Lähes 20 vuotta sammakoita piinannut tappaja on tunnistettu pandemian lailla leviäväksi sienitaudiksi. Syyllisen selviäminen huojentaa - ja huolestuttaa: tutkijat pelkäävät, että ilmaston lämmetessä ahdinko uhkaa muitakin lajeja.


pandemian lailla leviäväksi sienitaudiksi. Syyllisen selviäminen huojentaa
- ja huolestuttaa: tutkijat pelkäävät, että ilmaston lämmetessä ahdinko
uhkaa muitakin lajeja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Huhtikuu 1987 Costa Ricassa Monteverden sademetsässä. Sataa, tuulee, on hyytävän kylmä. Jalat painuvat polvia myöten mutaan, ja vuorenrinteitä peittävä sumu vaihtuu paksuiksi pilviksi.

Tällaisissa oloissa kenttäbiologi Martha Crump nousi todistamaan harvinaista näkyä: kultakonnat olivat kudulla sadeveden täyttämissä lammikoissa. - En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Yli sata häikäisevän oranssia konnaa seisoi puun tyvelle muodostuneessa lammikossa kuin pienet patsaat. Ne loistivat kuin jalokivet metsän hämärässä, Crump muistelee.

Hyvin harvat ihmiset ovat päässeet todistamaan kultakonnien kutua. Kirkkaan kullanoranssit koiraat ja täplikkäät naaraat tulevat esiin vain muutamaksi viikoksi huhtikuun kylminä, sateisina aamuina.¬ Silloin naaraat saavat selkäänsä kymmeniä koiraita, jotka saattavat taistella parittelukumppaneista useita tunteja. Kudun päätyttyä konnat katoavat kuin maan nieleminä.

Crump palasi katsomaan kultakonniaan joka aamu niin kauan kuin kutua kesti. Laji oli löytynyt vasta 1960-luvulla, eikä sitä tavattu missään muualla kuin Monteverdessä.

Kun Crump palasi Monteverdeen keväällä 1988, lammikot olivat autioita. Hän jatkoi etsintöjä vielä seuraavana vuonna, mutta kultakonnista ei näkynyt jälkeäkään - eikä ole näkynyt myöhemminkään.

Kato ei käynyt järkeen

Kultakonnien katoaminen oli täysi mysteeri. Miksi keskellä metsää elävä runsaslukuinen laji häviää¬ noin vain? Eikä siinä ollut koko tarina.

- Kultakonnien katoamisen aikoihin romahtivat 20 muun sammakkolajin kannat, Crump sanoo.

Crump kertoi havainnoistaan herpetologien kansainvälisessä konferenssissa Canterburyssa 1989. Tämän jälkeen useat tutkijat pysäyttivät hänet ja kertoivat samanlaisista mystisistä tapauksista.

Kertojien joukossa oli Kalifornian Berkeleyn yliopiston herpetologian professori David Wake, joka oli tehnyt kenttätutkimusta Sierra Nevadan vuoristossa. - Vielä 1970-luvulla sammakoita oli niin paljon, että oli vaikea kävellä astumatta niiden päälle, Wake sanoo. - 1980-luvun lopulla sammakot olivat kadonneet. Täydellisesti. Se oli sokki.

Vuonna 1994 Yhdysvaltain geologian tutkimuskeskuksen biologit Charles Drost ja Gary Fellers jatkoivat huolestuttavien havaintojen sarjaa Yosemiten kansallispuistossa. 1910-luvun lopulla puistossa oli 70 vilkasta kutupaikkaa, nyt enää 26, ja sammakkolajit olivat huvenneet seitsemästä neljään.

Romahdukset tuntuivat järjenvastaisilta. Jos joku olisi myllännyt sammakoiden elinympäristöt katerpillarilla, katoaminen olisi ollut selitettävissä. Sukupuuttoja ilmeni kuitenkin suojelualueilla, joilla sammakoiden olisi pitänyt olla turvassa.

Kadoista saapui yhä uusia tietoja. Sammakot olivat pinteessä Ecua¬dorissa, Venezuelassa, Brasiliassa, Puerto Ricossa, Australiassa. Tutkijat vakuuttuivat, ettei kyse ollut yksittäistapauksista. Heillä oli käsissään maailmanlaajuinen ilmiö.

