Nykysuomen sanat ukkonen ja ukonilma ovat muistumia Ukosta, joka maanviljelykulttuurissa iski tulen, antoi sadon ja kaitsi karjan. Kuva: Simo Räsänen/Wikimedia Commons
Nykysuomen sanat ukkonen ja ukonilma ovat muistumia Ukosta, joka maanviljelykulttuurissa iski tulen, antoi sadon ja kaitsi karjan. Kuva: Simo Räsänen/Wikimedia Commons

Muinaisten esivanhempiemme elinpiiri kuhisi luonnonvoimien haltijoita. Vahvimmat ovat tuttuja meillekin, sillä heistä tuli kansalliseepoksemme sankareita.

Muinaisten suomalaisten jumalat tunnetaan ennen kaikkea yhden miehen ansiosta. Kun Suomen uskonnollisen elämän uudistaja Mikael Agricola 1551 suomensi Psalttarin, hän luetteloi hämäläisten ja karjalaisten "jumalat": Tapio, Ahti, Äinämöinen, Rahkoi, Liekkiö, Ilmarinen, Turisas, Kratti, Tonttu, Kapeet, Kalevanpojat, Ronkoteus, Pellonpekko, Vironkannos, Äkräs, Köntös, Ukko, Rauni, Kekri, Hiisi, Vedenemo, Nyrkäs ja Hittavainen.

"Eikö se kansa ole hullu, joka näitä uskoo ja rukoilee! Piru ja synti johti heidät siihen", Agricola huokaa. Liekö tuon huokauksen perua, että Suomen kouluissa opetellaan Kreikan ja Rooman jumalia mutta oma perintö jää hyvin vähälle huomiolle?

Oman historian aliarvostamisen lisäksi syynä voi olla pienen kieliryhmän kesto-ongelma: ulkomaisuus antaa lisää uskottavuutta. On vaikea suhtautua vakavasti Vedenemoon, kun kreikkalaiset nostavat näyttämölle Poseidonin.


Maailma koostui kerroksista

Mikael Agricolan nimeämät jumalat lienevät vallinneet esivanhempiemme elämää siitä pitäen, kun suomalais-ugrilaiset saapuivat Suomen alueelle. Arkeologisten todisteiden perusteella esi-isiemme tulo liitetään ns. kampakeraamiseen kulttuuriin, joka ilmaantui tänne noin 3 500–3 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Sekä arkeologiset löydöt että sanastovertailu osoittavat, että näiden esi-isiemme kulttuuri muistutti paljon pohjoisten havumetsäalueiden pyyntikulttuureita, joista osa on säilynyt nykyaikaan asti. Niitä kaikkia yhdistää samanistinen maailmanselitys, jonka mukaan maailmaa kansoittaa suuri joukko erityisesti eläinlajeihin ja luonnonpaikkoihin liittyviä henkiä ja haltijoita.

 Samanistisessa kosmologiassa ihmisen maailma sijaitsi yleensä henkien asuttamien monikerroksisten ylä- ja alamaailmojen välissä. Joissakin tulkinnoissa se kuvattiin ikään kuin kodan pohjaksi, josta taivaankupoli rajasi henkien asuinsijat. Molemmissa ajatusrakennelmissa taivasta kannatti maailmanpylväs ja taivaan napaa edusti Pohjantähti.

Sielu tunnettiin jo tuolloin

Käsitys sielusta - jonka nykyihminen helposti mieltää kristinuskon ilmiöksi - kuului jo tähän ikivanhaan pohjoiseen samanismiin. Sielun ja ruumiin pitkästä rinnakkaisuudesta kertoo muun muassa sukulaiskansojemme mansien ja hantien sana is, joka on sukua suomen sanalle itse. Samaan ajatuskokonaisuuteen liittyy sana löyly, joka monissa sukukielissämme viittaa kylpemisen ohella sieluun.

