Kaviaarikalaa yritetään palauttaa Itämereen. Palautettava laji vaihdettiin lennossa, sillä tutkijoiden yllätykseksi meillä olikin elänyt sammen Amerikan-serkku.

Teksti: Hannu Lehtonen

Vuonna 1994 Saksassa perustettiin yhdistys Gesellschaft zur Rettung des Störs, jonka tarkoituksena oli pelastaa sukupuutolta eurooppalainen sampi eli Acipenser sturio. Pelastusyrityksiin ryhdyttiin sananmukaisesti viime tipassa, sillä jokseenkin kaikki sampikannat olivat tuhoutuneet tai kriittisessä tilassa. Ainoastaan yhden populaation tiedettiin varmasti elävän, joskin henkitoreissaan: Etelä-Ranskassa Biskajanlahden Gironde-joessa ja eräissä sen sivujoissa.

Tarkoituksena oli tehdä vielä voitava myös Itämeren sammen pelastamiseksi. Se oli kuitenkin jo myöhäistä. Viimeisin sampihavainto Itämerestä saatiin 23. toukokuuta 1996 Virosta Saarenmaan vesiltä, mistä pyydystettiin rysällä lähes kolmemetrinen ja 136-kiloinen jättiläinen. Edellisestä Itämeri-löydöstä ehti kulua pitkä tovi, sillä se tapahtui vuonna 1972. Suomen viimeinen sampihavainto on 1930-luvulta.

Itämeren sampi olikin sinisampi!

Sammenpelastusyhdistys ryhtyi ponnekkaasti toimeen. Ensimmäiseksi ja kiireellisimmäksi tavoitteeksi otettiin emokalojen saaminen viljelyyn. Asiasta julkaistiin vuonna 1999 näyttävä etsintäkuulutuskin, jota levitettiin kaikkiin Itämeren maihin (ks. Tiede 2000 5/1999, s. 26–29).

Koska sampi on äärimmäisen harvinainen, hankkeen odotettiin kestävän vähintään kymmenen vuotta. Hurskaana toivomuksena oli saada kokoon kymmenen sampea: viisi naarasta ja viisi koirasta.

Niinhän siinä sitten kävi, ettei sampia löytynyt ainuttakaan. Itämeren sampi katsottiin lopullisesti menetetyksi.

Tässä vaiheessa ilmaantui tieteellinen uutispommi. Saksalainen Arne Ludwig työryhmineen oli tutkinut museonäytteistä ja arkeologisista luukilpilöydöistä sampien dna:ta ja julkaisi vuonna 2002 Science-lehdessä mullistavan havainnon. Itämeren sampilaji oli vaihtunut toiseksi noin tuhat vuotta sitten. Sampi, Acipenser sturio, oli asteittain korvautunut pohjoisamerikkalaisella sinisammella, Acipenser oxyrinchuksella.

Sampilajeilla on kaukaiset yhteiset esivanhemmat. Jakautumisen kahteen lajiin katsotaan alkaneen, kun Euroopan ja Pohjois-Amerikan mantereet 15–20 miljoonaa vuotta sitten etääntyivät toisistaan niin paljon, että pariutumiset Atlantin yli tulivat epätodennäköisiksi. Ludwigin työryhmän havainto Amerikan-tulokkaista Itämeressä kuitenkin osoittaa, että vaelluksia tapahtuu jossain määrin.

Nykyisen Itämeren alueelle sammen oletetaan tulleen pleistoseenikauden jälkeen vähintään noin 3 000 vuotta sitten. Alkuperäinen laji on arkeologisten näytteiden perusteella siis sampi, Acipenser sturio. Sinisammet vaelsivat tänne noin 1 200 vuotta sitten ja vähitellen syrjäyttivät alkuperäisen lajin. Kummankin dna:ta on löydetty vielä 800 vuotta vanhoista Itämeren alueen näytteistä, mutta tämän jälkeen sinisampi työnsi sammen tieltään. Sen sijaan Pohjanmeren ja Atlantin alueella pysyi dna-tutkimusten perusteella alkuperäinen eurooppalainen sampi.

Mikä sitten aiheutti muutoksen, joka mahdollisti sinisammen voittokulun Itämeressä? Arne Ludwig ryhmineen päätteli, että kun ilmasto viime vuosituhannella niin sanotun pienen jääkauden aikana kylmeni, Itämeren sammen lisääntymismenestys heikkeni. Amerikan puoleisesta Atlantista tulleet sinisammet täyttivät syntyneen tyhjiön.