Pohjoisessa surmasi aurinko

Samoihin aikoihin, kun tieto sammakkoeläinten kohtalosta kiiri maailmalle, Oregonin yliopiston eläintieteen professori Andrew Blaustein oli kenttätöissä Kaskadivuoristossa. Hän aikoi tapansa mukaan kerätä lammista lännenkonnia, mutta tällä kertaa tapahtui jotakin poikkeuksellista. Sammakoiden kutu mätäni nopeasti valkoiseksi, haisevaksi mönjäksi. Vain kourallinen nuijapäitä jäi henkiin.

Blaustein uskoi, että selityksen täytyi löytyä vuoriston oloista. Monien vuoristolajien kannat olivat näet vähentyneet romahdusmaisesti, mutta alempana elävien lajien¬ populaatioissa ei ollut havaittu muutoksia.

- Tiesimme, että UV-B-säteilyn määrä oli lisääntynyt otsonikerroksen ohentuessa ja että vaikutukset tuntuisivat ensimmäiseksi vuoristossa, Blaustein muistelee.

Blausteinin tutkijaryhmä altisti yhdeksän eri sammakkolajin munia luonnolliselle UV-B-säteilylle ja löysi selvän kytköksen säteilyn ja kuolleisuuden väliltä. Säteilylle altistetuista lännenkonnan munista kuoli 40 prosenttia, ja eräällä salamanterilajilla kuolleisuus oli peräti 90 prosenttia. - Päättelimme, että UV-B tappoi munia, aiheutti vaikeita epämuodostumia ja altisti nuijapäät taudinaiheuttajille, Blaustein sanoo.

Blaustein osui oikeaan. Sittemmin selvisi, että lännenkonnat - ja useat muutkin pohjoiset lajit - kestävät huonosti UV-B-säteilyä, koska niiden soluissa on vähänlaisesti dna-vaurioita korjaavaa fotolyaasi-entsyymiä. Kun tällaiset auringonpaahteeseen tottumattomat lajit altistuvat runsaalle säteilylle, niiden kannat voivat romahtaa hyvin nopeasti.

Australia tarjosi laboratorion

Auringon haitallinen säteily saattoi siis selittää pohjoisten vuoristolajien katoamisia, mutta ei tropiikissa tapahtuvia romahduksia. Esimerkiksi Australiasta oli 15 vuoden aikana hävinnyt 14 sammakkolajia, vaikka UV-B-säteilyn määrä ei ollut merkittävästi lisääntynyt.

Yhden pienen mantereen laajuinen sukupuuttoaalto tarjosi tutkijoille kenttälaboratorion. Nyt voitiin kerralla vertailla kaikkien kadonneiden lajien elintapoja ja -ympäristöjä.

Kun William Laurance, Keith McDonald ja Richard Speare sijoittivat sukupuutot kartalle ja piirsivät niille aikajanan, tappajan ääriviivat hahmottuivat. Sukupuuttoaalto alkoi Brisbanen lähistön vuoristometsissä 1970-luvun alussa ja eteni sieltä pohjoiseen noin sadan kilometrin vuosivauhtia. Uuden populaa¬tion saavutettuaan se teki tuhoisaa jälkeä: koko populaatio saattoi kadota muutamassa kuukaudessa.

Epidemian aiheuttaja oli täysi mysteeri. Oliko kyseessä kokonaan uusi patogeeni, vai oliko jokin vanha virus tai bakteeri muuttunut ärhäkämmäksi? Vastauksia löytääkseen tutkijat tarvitsivat sairastuneita yksilöitä. Tauti kuitenkin raivosi kuin maastopalo ja vei aina kaikki sairastuneet mukanaan.

Tappaja iskee ihoon

Vuonna 1993 tutkijoita kohtasi onnenpotku: Big Tablelandin vuoristossa puhkesi epidemia, jonka uhreja päästiin tutkimaan.

Sammakot olivat apaattisia ja velttoja, ja ne istuivat paikallaan takaraajat tiukasti ruumista vasten painettuina. Niiden ihossa oli haavaumia tai rakkuloita, ja sairauden edetessä nahka kuoriutui suurina riekaleina.

