Ranskalaisluolassa ihmishahmo muuttuu linnuksi.





Suomen kalliomaalauksia noin 6 000 vuotta sitten innoittaneiden uskomusten juuret saattavat ulottua vielä syvemmälle kuin suomalais-ugrilaisten muinaiskulttuureihin. Juusjärven maalaukselle nimittäin löytyy kiintoisa vertailukohta Lascaux’n luolasta Ranskasta. Tämän "kivikauden Sikstuksen kappelina" tunnetun luolan maalaukset on ajoitettu viime jääkauden ajalle, noin 20 000 vuotta vanhoiksi.

Lascaux’n ja samalla koko varhaiskivikautisen luolataiteen tunnetuimpiin aiheisiin kuuluu "kuilukohtaus", jolla näyttää olevan yhtymäkohtia suomalaiseenkin kalliotaiteeseen ja muinaisuskoon. Luolan perukan kuiluun on maalattu kaatuva ihmishahmo, jolla on linnun pää. Ihmishahmon vieressä on lintupäinen sauva sekä keihään lävistämä kuoleva biisoni, jonka sisälmykset ovat valahtaneet ulos.

Sekä Juusjärven että Lascaux’n maalauksissa on tuollainen kaatuvan ihmisen ja eläimen kuvapari. Myös lintupäiselle ihmiselle löytyy vastineensa Juusjärven kuvista.


Lintupäinen sauva esittää apueläintä

Lintupäinen sauva puolestaan muistuttaa monien Siperian kansojen käyttämiä eläimenpäisiä samaanisauvoja, jotka esittävät noidan apueläintä. Vastaavia sauvoja kuvataan Ruotsin, Norjan ja Karjalan kalliopiirroksissa, ja niitä on ilmeisesti kivikaudella käytetty Suomessakin.

Suomen kalliomaalauksissa sauvoja ei tosin esiinny, mutta meiltä on löytynyt kivestä tehtyjä hirven- ja karhunpääesineitä, jotka voivat olla tällaisten sauvojen päitä.

Yhdysvaltalaiset tutkijat Demorest Davenport ja Michael Jochim ovatkin esittäneet, että Lascaux’n kaatuva lintupäinen ihminen saattaa esittää transsiin lankeavaa samaania, joka on muuttumassa linnun hahmoon. Kuten Juusjärvenkin kuvalle, luonteva rinnastus löytyy saamelaisesta samanismista, jossa eräs tärkeimmistä henkiauttajista oli noitalintu, passevare lodde. Kuolevaa biisonia esittävä kuva voi liittyä samaan, transsikokemuksia kuvaavaan aihepiiriin.


Yhteistä myös sarvipäät ja isot eläimet

Suomen kalliomaalausten ja Ranskan luolamaalausten välillä on paljon eroja - muitakin kuin ajallisia ja maantieteellisiä - mutta yhtymäkohdatkaan eivät rajoitu vain yhteen kuva-aiheeseen.

Esimerkiksi Les Trois Frèresin luolan sarvipäisille ihmisen ja eläimen sekoituksille eli teriantroopeille löytyy vastine Suomen kalliomaalausten sarvipäisistä ihmishahmoista.

Vailla merkitystä ei liene sekään, että kummassakin maassa ylivoimaisesti yleisimmän aiheen muodostavat suuret sorkkaeläimet: Suomessa hirvet, Ranskassa biisonit, villihevoset ja alkuhärät.


Uralin maalaukset välivaiheena?

Arkeologi Christian Carpelan on jääkauden jälkeisiä asutusvirtauksia hahmotellessaan todennut, että Suomen kalliomaalaukset saattavat olla Ranskan ja Espanjan varhaiskivikautisten luolamaalausten myöhäisiä perillisiä.
Carpelanin väitettä on vaikea todistaa pitävästi, mutta ehkä Uralin luolamaalaukset Venäjällä muodostavat "puuttuvan renkaan" Etelä-Euroopan luolamaalausten ja Suomen kalliotaiteen välille.

Koska Uralin luoliin on piirretty muun muassa mammutteja, kuvien uskottiin pitkään olevan yhtä vanhoja kuin Ranskan ja Espanjan jääkautiset luolamaalaukset. Muutama vuosi sitten Uralin Ignatievskajan luolan radiohiiliajoitukset tuottivat kuitenkin jymy-yllätyksen: mammutinkuva onkin tehty vasta noin 8 000 vuotta sitten. Pohjautuuko se elävään mammuttiin? Ehkä jätit eivät hävinneet ainakaan tuolta alueelta vielä jääkauden päättyessä eli noin 10 000 vuotta sitten.

Jos ajoitukset pitävät paikkansa, varhaiskivikautinen luolataideperinne näyttää jatkuneen Uralilla vielä tuhansia vuosia sen jälkeen, kun se oli Keski-Euroopassa jo unohtunut. Kenties se sitten suunnilleen 7 000 vuotta sitten - yhdessä saviastioiden tekotaidon kanssa - levisi idästä kohti länttä ja Suomea.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.