Nykyiset tarkat satelliittikuvat ovat erinomainen apu, kun maastosta etsitään kiinnostavia arkeologisia kohteita. Silti itse paikalla voi joutua hämmästymään. Mekään emme voineet uskoa silmiämme, kun saavuimme Tar al-Sbaihin Syyrian autiomaahan. Paikka oli täynnä muinaisten ihmisten elämänjälkiä.

TEKSTI:Minna Lönnqvist


Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nykyiset tarkat satelliittikuvat ovat erinomainen apu, kun maastosta
etsitään kiinnostavia arkeologisia kohteita. Silti itse paikalla voi joutua
hämmästymään. Mekään emme voineet uskoa silmiämme, kun
saavuimme Tar al-Sbaihin Syyrian autiomaahan. Paikka oli täynnä
muinaisten ihmisten elämänjälkiä.

Julkaistu Tiede-lehdessä

8/2000

  peittävät kuin mosaiikki. Sitten alkaa kellanruskea autiomaa, jossa siellä täällä kohoaa kallioita aaltoilevina muodostelmina. Olen perillä Jebel Bishrin yläpuolella.

Satelliittikuva, jota tutkin, on peräisin Nasan Landsat-7-satelliitista. Etsin kuvasta arkeologisia kohteita retkikunnalle, joka on kanssani kesällä lähdössä Syyriaan. (Myös avaruussukkula Discover on kevään mittaan kuvannut Jebel Bishriä nimenomaan meidän suomalaisten tarpeisiin.)

  merkkejä vuosituhansien takaisesta elämästä.

Kohteena todellinen terra incognita

Syyrian Jebel Bishri kiinnostaa minua kahdesta syystä. Ensinnäkin alue kuuluu Lounais-Aasian kuivaan vyöhykkeeseen, jonka nomadismin ja kyläkulttuurin kohtaamista tutkin taannoin väitöskirjassani. Toiseksi alue on arkeologisesti hyvin neitseellistä seutua. Väitöskirjaa tehdessäni selvisi, että alue on kirjaimellisesti terra incognita, tuntematon maa. Edes paikalliset arkeologit eivät tienneet, millaisia muinaisjäännöksiä vuoristossa on.

Tämä on hieman yllättävää, sillä Jebel Bishri mainitaan jo sumerilaisten ja akkadilaisten nuolenpääteksteissä, jotka ovat peräisin kolmannelta vuosituhannelta ennen ajanlaskun alkua. Näissä lähteissä seutu tunnetaan amorilaispaimentolaisten keskusalueena. Myöhemmin, antiikin aikaan, sen tiedetään olleen strategisesti tärkeä suojavyöhyke Rooman itärajalla hyökkäilleitä paimentolaisia vastaan.

Muualla Syyriassa on tehty kaivauksia, kuuluuhan maa alueeseen, jolla syntyivät Lähi-idän ja koko Vanhan maailman ensimmäiset korkeakulttuurit. Aikoinaan Syyria muodosti osan Mesopotamiaa, ja siellä kukoistivat muun muassa Eblan, Marin ja Ugaritin kuningaskunnat.

Myös Jebel Bishrin vuoristoalueen ympäristöä on kartoitettu, mutta itse vuoristo on jäänyt tutkimatta. Ilmakuvauksiakin tehtiin ensimmäisen kerran jo 1920-luvulla. Katolilainen pappi A. Poidebard otti pienkoneesta kuvia roomalaisten rakentamista linnoituksista ja muista jäännöksistä - ja tuli samalla luoneeksi suuntaviivat arkeologiselle kaukokartoitukselle. Me olemme siis seuraamassa vanhoja polkuja modernin satelliittikuvaustekniikan tarjoamin keinoin.

Lupa ja kartat kassiin ja matkaan

On heinäkuu 2000, ja retkikuntamme suuntaa Syyriaan. Mukana on kaksitoista suomalaista ja kaksi amerikkalaista - heistä toinen on Helsingin yliopiston tutkija, toinen hänen teinityttärensä. Tarkoituksemme on aloittaa muinaisjäännösalueen kenttäkartoitus. Satelliittikuvamme voivat opastaa oikeaan paikkaan, mutta yksityiskohtiin päästään paneutumaan vasta maastossa. Silloin selviää, mikä mikin nyppylä todella on.

Tärkeimpiin matkavarusteisiimme kuuluu tutkimuslupa, jonka on myöntänyt Syyrian antikviteettivirasto. Lupa, joita harvemmin on myönnetty muille länsimaalaisille kuin ranskalaisille, järjestyi lopulta onnellisen sattuman ansiosta.