Samanistisessa ihmiskuvassa sielu oli usein monikerroksinen. Sen osista yksi saattoi unessa tai transsissa liikkua kehon ulkopuolella esimerkiksi linnun hahmossa. Lintujen merkitys suomalais-ugrilaisille näkyy siinäkin, että taivaan halkaisevan galaktisen vyön nimi on Linnunrata eikä esimerkiksi Maitotie niin kuin monilla muilla kansoilla. Suomalais-ugrilaisen kulttuurin virolainen tuntija Lennart Meri onkin kutsunut suomalais-ugrilaisia vesilinnun kansaksi.

Kuten monissa muissa ammoisissa kulttuureissa myös täällä uskottiin tuonpuoleiseen elämään. Vainajat siirtyivät vainajalaan, joka sijaitsi maan alla kylmässä pohjolassa. Matka sinne oli pitkä ja vaarallinen, ja se tehtiin usein vettä pitkin. Kalliomaalausten hirvensarvi- tai hirvenpääkoristeiset veneet saattavat hyvinkin liittyä kuvauksiin, joita näistä matkoista esitettiin uskonnollisissa rituaaleissa.

Samaani koki omin aistein

Samanismi ei varsinaisesti ollut uskonto vaan tulkintakehys, joka erilaisten myyttien ja käytäntöjen kautta yhdisti ihmiset ympäristöönsä ja sen olioihin. Nykyisistä abstrakteista uskonnoista samanismi eroaa kokemusperäisyydessään: transsissa tekemillään matkoilla samaani voi omin aistein kokea henkimaailman todellisuuden.

Minulla itselläni oli neljännesvuosisata sitten mahdollisuus osallistua eteläamerikkalaisen ese eja -heimon samanistiseen rituaaliin Perun Amazoniassa Madre de Diosin territoriossa.

Transsimatka, jolle lähdettiin nauttimalla eräästä Banisteriopsis-suvun liaanista valmistettua juomaa, oli uskomattoman todentuntuinen. Aistimukset olivat niin omalaatuisen kirkkaita, että matka tuntui jopa arkitodellisuutta todellisemmalta. Elin transsissa ese-ejalaisten mytologiaa hyvin väkevästi epäilemättä siksi, että olin ennen matkaa keskustellut pitkään heimon noidan don Ignacion kanssa.

Muutkin samassa uskossa 

Ese ejan samaani ei käytä noitarumpua vaan kahisevia lehtiä eikä vainajala sijaitse kaukana pohjolassa vaan läheisen puun latvuksessa, mutta 5 000 vuoden takaiset esi-isämme varmasti ymmärtäisivät heimon mytologian ja kosmologian oikein hyvin.

Samanistinen perintö on näet kaikkialla maailmassa ilmeisesti samaa juurta. Jos mennään historiassa tarpeeksi kauas taaksepäin, päädytään nuotiotulille, joiden ääressä istuivat niin suomalais-ugrilaisten kuin ese-ejalaisten esi-isät. Samanismi oli ensimmäinen globaali uskomusjärjestelmä.

Samanistisissa kulttuureissa on muun muassa ajateltu, että naisen menstruaatioveri liittyy mystisellä tavalla elämään ja kuolemaan. Tätä taustaa vasten on tulkittu myös meidän kivikautisten esi-isiemme tapaa panna hautoihin punamultaa.

 - Uralilaisten kansojen mytologioissa nainen nähdään elämän ja kuoleman sekä niitä vastaavien ilmansuuntien etelän ja pohjoisen hallitsijana, sanoo akatemiaprofessori Anna-Leena Siikala.

- Tämän äitihahmon mielikuvastoon liittyvät myös aurinko ja elämänpuu, joka usein miellettiin koivuksi.

Oliko suomalais-ugrilaisilla kansoilla ihmishahmoista ylijumalaa tai taivaanjumalaa, on epävarmaa mutta mahdollista. Tätä tukee se, että Ilmarinen ylijumalan nimenä juontaa kantakieleen asti. Myös ukkosenjumalan Ukon takana häämöttää skandinaavista Toria vanhempia balttilaisia vaikutteita.

