Kaviaarikalaa yritetään palauttaa Itämereen. Palautettava laji vaihdettiin lennossa, sillä tutkijoiden yllätykseksi meillä olikin elänyt sammen Amerikan-serkku.

Teksti: Hannu Lehtonen

Vuonna 1994 Saksassa perustettiin yhdistys Gesellschaft zur Rettung des Störs, jonka tarkoituksena oli pelastaa sukupuutolta eurooppalainen sampi eli Acipenser sturio. Pelastusyrityksiin ryhdyttiin sananmukaisesti viime tipassa, sillä jokseenkin kaikki sampikannat olivat tuhoutuneet tai kriittisessä tilassa. Ainoastaan yhden populaation tiedettiin varmasti elävän, joskin henkitoreissaan: Etelä-Ranskassa Biskajanlahden Gironde-joessa ja eräissä sen sivujoissa.

Tarkoituksena oli tehdä vielä voitava myös Itämeren sammen pelastamiseksi. Se oli kuitenkin jo myöhäistä. Viimeisin sampihavainto Itämerestä saatiin 23. toukokuuta 1996 Virosta Saarenmaan vesiltä, mistä pyydystettiin rysällä lähes kolmemetrinen ja 136-kiloinen jättiläinen. Edellisestä Itämeri-löydöstä ehti kulua pitkä tovi, sillä se tapahtui vuonna 1972. Suomen viimeinen sampihavainto on 1930-luvulta.

Itämeren sampi olikin sinisampi!

Sammenpelastusyhdistys ryhtyi ponnekkaasti toimeen. Ensimmäiseksi ja kiireellisimmäksi tavoitteeksi otettiin emokalojen saaminen viljelyyn. Asiasta julkaistiin vuonna 1999 näyttävä etsintäkuulutuskin, jota levitettiin kaikkiin Itämeren maihin (ks. Tiede 2000 5/1999, s. 26–29).

Koska sampi on äärimmäisen harvinainen, hankkeen odotettiin kestävän vähintään kymmenen vuotta. Hurskaana toivomuksena oli saada kokoon kymmenen sampea: viisi naarasta ja viisi koirasta.

Niinhän siinä sitten kävi, ettei sampia löytynyt ainuttakaan. Itämeren sampi katsottiin lopullisesti menetetyksi.

Tässä vaiheessa ilmaantui tieteellinen uutispommi. Saksalainen Arne Ludwig työryhmineen oli tutkinut museonäytteistä ja arkeologisista luukilpilöydöistä sampien dna:ta ja julkaisi vuonna 2002 Science-lehdessä mullistavan havainnon. Itämeren sampilaji oli vaihtunut toiseksi noin tuhat vuotta sitten. Sampi, Acipenser sturio, oli asteittain korvautunut pohjoisamerikkalaisella sinisammella, Acipenser oxyrinchuksella.

Sampilajeilla on kaukaiset yhteiset esivanhemmat. Jakautumisen kahteen lajiin katsotaan alkaneen, kun Euroopan ja Pohjois-Amerikan mantereet 15–20 miljoonaa vuotta sitten etääntyivät toisistaan niin paljon, että pariutumiset Atlantin yli tulivat epätodennäköisiksi. Ludwigin työryhmän havainto Amerikan-tulokkaista Itämeressä kuitenkin osoittaa, että vaelluksia tapahtuu jossain määrin.

Nykyisen Itämeren alueelle sammen oletetaan tulleen pleistoseenikauden jälkeen vähintään noin 3 000 vuotta sitten. Alkuperäinen laji on arkeologisten näytteiden perusteella siis sampi, Acipenser sturio. Sinisammet vaelsivat tänne noin 1 200 vuotta sitten ja vähitellen syrjäyttivät alkuperäisen lajin. Kummankin dna:ta on löydetty vielä 800 vuotta vanhoista Itämeren alueen näytteistä, mutta tämän jälkeen sinisampi työnsi sammen tieltään. Sen sijaan Pohjanmeren ja Atlantin alueella pysyi dna-tutkimusten perusteella alkuperäinen eurooppalainen sampi.

Mikä sitten aiheutti muutoksen, joka mahdollisti sinisammen voittokulun Itämeressä? Arne Ludwig ryhmineen päätteli, että kun ilmasto viime vuosituhannella niin sanotun pienen jääkauden aikana kylmeni, Itämeren sammen lisääntymismenestys heikkeni. Amerikan puoleisesta Atlantista tulleet sinisammet täyttivät syntyneen tyhjiön.

Sinisampi nimittäin lisääntyy 13–18-asteisessa vedessä, mutta sampi tarvitsee yli 20-asteista. Sellaista ei viileämmässä ilmastossa enää ollut kuin satunnaisesti.

Ne voisi luokitella samaksi lajiksikin

Ulkonäöltään sampi ja sinisampi ovat kuin kaksi marjaa. Asiantuntijoidenkin on vaikea erottaa niitä toisistaan ilman dna-tutkimuksia. Monet tutkijat ovatkin kritisoineet erittelyä ja pitävät niitä saman lajin alalajeina.

Kummankin lajin pituus voi olla yli 4 metriä, tavallisesti kuitenkin 1–2 metriä. Selässä on 9–16, kyljissä 24–40 ja vatsapuolella 8–14 kilpeä kahdessa rivissä. Kilvet ovat isoja. Viiksisäikeet eivät taivu ylähuuleen asti.

Sampi esiintyi aikoinaan yleisenä Mustaltamereltä Itämereen ulottuvalla alueella ja alueen suurimmissa joissa. Itämeressä sammen kutujokia ovat olleet ainakin Niemen, Oder, Veiksel, Väinäjoki ja Neva. Sisävesikantoja on elänyt Laatokassa ja Äänisessä, mutta ne ovat hävinneet sukupuuttoon. Viimeinen varma havainto Laatokasta on vuodelta 1984.

Liikakalastus, jokien patoaminen ja likaantuminen tuhosivat sampikannat Euroopasta yksi toisensa jälkeen. Amerikan puolella sinisammella on mennyt paljon paremmin. Kannat ovat yleensä elinvoimaisia Meksikonlahden ja Quebecin välisellä alueella, ja lajia kalastetaan jopa ammattimaisesti.

Nyt istutetaan sinisampia

Koska Itämerestä jo hävinnyt sampilaji todettiin sinisammeksi, pelastajat päättivät vuonna 2002 yrittää sen palauttamista Itämereen eurooppalaisen sammen asemesta. Emokalojen löytäminen Itämerestä katsottiin mahdottomaksi, joten eräässä vaiheessa harkittiin myös Gironde-joen kannan kotiuttamista Itämeren alueen jokiin. Ajatuksesta kuitenkin luovuttiin.

Viimein vuonna 2004 saksalaiset ja puolalaiset toivat kalanviljelylaitoksilleen sinisammen mätimunia ja poikasia, jotka olivat peräisin Kanadan Saint John -joesta. Istutukset aloitettiin vuonna 2007 Oderilla ja Veikselillä sekä eräillä niiden sivujoilla.

Kaikkiaan tähän mennessä on istutettu lähes 200 000 sampea, pääosa 1,5–2 sentin mittaisina poikasina mutta useita tuhansia kymmenien senttien tai jopa yli metrin pituisina. Suurimmat istukkaat on varustettu kalamerkein.

Joitakin sinisampia on jo löydetty pyydyksistä Etelä-Itämerestä. Ensimmäinen takaisin saatu yksilö ui kampelaverkkoon 400 kilometrin etäisyydellä vapautuspaikasta vain kymmenen päivää istutuksen jälkeen. Useita melko nopeasti kasvaneita yksilöitä on tavattu erityisesti istutusjokien suualueelta. Lukuisia sinisampia on päätynyt kalastajien pyydyksiin myös Tanskassa ja Ruotsissa.

Ongelmana on ollut se, että suuri osa sammista takertuu kalastajien verkkoihin melko pian istutuksen jälkeen. Sammenpelastamisyhdistyksessä kuitenkin uskotaan, että kohdejokiin saadaan vähitellen syntymään itsensä ylläpitävä sinisampikanta.

Veden laadun puolesta Oder vaikuttaa lupaavimmalta. Veikselistä on aikojen kuluessa perattu muun muassa pohjakivet melko tarkoin pois, eikä veden laatukaan ole yhtä hyvä kuin rajajoki Oderissa.

Suomen jokiin ei sinisammen kotiuttamista ole edes harkittu. Osasyynä lienee se, ettei lajin tiedetä koskaan lisääntyneenkään alueellamme. Suurimmat jokemme ovat Tornionjokea lukuun ottamatta lisäksi padottuja, mikä tekee kotiuttamisyrityksistä mahdottomia. Rannikkovesistämme laji sen sijaan saatetaan löytää aika piankin.

Viime vuosina Suomesta saadut sammet ovat olleet istutettuja tai viljelykasseista karanneita venäjänsampia, tähtisampia ja siperiansampia.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2011

Hannu Lehtonen on kalataloustieteen professori Helsingin yliopistossa.