Kolmisen vuotta sitten antikviteettiviraston johtaja pyysi Suomen apua paikkatietojärjestelmän eli GIS:n kehittämiseen. Pääsin tuolloin kysymään, voitaisiinko järjestelmä toteuttaa myös Jebel Bishrissä. Johtaja suhtautui ajatukseen suopeasti, joten kouluttauduin GIS-asiantuntijaksi ja hain tutkimuslupaa.

  Nasan Landsat-satelliitin otoksia. Tarkimmissa mustavalkoisissa kuvissa kohteet näkyvät muutamien kymmenien metrien tarkkuudella.

Reipasta tutkimusmatkailijan mieltäkin tarvitaan. Tiedämme, että olemme matkalla Syyrian vaikeapääsyisimpiin kolkkiin. Perustutkimuksen aloittaminen tiettömien taipaleiden takana tarjoaa varmasti sekä kulttuurisia että käytännöllisiä haasteita.

Palmyrasta jatketaan kohti Pätsiä

Vuokraamme pääkaupungista Damaskoksesta minibussin ja jeepin ja lähdemme kohti Palmyraa, muinaisen silkkitien karavaanikaupunkia. Noin neljän tunnin ajon jälkeen Palmyran temppelit ja hautatornit kohoavat selväpiirteisinä autiomaan keitaasta.

  Hänen kerrotaan vaikuttuneen pylväistä niin, että hän oli todennut olevansa maailman ihmeellisimmässä paikassa.

Ranskalaiset ja italialaiset ovat tehneet Palmyrassa satelliittikuvatutkimuksia ja löytäneet vanhojen yhdyskuntien jäännöksiä. Temppelien alta on paljastunut muun muassa rauniokumpu, ilmeisesti Palmyran varhaisin kaupunki, joka jo pronssikaudella palveli karavaanien levähdyspaikkana Välimeren rannikon ja Eufratvirran välissä.

Uusi aamu. Palmyran-pysähdys on ohi. Suuntaamme kohti varsinaista päämajaamme, antikviteettiviraston majataloa, joka sijaitsee Qasr al-Hairin autiomaalinnoituksen kupeessa.

  päästäksemme eteenpäin.

Umaijadidynastian aikainen linnake siintää autiomaassa kangastuksenomaisena. Olemme lähellä määränpäätä. Viereisen majatalon katolla komeilee satelliittitelevision lautasantenni. Moderni tekniikka on ulottanut lonkeronsa tänne.

Hiekka-aavikkoa jatkuu kymmeniä kilometrejä joka suuntaan; vielä keskiajalla arabialaislähteet tiesivät kertoa, että Qasr al-Hairista pääsi Eufratvirtaa seuraten palmujen siimeksessä Bagdadiin asti. Ilmasto on vuosisatojen varrella muuttunut, aavikko voittanut ja palmut hävinneet. Vain läheiset Taiban ja Al-Kawmin keitaat puhkovat hiekkaan vihreyttä. Kohta niistä tuodaan säiliöautolla vettä ryhmämme tarpeisiin.

Nykyelämä avain vanhaan

Ensimmäinen tutkimuskohteemme on umaijadilinnakkeen kupeessa kohoava autiomaakylä. Tarkoituksemme ei nimittäin ole takertua vain muinaisjäännöksiin vaan perehtyä myös alueen nykyisten paimentolaisten elämään. Tämä etnoarkeologinen ote auttaa ymmärtämään paremmin, miten alueella ennen elettiin ja mitä kertovat esineet, joita onnistumme löytämään muinaisilta paikoilta.

Kylän telttamaiset rakennukset erottuvat satelliittikuvakartassa valkoisina pisteinä. Talot sijaitsevat harvassa kuten teltat beduiinien telttakylissä. Kylän nimi on Shanhas. Se merkitsee janoista, ja vettä meiltä todellakin kuluu, aluksi kokonaiset kuusi litraa päivässä.

Shanhas on tyhjillään. Kuiva kausi on alkanut, ja paimentolaiset ovat siirtyneet muutamaksi kuukaudeksi vihreämmille laidunmaille Eufratvirran toiselle rannalle. Me haastattelemme kylän vartijaa ja tutkimme rakennuksia ja pihapiirejä. Haluamme selvittää, mitä paimentolaiset ovat jättäneet jälkeensä poistuessaan kylästä.