Sankarikultti jäi omaksumatta

Kun Euroopassa siirryttiin kivikaudesta pronssikauteen, uskonnolliset käsitykset muuttuivat. Tätä kuvastaa erityisesti polttohautauksen yleistyminen. Polttohautaus tuli myös Suomeen. Varsinkin rannikoillemme alkoi ilmestyä kivisiä röykkiöitä, hiidenkiukaita, joihin vainajat laskettiin yleensä tuhkattuina.

On houkuttelevaa ajatella, että röykkiöt kertovat uudesta uskonnosta, jostain samankaltaisesta kuin tunnetaan esimerkiksi Tanskasta. Sikäläisiä pronssikautisia löytöjä pidetään Pohjolan ensimmäisinä varmoina merkkeinä sotaisista taivaanjumalista, joiden mahti liittyi aurinkoon.

Suomen esinelöydöt eivät kuitenkaan viittaa tällaiseen kulttiin. Meiltä ei myöskään ole löydetty merkkejä Skandinavian myöhempien aikojen sankarijumalien ja -jumalattarien kultista. Niinpä viime vuosina herätelty uuspakanalinen Valhallan jumalten palvonta on Suomessa pääosin trendikästä tuontitavaraa.

Kuitenkin Mikael Agricola kirjoitti pitkän luettelon suomalaisten pakanallisista jumalista. Keitä he sitten olivat ja mistä he olivat kotoisin?

- He kasvoivat esiin vähitellen ja saivat vaikutteita hyvin monelta taholta, Anna-Leena Siikala sanoo. Muinaissuomalaiset jumalat kantavat perimää ainakin skandinaaveilta, balteilta ja germaaneilta.

Mahtavat elävät eepoksessa

Kalevalasta tutun Ilmarisen esiintyminen Agricolan jumalaluettelossa tuntuu yllättävältä, mutta sepän hahmon takana on kaikesta päätellen todella mahtava ja vanha jumaluus, ehkä suorastaan suomalais-ugrilaisten ylijumala.

 Arvostettu suomalais-ugrilaisen mytologian tutkija Martti Haavio vertasi Ilmarista roomalaisten Vulcanukseen, joka oli tulen, tuulen ja merimiesten jumala. Haavio asettui kannattamaan teoriaa, jonka mukaan Ilmarinen olisi samaa sukua kuin udmurtien taivaan jumala Inmar.

 Anna-Leena Siikalan mielestä Ilmarisen ja Inmarin yhteys voi hyvinkin olla todellinen - ja siirtää Ilmarisen alkuperän kauas suomalais-ugrilaiseen aikaan.

Myös Väinämöisen taustalla Anna-Leena Siikala näkee mahdollisen kulttihahmon, jonka ajan tomu on peittänyt ja muuttanut sankariksi. Tietäjä-Väinämöisessä on kieltämättä paljon samaa kuin skandinaavien pääjumalassa Odinissa. Väinämöisemme on voinut saada vaikutteita Valhallan herrasta, ja tietysti piirteet saattoivat siirtyä toisinkin päin.

 Anna-Leena Siikala pitää mahdollisena, että kansanperinteemme hahmoista myös Päivätär oli alkuaan jumala. Hän lienee hallinnut elämää ja valoa, ennen kuin hänet korvasi Neitsyt Maria. Louhi taas saattoi olla kuoleman ja pimeyden jumalatar.

Ukkoa kunnioitettiin pitkään

Muinaissuomalaisten ylijumalaksi mainitaan usein Ukko. Martti Haavion mukaan hän oli pakanallinen säänjumala, jota kunnioittivat nimenomaan maanviljelijät, sillä salaman, ukkosen ja sateen herrana Ukko sääteli viljan kasvua. Ukon palvontaan kuului erityisesti Ukon vakka, juhla, jossa hänen kunniakseen tyhjennettiin olutmaljoja. Ilmeisesti Ukon maljoja voitiin juoda mitä moninaisimpiin tarpeisiin, mutta erityisesti niitä kumottiin kevätkylvöjen aikaan.