Sinisampi nimittäin lisääntyy 13–18-asteisessa vedessä, mutta sampi tarvitsee yli 20-asteista. Sellaista ei viileämmässä ilmastossa enää ollut kuin satunnaisesti.

Ne voisi luokitella samaksi lajiksikin

Ulkonäöltään sampi ja sinisampi ovat kuin kaksi marjaa. Asiantuntijoidenkin on vaikea erottaa niitä toisistaan ilman dna-tutkimuksia. Monet tutkijat ovatkin kritisoineet erittelyä ja pitävät niitä saman lajin alalajeina.

Kummankin lajin pituus voi olla yli 4 metriä, tavallisesti kuitenkin 1–2 metriä. Selässä on 9–16, kyljissä 24–40 ja vatsapuolella 8–14 kilpeä kahdessa rivissä. Kilvet ovat isoja. Viiksisäikeet eivät taivu ylähuuleen asti.

Sampi esiintyi aikoinaan yleisenä Mustaltamereltä Itämereen ulottuvalla alueella ja alueen suurimmissa joissa. Itämeressä sammen kutujokia ovat olleet ainakin Niemen, Oder, Veiksel, Väinäjoki ja Neva. Sisävesikantoja on elänyt Laatokassa ja Äänisessä, mutta ne ovat hävinneet sukupuuttoon. Viimeinen varma havainto Laatokasta on vuodelta 1984.

Liikakalastus, jokien patoaminen ja likaantuminen tuhosivat sampikannat Euroopasta yksi toisensa jälkeen. Amerikan puolella sinisammella on mennyt paljon paremmin. Kannat ovat yleensä elinvoimaisia Meksikonlahden ja Quebecin välisellä alueella, ja lajia kalastetaan jopa ammattimaisesti.

Nyt istutetaan sinisampia

Koska Itämerestä jo hävinnyt sampilaji todettiin sinisammeksi, pelastajat päättivät vuonna 2002 yrittää sen palauttamista Itämereen eurooppalaisen sammen asemesta. Emokalojen löytäminen Itämerestä katsottiin mahdottomaksi, joten eräässä vaiheessa harkittiin myös Gironde-joen kannan kotiuttamista Itämeren alueen jokiin. Ajatuksesta kuitenkin luovuttiin.

Viimein vuonna 2004 saksalaiset ja puolalaiset toivat kalanviljelylaitoksilleen sinisammen mätimunia ja poikasia, jotka olivat peräisin Kanadan Saint John -joesta. Istutukset aloitettiin vuonna 2007 Oderilla ja Veikselillä sekä eräillä niiden sivujoilla.

Kaikkiaan tähän mennessä on istutettu lähes 200 000 sampea, pääosa 1,5–2 sentin mittaisina poikasina mutta useita tuhansia kymmenien senttien tai jopa yli metrin pituisina. Suurimmat istukkaat on varustettu kalamerkein.

Joitakin sinisampia on jo löydetty pyydyksistä Etelä-Itämerestä. Ensimmäinen takaisin saatu yksilö ui kampelaverkkoon 400 kilometrin etäisyydellä vapautuspaikasta vain kymmenen päivää istutuksen jälkeen. Useita melko nopeasti kasvaneita yksilöitä on tavattu erityisesti istutusjokien suualueelta. Lukuisia sinisampia on päätynyt kalastajien pyydyksiin myös Tanskassa ja Ruotsissa.

Ongelmana on ollut se, että suuri osa sammista takertuu kalastajien verkkoihin melko pian istutuksen jälkeen. Sammenpelastamisyhdistyksessä kuitenkin uskotaan, että kohdejokiin saadaan vähitellen syntymään itsensä ylläpitävä sinisampikanta.

Veden laadun puolesta Oder vaikuttaa lupaavimmalta. Veikselistä on aikojen kuluessa perattu muun muassa pohjakivet melko tarkoin pois, eikä veden laatukaan ole yhtä hyvä kuin rajajoki Oderissa.

Suomen jokiin ei sinisammen kotiuttamista ole edes harkittu. Osasyynä lienee se, ettei lajin tiedetä koskaan lisääntyneenkään alueellamme. Suurimmat jokemme ovat Tornionjokea lukuun ottamatta lisäksi padottuja, mikä tekee kotiuttamisyrityksistä mahdottomia. Rannikkovesistämme laji sen sijaan saatetaan löytää aika piankin.

Viime vuosina Suomesta saadut sammet ovat olleet istutettuja tai viljelykasseista karanneita venäjänsampia, tähtisampia ja siperiansampia.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2011

Hannu Lehtonen on kalataloustieteen professori Helsingin yliopistossa. 

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018