Telttakankaat on pakattu konteiksi pihapiireihin, autonrenkaista valmistettuja viljavasuja on siellä täällä. Vilja on varastoitu savella sinetöityihin sylinterimäisiin rakennelmiin. Peltivati on jäänyt pihauunin kupeeseen odottamaan leivänpaistoa. Yhden talon ovi on auki. Sisällä näkyy rullattu patja ja naulakkoon jätetty kaapu. Seinällä riippuu edesmenneen presidentti Assadin kuva koristeellisissa kehyksissä.

Shanhas on elävä esimerkki Jebel Bishrin alueella vuosituhansia asuneiden paimentolaisten vaihtelevasta elonkierrosta. Sadekaudet ovat houkutelleet ihmiset asettumaan aloilleen ja rakentamaan taloja, kuivat kaudet taas pakottaneet liikkeelle etsimään ravintoa. Vehnästä, jota on viljelty kuivuneiden joenuomien, vadien, kosteikoissa, ei ole riittänyt ruokaa kaikille.

Nykyäänkin paluumuutto tulee ajankohtaiseksi vasta, jos syyssateet saapuvat. Silloin avautuu taas kylän koulu ja keskeneräiseksi jääneen moskeijan rakennustyöt voivat jatkua.

Emme usko silmiämme

Sitten tutkimusryhmällämme on edessään itse Jebel Bishri, tasalakinen vuoristoalue, jonne Qasr al-Hairistä kertyy matkaa runsaat 20 kilometriä. Se ei ole paljon, mutta tiettömällä aavikolla siihen voi varata hyvinkin kaksi tuntia.

Oppaaksi palkataan Said, beduiininuorukainen, joka on isältään oppinut tuntemaan autiomaan kuin omat kämmenpohjansa. Sitten valitaan etujoukko, joka lähtee tarkastamaan reitin ja kohteen.

Jeepillä pääsee lähes minne tahansa, mutta selviäisikö minibussi vadien yli? Onko hyvää leiriytymispaikkaa? Mihin voimme pystyttää tutkimuslaitteet? Tässä maastossa on parempi katsoa kuin katua. Jeeppiin hyppäävät Said, ryhmään liittynyt syyrialaisarkeologi ja tekniikkatiimimme.

He palaavat innoissaan. Ja yhtä innoissamme olemme kaikki, kun pääsemme Tar al-Sbain kallionkielekkeelle Jebel Bishrin lounaislaidalle. Emme voi uskoa silmiämme: paleoliittisen kivikauden osittain romahtaneita kalliosuojia on riveittäin, piityökaluja näkyy silmänkantamattomiin. Selvästikin vesi ja hiekkatuuli ovat kuljettaneet esineitä kielekkeeltä alas laaksoon asti.

Kalliosuojien päältä löytyy kokonaisia työpajoja, kuin eilen paikalleen jätettyjä. Aika pysähtyy. Ero meidän ja tuhansia vuosia sitten eläneiden ihmisten välillä kaventuu melkeinpä olemattomiin, niin koskemattomana paikka on säilynyt.

Leiri nousee kielekkeelle

Aloitamme alueen perusteellisen kartoituksen. Paikalle tuodaan altimetri, jolla mitataan muinaisjäännösalueen korkeus merenpinnasta. Takymetri, lasersäteellä toimiva mittauslaite prismoineen, on tarkoitettu kolmiulotteisiin mittauksiin. Satelliittipaikantimilla rekisteröidään rakennelmien tarkat sijainnit.

Majoitumme beduiinien taloon, johon mahtuu kerrallaan vain puolet ryhmästä. Niinpä Said kuskaa kuorma-autollaan osan ryhmästä iltaisin Qasr al-Hairiin ja aamulla takaisin. Kyyti joka toinen päivä linnoituksen majataloon on juhlaa. Pääsee suihkuun puhdistamaan itsensä autiomaan pölystä.

Ylhäällä kielekkeellä hiekkamyrsky käy ajoittain niin sankaksi, ettei näe eteensä, ja paperit ovat vaarassa repeytyä ja lentää taivaan tuuliin. Kun ilma on kirkas, Jebel Bishri on toista maata: tuuli käy lempeästi ja vilvoittaa mukavasti autiomaan kuumuudessa.

Päivän kuumimpaan aikaan työskentely on silti useimmiten mahdotonta. Tuolloin jaamme teehetken paimentolaisten kanssa. Syömme rieskamaista leipää ja palan painikkeeksi nautimme savunmakuista jukurttia.