Salaperäinen taudinaiheuttaja löytyi lopulta juuri tästä pois kuoriutuvasta ihosta. Nahanriekaleet kuhisivat tieteelle aiemmin tuntematonta sientä, joka sittemmin sai nimen Batrachochytrium dendrobatidis. Sen aiheuttamaa tautia kutsutaan puolestaan kytridiomykoosiksi.

Kytridiomykoosin löytyminen oli suuri tieteellinen läpimurto. Kun tautia nyt osattiin etsiä, sitä löytyi yhä uusista paikoista: Panamasta, Ecuadorista, Venezuelasta, Uudesta-Seelannista ja Espanjasta. Kun herpetologit kävivät läpi museonäytteitä, selvisi, että Kanadassa tautia oli ollut jo 1961.

Raskaustesteistä riesaksi

2000-luvun alussa Etelä-Afrikan North-West-yliopiston eläintieteilijä Che Weldon penkoi kotimaansa museoiden näytteitä etsien jälkiä kytridio¬mykoosista. Kun hän löysi sientä 1938 talletetusta kynsisammakosta, mysteerin palaset näyttivät asettuvan kohdalleen.

Ensinnäkin Weldonin löytö on ylivoimaisesti varhaisin havainto kytridiomykoosista, joten tauti on todennäköisesti afrikkalaista alkuperää. Toiseksi sieni ei sairastuta kynsisammakoita, joten ne sopivat taudin kantajiksi ja levittäjiksi. Kaiken lisäksi kynsisammakoita on rahdattu ympäri maailmaa, mikä selittää lajin lähes maailmanlaajuisen levinneisyyden.

Kynsisammakkokauppa alkoi vuonna 1934, jolloin nämä sammakot korvasivat jänikset raskaustesteissä. Sammakoihin ruiskutettiin naisen virtsaa, ja jos nainen oli raskaana, virtsan sisältämät hormonit saivat sammakon munat kehittymään. Kynsisammakoita käytettiin raskaustesteissä monissa yliopisto¬sairaaloissa - myös Suomessa - vielä 1950-luvulla.

Kun nykyaikaiset raskaustestit saatiin käyttöön, kynsisammakoilla oli yhä kysyntää immunologian, embryologian ja molekyylibiologian koe-eläiminä. Etelä-Afrikasta myytiin vuosittain kymmeniätuhansia yksilöitä, joista osa varmasti kantoi kytridiomykoosia. Jos niitä pääsi - tai päästettiin - karkuun ja luontoon, tauti levisi kutuvesiin ja paikallisiin sammakkoeläimiin.




Suomessa rajuja kannanvaihteluja

Suomen sammakot voivat vielä hyvin maailman lajitovereihin verrattuna, mutta kannat vaihtelevat täälläkin voimakkaasti. Etelä-Suomessa ne suorastaan romahtivat vuodesta 2002 vuoteen 2003.

-  Luultavasti sammakot kuolivat talvehtimisen aikana, sillä talvi 2002-2003 oli poikkeuk¬sellisen kuiva, sanoo sammakoita väitöskirjatyötään varten seurannut Henna Piha Helsingin yliopistosta.

Kukaan ei toistaiseksi tiedä, miten hyvin sammakot ovat sopeutuneet rajuihin kannanvaihteluihin.

- Meillä ei ole valtakunnallista sammakkoeläinten seurantajärjestelmää, joten emme voi luotettavasti arvioida kannoissa tapahtuvia muutoksia, sanoo akatemiaprofessori Juha Merilä Helsingin yliopistosta. Hänen mielestään seuranta voitaisiin järjestää samalla tavoin kuin talvilintulaskenta, antaa se harrastajien hoitoon.

Turun yliopiston tutkijan Markus Aholan havainnot viittaavat siihen, että sammakot voivat nousta kannanvaihteluiden aallonpohjasta melko nopeastikin. Ahola on seurannut, miten minkin hävittäminen vaikutti ulkosaariston luodoilla eläviin sammakoihin. Kannat 30-kertaistuivat seitsemässä vuodessa.



Vie kaikki nopeasti



Karen Lips





Muuttuvat säät suosivat



Alan Pounds





Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.



 

Sisältö jatkuu mainoksen alla