Itsemurha oli hurja hinta elämäntyöstä - varsinkin, jos sen maksoi syytön mies.



Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2008

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Syyskuun 23. päivänä 1926 Wienin lähistöltä vuoristopolun varresta löytyi kuollut mies. Vainaja oli ampunut itseään päähän. Tapaus osoittautui varsinaiseksi sensaatioksi, kun miehen henkilöys selvisi. Hän oli Paul Kammerer, vasta 46-vuotias itävaltalainen biologi, jota aivan äskettäin oli ylistetty Charles Darwinin manttelinperijäksi.


Ratkoi vuosisadan kiistaa

Kammererin tapaus liittyy evoluutiobiologien suureen väittelyyn siitä, periytyvätkö hankitut ominaisuudet. 1800-luvun alun merkittävä ranskalainen luonnontieteilijä Jean-Baptiste Lamarck oli sanonut kyllä, vuosisadan lopun suuri vaikuttaja Darwin taas väittänyt ei.

Kammerer kuului lamarckilaisiin ja koetti koko elämänsä ajan todistaa periytymisen. Tutkimuksissaan hän käytti muun muassa tulisalamantereita, joilla on keltaisia täpliä muuten mustassa ihossa. Kammerer kasvatti niitä sekä mustalla että kellanvaalealla maaperällä. Sukupolvi toisensa perään mustan maan yksilöt menettivät täpliään, kun taas keltaisen maan eläjät saivat täpliä lisää ja muuttuivat keltaisemmiksi. Kammerer piti tätä merkkinä siitä, että edellisten sukupolvien hankkimat ominaisuudet periytyvät jälkipolviin.

Lisätodisteita hankkiakseen hän siirtyi tekemään kokeita kätilösammakoilla.


Maine tuli, maine meni

Toisin kuin useimmat muut sammakot kätilösammakot parittelevat maalla. Siksi koiraiden eturaajoista puuttuvat kutukyhmyt, pienet tummat nystyt, joilla muut lajit saavat märästä kumppanistaan pitävän otteen.

Kammerer pakotti kätilösammakot parittelemaan vedessä ja odotti, millaisia muutoksia niille kehittyisi. Kuuden sukupolven jälkeen merkit olivat selvät: koiraille ilmaantuivat tummat tarttumatyynyt.

Kammerer julkaisi tutkimuksensa Nature-lehdessä toukokuussa 1923. Siitä tuli sensaatio. Kammereria verrattiin Darwiniin. Sanomalehdet ympäri maailman nostivat hänet etusivuilleen. Kammerer teki luentomatkoja Englantiin ja Yhdysvaltoihin.

Suosiota kesti kolme vuotta. Sitten elokuussa 1926 Amerikan luonnonhistorian museon sammakko- ja matelijaekspertti G. Kingsley Noble ilmoitti, että kätilösammakon kutukyhmyt olivat huijausta.

Noble oli käynyt Wienissä, tutkinut ainoan vielä tallella olleen tutkimussammakon ja löytänyt nystystä tussia. Kammerer kiisti huijauksen ja syytti entistä apulaistaan sabotaasista. Maine oli kuitenkin mennyt, ja kuusi viikkoa myöhemmin biologi tappoi itsensä. Monet pitivät tätä todisteena siitä, että Kammerer todella oli huiputtanut tiedeyhteisöä eikä voinut elää tekonsa kanssa.


Mysteeri yhä ratkaisematta

Kätilösammakon tapaus on edelleen arvoitus. On selvää, että kutukyhmyä oli käsitelty, mutta kuka sen oli tehnyt ja missä välissä? Cambridgen yliopiston parhaat darvinistiset eläintieteilijät olivat tutkineet täsmälleen saman yksilön läpikotaisin, kun Kammerer 1923 vieraili kaupungissa. He eivät olleet havainneet merkkiäkään huijauksesta.

Joidenkin mielestä sabotaasi oli tehty sen jälkeen, kun Kammerer palasi Wieniin. Syyllinen saattoi olla joku hänen vihamiehistään, sillä niitä häneltä ei puuttunut. Wienin yliopistossa vaikutti 1920-luvulla monia nousevaa natsiliikettä tukeneita tutkijoita, jotka eivät katsoneet hyvällä pasifistiksi ja sosialistiksi tiedettyä kollegaansa.

Jotkut ovat esittäneet, ettei koko tapaukseen liity tietoista huijausta. Ehkä joku yliopistossa vieraillut luennoitsija oli koettanut pelastaa viimeisen todistuskappaleen ja ruiskuttanut koe-eläimen nystyyn tussia parantaakseen sen säilyvyyttä ja näkyvyyttä. Periaatteessa kuka tahansa olisi voinut päästä peukaloimaan sammakkoa, sillä Kammerer itse oli tutkimusrahoituksen ehdyttyä lopettanut työnsä yliopistossa jo vuonna 1923.


Koko elämä huonolla tolalla

Väriaineen löytyminen ei välttämättä ollut ainoa syy Kammererin itsemurhaan. Kaiken ylistyksen keskelläkin hän oli ilmeisesti ollut koko ajan masentunut. Ensimmäinen maailmansota oli ajanut Itävallan lamaan, ja Kammererkin oli joutunut taloudelliseen ahdinkoon. Kun tämän päälle tulivat huijaussyytökset, masennus syveni.

Kammererille tarjottiin kuitenkin töitä Moskovan yliopistossa, jossa lamarckismi oli edelleen voimissaan. Sitten tuli takaisku rakkaudessa. Naisystävä ilmoitti, ettei lähde Moskovaan. Tämän tiedon saatuaan Kammerer päätti päivänsä.



Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.


Lisälukemista: Anto Leikola, Kätilösammakon arvoitus. Kirjoitelmia biologian vaiheista ja vaiheilta. WSOY 1975.

Sisältö jatkuu mainoksen alla