Ukon kultti pysyi voimissaan pitkään. Esimerkiksi Olavinlinnan Klemetti-kirjuri laskutti 1545 Savon talonpojilta sakkoina 32 tynnyriä vehnää Ukon maljan juomisesta. Tämä tiedetään, koska talonpojat valittivat Tukholmaan kuningas Kustaa Vaasalle.

Hauhon Kokkilassa Ukon maljat juotiin vielä 1662 suuren kuivuuden vuoksi ja Sulkavalla 1679 Yrjön päivänä karjaa kesälaitumelle laskettaessa. Kansanperinteemme legendaarinen tallentaja Samuli Paulaharju kertoo Ukon vakkoja harrastetun niinkin myöhään kuin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.

Juhlasta oli perillä myös Mikael Agricola. Hänen mukaansa Ukon maljoja nautittaessa "- - juopuivat tytöt ja akat, sitten paljon häpeää siinä tehtiin, niin kuin sekä kuultiin että nähtiin - -". Tästä mielikuvitus lähtee helposti laukkaamaan, ja tottahan on, että hedelmällisyyteen liittyvien jumalien kultteihin on usein kuulunut piirteitä, joita tuota aikaa paljon moralistisempi nykyaika kauhistelee.

Monet pikemmin henkiä

Agricolan jumalaluetteloon sisältyy myös paljon meille tuntemattomia nimiä, mutta monelle niistäkin tutkijat ovat löytäneet esikuvia. Turisasta Martti Haavio piti germaanien  sodanjumalana, mutta saattoi hän olla myös vedenhenki, Tursas. Pellonpekon Haavio yhdisti Viron kaakkoiskolkan setukaisten viljanjumalaan Pekoon, mutta hahmossa on nähty myös kristittyjen Pyhä Pietari. Samoin Hittavainen on joskus tulkittu Pyhäksi Hubertukseksi, joka on keskieurooppalainen metsästäjäin suojelupyhimys. On hyvinkin mahdollista, että osa muinaissuomalaisten jumalista sai vaikutteita kristittyjen pyhimyksistä.

Nykykielen käsite jumala kantaa vahvaa mielikuvaa kristinuskon ylimmästä lainlaatijasta, joten sanan käyttäminen näistä muinaisaikojen vaikuttajista ei ole ongelmatonta. Useimmat Agricolan luettelemista jumalista ovatkin itse asiassa haltijoita tai muita yliluonnollisia hahmoja, joita kunnioitettiin monilla eri nimillä. Esimerkiksi Liekkiö on länsisuomalaiseen perinteeseen kuulunut kummittelija, joka pelotteli metsässä kulkijoita rääkymällä.

Myös Ahti vertautunee parhaiten luonnonhenkiin. Haavion mukaan hän oli "kalojen ja hylkeiden sukujen vanhin". Haavio johti sanan germaanisperäisestä sanasta nahti, joka tarkoittaa sekä hyljettä että vedenhaltijaa. Näin Ahti olisi  hylkeiden ja kalojen myyttinen esi-isä. Vaikka Haavion etymologia ei pitäisi paikkaansa, Ahdin toimenkuva lienee ollut kuvatunlainen.

Vastaavanlaisia olentoja ovat olleet muiden riistaeläinten emuut, sukujen myyttiset kantaäidit, joita metsästäjät komensivat loitsuin ja lepyttivät uhrein. Karhujen suvun emuu tunnetaan nimellä Hongatar, kettujen emuu on puolestaan Käreitär. Käärmeiden kantaäiti on Käres, vesikkojen Tuheroinen, soopelien Nokeainen, peurojen Juonetar ja riistalintujen Höyheneukko.

Kullekin emuulle oli omat riittinsä. Tärkeimmät niistä liittyivät karhuun ja aiemmin ehkä myös hirveen. Karhunpeijaisissa, tietäjien loitsuissa ja kansanlääketieteessä samaaniajan perintö eli aivan nykyajan kynnykselle.

Erkki Kauhanen on valtiotieteen tohtori ja tiedetoimittaja. 

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2003.