Satelliittikuva vain vihjaisi

Satelliittikuvista ei voinut aavistaa, miten tiheästi muinaisjäännökset peittävät Tar al-Sbain puoliympyrän muotoista kielekettä. Eikä sitäkään, kuinka monenlaisia jäännöksiä on säilynyt. Löydön runsaus paljastuu vähä vähältä kolmiviikkoisen työrupeaman edetessä.

Kielekkeen reunalla on kivikehiä, joista jotkin muodostavat tarhamaisia kokonaisuuksia. Rakennelmat keskittyvät tänne, sisempää vuoristosta niitä löytyy vain kalliomuodostumien juurelta. Kielekkeen reuna on siis ollut arvostettua aluetta.

Kielekkeellä on myös säteittäisiä kivikäytäviä ja nuotionpohjia riveissä kuin muuria muodostamassa. Ehkä niistä ammoin loisti tuli autiomaan lakeuksille.

Tar al-Sbain korkeimmilta nyppylöiltä löytyy kivistä ladottuja röykkiöhautoja, joissa vainajien leposijat on ryhmitelty ikään kuin vartioimaan näkymää alas laaksoon. Joitakin hautoja rosvot ovat runnelleet, ja niistä pilkottaa paasiarkkujen jäännöksiä.

Röykkiöiden vieressä on kivikehiä, joista osa on kuin hunajakennoja. Nämä ovat asuintaloja. Sisäänkäynnin paikankin saattaa vielä erottaa maasta. Savannimainen kasvillisuus ei ole peittänyt jäännöksiä alleen, joten voimme helposti hahmottaa toisiinsa lomittuvien jäännösten kokonaisuuden.

Kivirakennelmista löytyy erilaisia piityökaluja, kuten sirppimäisiä veitsiä, teriä ja kaapimia, sekä niitä valmistettaessa syntyneitä iskosjätteitä. Keramiikkaa saamme talteen vain muutamia palasia.

Tarkoitus vielä arvoitus

Mikä on Tar al-Sbain kivirakennelmien tarkoitus? Oliko paikka muinoin paimentolaisten uskonnollinen keskus, josta yhteisön vainajat saivat viimeisen leposijan? Maisemaltaan paikka muistuttaa Lähi-idän kuparikauden uskonnollisia keskuksia. Piiesineiden runsaus ja keramiikan vähyys kuitenkin viittaavat selvästi liikkuvaan elämänmuotoon. Samaa kertovat asuinrakennelmien pyöreät perustukset: ne tuovat mieleen kupoliteltan tai majan pohjan.

Kivirakennelmien merkitys ja tarkka ajoitus ovat kuitenkin vielä arvoituksia, sillä löytöjen ikä vaihtelee paljon. Kalliosuojat ovat peräisin paleoliittisen kivikauden loppuajoilta, joten niiden ikä voi vaihdella noin 75 000 vuodesta 12 000 vuoteen. Muista rakennelmista vanhimmat lienevät neoliittiselta kivikaudelta noin vuosilta 8000-5000 ennen ajanlaskun alkua, nuorimmat kuparikaudelta noin 5000-3000 eaa. Keramiikan palat puolestaan viittaavat varhaispronssikautiseen (n. 3000-2000 eaa.) toimintaan.

Tulkittavaa siis riittää.

Jatkamme satelliittikuvien tutkimista. Landsatin tuoreen aineiston lisäksi käytössämme on 1960-luvun otoksia. Näitä kuvia, joiden erotuskyky on parhaimmillaan jopa 1,8 metriä, on nykyään saatavilla Yhdysvaltain tiedustelupalvelun avattua arkistojaan.

Etsimme kuvista muinaisjäännöksiä, jotka sijaitsevat muualla kuin Jebel Bishrin reunamilla. Ympäristön laajempi kartoitus tarkentaa tietojamme siitä, miten luonto, ennen kaikkea sade, on säädellyt - ja yhä säätelee - paimentolaisten elämää.

Syvällisesti asutuksen kiertokulkua ja vuosituhantista kehitystä voidaan kuitenkin ymmärtää vasta sitten, kun selviää, miltä kaikilta ajoilta alueella on jäännöksiä. Piiesineet, joita toimme mukanamme, auttavat ratkaisemaan kalliosuojien iän, mutta muut löydöt vaativat arkeologisia kaivauksia. Ryhmämme palaa Jebel Bishriin vuonna 2002.

Minna Lönnqvist on Lähi-idän arkeologiaan erikoistunut Suomen Akatemian projektijohtaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla