Kuva: Nina / Wikimedia Commons
Kuva: Nina / Wikimedia Commons

Ihanteet ovat yksi asia, lajityypillinen käytös toinen.

Ihmislajilla on vähemmän taipumusta elinikäiseen parisuhteeseen kuin nykyiset ihanteemme edellyttävät. Yhdysvaltalaisen Rutgers-yliopiston antropologian professori Helen Fisher on perehtynyt elämäntyönään rakkauden biologiaan. Hän on kaivautunut YK:n vuosikirjoista keräämiinsä maailmanlaajuisiin avioerotilastoihin ja havainnut, että maasta toiseen ja vuosikymmenestä toiseen avioerot ovat runsaimmillaan jo noin neljän vuoden kuluttua avioliiton solmimisesta. Hanakimmin ihmiset eroavat vähän alle kolmekymppisinä.

Fisher arvelee, että neljän vuoden parisuhde periytyy pitkien aikojen takaa. Metsästäjä-keräilijäyhteisöissä naiset imettivät pitkään, söivät vähärasvaista ruokaa ja saivat paljon liikuntaa. Siksi lapsen synnyttyä kesti pitkään, ennen kuin naisen kuukautiskierto palasi ja hän saattoi tulla uudelleen raskaaksi. Tavallinen synnytysväli oli neljä vuotta. Miehen ja naisen parisuhde saattoi kehittyä kestämään juuri sen ajan, että yhteinen lapsi saatiin kasvatettua yli työläimmän vaiheen. Sen jälkeen molemmat saattoivat valita uuden kumppanin ja saada uuden lapsen.

Evoluutio näyttää istuttaneen meihin kolme taipumusta, jotka kaikki ohjaavat pariutumista mutta palvelevat erilaisia tarkoituksia ja kiskovat meitä eri suuntiin. Himo ajaa etsimään seksiä usean partnerin kanssa ja hankkimaan perimältään monipuolisia jälkeläisiä. Romanttinen rakkaus keskittää energian suosikkikumppaniin ja säästää näin aikaa ja vaivaa. Kiintyminen sitoo miestä ja naista toisiinsa, jotta he pystyvät yhteisvoimin huolehtimaan lapsistaan.

Älä riko onnellista kotia

Onko ihminen siis samanlainen kuin useimmat muutkin pareja muodostavat eläimet? Harva laji sitoutuu samaan kumppaniin eliniäksi. Tavallisempaa on pariutua uudelleen ja uudelleen.

Yli puolet suomalaisista ja amerikkalaisista avioliitoista kuitenkin kestää. Aiemmin kesti vielä suurempi osa, kun kulttuuri karsasti eroa tai kielsi sen kokonaan. Yhteen mentiin ja yhdessä pysyttiin myös taloudellisista syistä.

Edelleen avioliitoilla on yksi suuri tarkoitus parisuhteen itsensä ulkopuolella. Se on lasten hankkiminen ja kasvattaminen. Erityisesti lasten takia kuulee paheksuttavan, että ihmiset eroavat helposti.

"Älä riko onnellista kotia", kirjoitti lääkäri-kirjailija Juhani Seppänen loppuvuodesta Ilta-Sanomissa. Seppäsen mukaan avioliitto on sopimus, joka tehdään lasten hyvinvoinnin ja turvallisuudentunteen varmistamiseksi. Jos avioseksi tympii tai sitä ei ole, kannattaa hankkia sivusuhde –  ei erota, eikä ainakaan mennä sen uuden kanssa naimisiin, Seppänen neuvoo.

Ihmiset toteuttavat ahkerasti myös tätä mallia. Avioliitot kestävät sitä paremmin mitä enemmän lapsia niissä on, mutta rinnakkaissuhteet ovat yleisiä. Eri tutkimusten mukaan 30–60 prosenttia amerikkalaisista miehistä ja 20–50 prosenttia naisista harrastaa avioliittonsa aikana seksiä jonkun muun kuin puolisonsa kanssa. Suomessa rinnakkaissuhteeseen ryhtyy miehistä noin 40 ja naisista 30 prosenttia.

Mieltymykset seuraavat kiertoa

Uskottomuudenkin takaa löytyy biologiaa. Sekä naisten että miesten seksuaaliset mieltymykset vaihtelevat naisen kuukautiskierron tahdissa. Hiukan ennen munasolun irtoamista, kaikkein hedelmällisimpinä päivinään, naiset haluavat seksikumppaneiksi miehekkäämpiä, symmetrisempiä ja dominoivampia miehiä kuin kierron muissa vaiheissa. Tekojen tasolla naiset ryhtyvät avioliiton ulkopuoliseen seksiin useimmin ovulaation aikaan. Miehet vastavuoroisesti kokevat vetävimmiksi ne naiset, joiden munasolu on juuri irtoamassa.

Sama ihminen ei välttämättä ole lupaavin elämänkumppani ja houkuttelevin lisääntymiskumppani. Poimimalla rusinat pullista voi hankkia jälkeläisille sekä hyvän ja vaihtelevan perimän että kunnollisen huoltajan. Näin paranee mahdollisuus, että ainakin osa heistä jää henkiin ja aikanaan lisääntyy.

Tässä omien jälkeläisten menestystä maksimoivassa kuviossa on merkittävä kompastuskivi. Se on mustasukkaisuus, joka kuuluu ihmisen lähtemättömiin piirteisiin. Halajamme yksinoikeutta kumppanimme seksuaalisuuteen ja sitä kautta omille lapsillemme yksinoikeutta hänen resursseihinsa. Uskottomuus tai epäily uskottomuudesta on merkittävä epäsovun aihe parisuhteissa ja maailmanlaajuisesti yleisin avioeron syy.

Vaihtamalla voi saada paremman

Mikä siis olisi realistinen tavoite parisuhteen kestolle ja mallille? Jos ratkaisun haluaa perustaa tutkituille tosiasioille, niitä kannattaa hakea Väestöliiton tutkimusprofessorilta Osmo Kontulalta. Kontula on kolunnut suomalaisten parisuhteita ja seksielämää muun muassa Finsex-tutkimuksilla, jotka ovat tuottaneet vertailukelpoista kyselyaineistoa 1970-luvulta 2000-luvulle saakka.

Kannattaako suosiolla valita vihkivala, jossa ei luvata mitään kuolemaan saakka, ja vaihtaa paria kun siltä tuntuu?

Vanhan kansan vastaus kysymykseen oli, ettei se vaihtamalla parane. Kontulan mukaan vanha kansa on tilastollisesti oikeassa, mutta yksilön kohdalla sen viisaus ei päde. Ero ei tuo keskimäärin suurta muutosta onnellisuuteen, mutta yksittäiselle ihmiselle muutos voi olla suuri. Jotkut tulevat paljon onnellisemmiksi – toiset onnettomammiksi.

Uskollisuus entistä vahvempi ihanne

Entä jos pyrkisi hyvään kumppanuuteen ja ruumiillisen intohimon haalennuttua harrastettaisiin seksiä muualla, mutta ei annettaisi sen kaataa toimivaa avioliittoa.

Tämä ei ole nykysuuntaus Suomessa. Uskollinen parisuhde on ihanteena vielä tavoitellumpi kuin ennen. Kontulan mielestä ihmiset myös onnistuvat siinä kohtalaisesti. Kaksi kolmesta suomalaisesta ilmoittaa haluavansa elää uskollisessa parisuhteessa, ja tästä joukosta 80 prosenttia on myös pystynyt olemaan uskollinen nykyisessä suhteessaan.

Puolison rinnakkaissuhteen hyväksyi 2000-luvun kyselyissä selvästi harvempi kuin 1970- tai 1980-luvun vastaavissa tutkimuksissa. Samalla tämän vuosituhannen suhteet ovat onnellisempia kuin 1970-luvulla. Tämä johtuu siitä, että onnettomissa suhteissa ei pysytä.

Nuoret sitoutuvat rakkauteen

Suomalaiset pitävät itseään melko vapaamielisenä kansakuntana, mutta tosiasiassa suomalaiset tuomitsevat uskottomuuden ylivoimaisesti tiukemmin kuin sveitsiläiset, espanjalaiset, italialaiset, kreikkalaiset, portugalilaiset ja norjalaiset. Kontula selittää suomalaisten tiukkapipoisuuden juuri eroamisen helppoudella.

Italiassa katolinen kulttuuri ei hyväksy avioeroa, minkä vuoksi eroaminen on harvinaisempaa kuin protestanttisessa Pohjois-Euroopassa. Paradoksaalisesti Italian katolisessa kulttuurissa rinnakkaissuhteet ovat paljon hyväksytympiä kuin meillä. Niitä ei pidetä kannanottona avioliiton jatkamiseen eivätkä ne hajota liittoa niin kuin helppojen avioerojen Pohjolassa.

Suomessa uskollisuutta vaatii tinkimättömimmin nuorin ikäryhmä, 18–24-vuotiaat. Silti heidän parisuhdekäsitystään ei voi sanoa perinteiseksi. He odottavat nimittäin kumppaneiden sitoutuvan seksuaaliseen uskollisuuteen vain niin kauan kuin he pitävät suhdettaan eheänä ja tyydyttävänä.

Uskollisuutta ei enää käsitetä uskollisuudeksi tietylle ihmiselle vaan uskollisuudeksi tunteelle, romanttiselle rakkaudelle. Uusi rakastuminen oikeuttaa loikan uuteen suhteeseen. Tältä pohjalta Kontula ennakoi, että parisuhdeuskollisuus voi tulevaisuudessa heiketä entisestään.

Trendi ei ole vielä näkynyt tuoreissa kyselyissä. Vuoden 2007 Finsex-tutkimus kuitenkin paljasti, että erityisesti naiset kokevat yhä enemmän seksuaalista haluttomuutta. Kun nuoret aikuiset toisaalta kelpuuttavat vain tunne- ja seksielämältään laadukkaita suhteita, paineet kumppanin vaihtoon tai rinnakkaissuhteisiin kasvavat entisestään.

Annikka Mutanen oli tätä kirjoittaessaan Tiede-lehden toimittaja ja on nykyisin toimituspäällikkö.

Julkaistu Villit ajatukset -sarjan osana Tiede -lehdessä 2/2010.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5208
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti