Ei sada sisään, muistuttaa Markku Kuisma. Kuva: Lauri Rotko
Ei sada sisään, muistuttaa Markku Kuisma. Kuva: Lauri Rotko

Kaikesta huolimatta Suomi on paratiisi, sanoo Markku Kuisma. Hän seuraa työkseen ihmisen pyristelyä ajan ja byrokratian rattaissa.

– En ole yhtään vihainen! Lievästi harmissani.

Markku Kuisma ottaa rennon takanojan työtuolillaan. Suomen ja Pohjoismaiden historian professori on vasta julkaissut pisteliään kirjan nimeltä Yksinkertaisuuden ylistys (Siltala 2013).

Harmin lähin syy löytyy yliopiston kokonaiskustannusmallista. Siinä hallinto valvoo, laskee ja kontrolloi perustoimintaa tavalla, johon ei löydy järjellistä syytä. Kuisma on havainnut, että julkinen hallinto on suistunut samalla tavalla raiteiltaan muuallakin.

”On kuin Maolta olisi omaksuttu organisaatioihin ’jatkuva vallankumous’, Stalinilta vallankeskitys ja molempia kumousoppeja olisi ajettu sisään yhdistämällä niitä turbokapitalistisiin liikkeenjohto- ja kannustinmalleihin”, Kuisma kirjoittaa.

Paisuvaan ja monimutkaistuvaan byrokratiaan tuhlaantuu aikaa ja rahaa. Ja mikä pahinta, henki pilaantuu.

– Ja henki oli sodassakin kaikkein tärkein, aseita tärkeämpi.

– Ymmärrän, että ihmiset tekevät mokia, mutta nyt niin johdonmukaisia ja isoja resursseja tuhlaten, että täytyy sanoa jotakin. Eihän se mihinkään vaikuta, mutta on se terapiaa.

Kuismalla on varaa suorapuheiseen terapiaan ja ryppyisiin housuihin, jotka hänellä on jalassaan. – Olen kohta 62, enkä aio hakea enää mitään Tekesiltä enkä Akatemialta, hän sanoo Senaatintorin tuntumassa,  entisessä sisätautien sairaalassa, jossa Helsingin yliopiston historian laitos nykyisin majailee. 

Ajopuuna yritystutkijaksi

Laajalla kirjoituspöydällä seisoo Suomen lippu ja Kansallis-Osake-Pankin oravaviiri.

Kuisma on tehnyt elämänuransa yrityshistorioitsijana. Hän on kirjoittanut pitkän rivin tilaustutkimuksia suomalaisista suuryrityksistä: Kansallis-Osake-Pankista, Nesteestä, Outokummusta, Teollisuusvakuutuksesta, metsäteollisuudesta. Se on poikkeuksellinen reitti professuuriin.

Kuisma tuli Helsingin yliopistoon opiskelemaan historiaa vuonna 1971. Silloin yhteiskunnalliset kysymykset olivat näkyvästi esillä, ja ne kiinnostivat hyvinkääläistä ylioppilasta. Hän ei halunnut perehtyä historiaan kuin museoon vaan opiskeli muuttaakseen maailmaa.

Nuori Kuisma ei tullut edes ajatelleeksi, että historioitsijana voisi ansaita elantonsa. Gradua tehdessään hän oivalsi, että historian tutkimus on jännittävää. Lisäksi hän sai töitä Suomen Akatemian pohjoismaisessa historiahankkeessa, jota veti professori Yrjö Blomstedt.

Siihen aikaan oli harvinaista saada palkkaa väitöskirjan tekemisestä. Se tuntui etuoikeutetulta. Sitten opettaja kiinnitti hänet tilaustöihin.

– Kenet kerran keksitään, sitä kysytään toisenkin kerran. Parin kolmen tutkimuksen jälkeen tajusin, etten muualle enää pääsekään. Sillä tiellä nyt ollaan.

Vaikka Kuisma ajautui alalle, hän ei mielestään joutunut ajopuuna väärään uomaan. – Tätäkin kautta pystyy ymmärtämään maailmaa ja Suomea.

Nykyään ajatus on ilmeinen, mutta 1970- ja 1980-luvulla se ei ollut.

– Silloin ihmisten mieli ei täyttynyt taloudesta. Tämän sanon surumielisenä. Ei tarvitsisi täyttyä nykyäänkään. Nyt kaikki pyörii isojen monikansallisten yritysten ympärillä.

Nykyaikanakin mieleen tulee ihmetellä, miten tilaustutkija saa aikaan täysipainoista ja riippumatonta historiankirjoitusta maksavista asiakkaistaan. Eikö se ole hankala, ellei mahdoton tehtävä?

Kuismankin mielestä voisi periaatteessa olla, mutta hän sanoo päättäneensä jo nuorena olla rämäpää eli tehdä niin hyvää tutkimusta kuin osaa, tuli mitä tuli.

– Jos rupeaa ennakoimaan rahoittajan oikkuja tai pelkäämään, sitten mennään väärillä jäljillä lujaa. Piti olla vaikka väkisin itseluottamusta ja pikkusen tehtyäkin ballerinamaisuutta – ja piti lähteä omassa mielessä siitä ajatuksesta, että jokainen työpäivä voi olla viimeinen. Eli jos ei miellytä, näkemiin, muut voi mielistellä, minä teen tiedettä ja tapan.

– Tätä tarkoitan rämäpäisyydellä, sillä pärjäsin oikein hyvin.

Yksi Kuisman tavoite on ollut töillään näyttää, että yritykselle on parempi teettää aito tutkimus kuin pr-julkaisu.

Outokummusta se alkoi

Ensimmäinen suuri tutkimuskohde oli Outokumpu. Se jätti pysyvän jäljen.
– Siihen jäi tunneside, johon liittyy patrioottinen väristys.

Tämän vanhanaikaisen patriotismin ytimessä on ajatus yritysjohtajasta, joka palvelee intohimoisesti isänmaan rakennustyössä ja hyvinvoinnin kasvattamisessa.

Outokummun hahmoista teki vaikutuksen erityisesti Eero Mäkinen. Mäkinen tuli Helsingistä Outokummun johtajaksi 1921, kun kaivosta oltiin myymässä saksalaisille. Mäkisen mielestä rikas malmiesiintymä piti saada kansallisiin käsiin. Köyhä, itsenäistyvä maa tarvitsi sitä. Mäkisessä oli draivia, eikä hän ajanut yksityisen sijoittajan etua tai omaansa.

– Ihmiset saavat paljon enemmän tarmoa ja iloa, kun he tuntevat tekevänsä työtä jonkin suuremman eteen.

Kaivosalan nykytilaa Kuisma kummeksuu. Luulisi, että suomalaiset  voisivat Outokummun synnyttämän osaamisen turvin yhä kilpailla oman maan malmivaroista. Talvivaaraa ja Kemin kaivosta lukuun ottamatta Suomen metallikaivokset ovat kuitenkin ulkomaisessa omistuksessa.

– Maailma on pakottanut avaamaan ovet, ja ehkä se on ihan hyväkin, mutta olisi Suomi voinut katsoa myös oman etunsa perään.

Pikkusöpöjen vuoro

Outokummusta päästyään Kuisma imeytyi suurten tutkimusten kurimukseen. Hankkeet olivat niin haastavia ja kiehtovia, ettei niille voinut sanoa ei, ja yks kaks ne olivat vieneet toistakymmentä vuotta niin, ettei mitään muuta ehtinyt edes ajatella. Aika 1980-luvulta 2000-luvulle hujahti työn tuoksinassa.

– Onneksi oli sentään lapset ja perhe, mutta työ täytti liikaa elämää. Olin kamala lähimmäinen.

Nuorena jalkapalloilemalla hankittu kunto kantoi hänet jotenkin läpi vuosikausien istumaurakan. Enää hän ei usko pystyvänsä vastaavaan – eikä haluakaan pystyä.

Vuonna 1998 Kuisma nimitettiin professoriksi Turun ja vuonna 2000 Helsingin yliopistoon. Pitkä pätkätyöläisyys oli ohi. Kun jättimäiset yrityshistoriatkin viimein olivat kansissa, Kuisma päätti, ettei enää koskaan tee mitään isoa ja paksua.

Pian tuli kuitenkin mielihalu kirjoittaa.Niinpä Kuisma alkoi tehdä ”pikkusöpöjä”. Niin hän nimittää teoksia, joihin on viime aikoina paketoinut oppimaansa.

Vuonna 2008 ilmestyi Suomen poliittinen taloushistoria (Siltala). Siinä Kuisma käsittelee tuhannen vuoden talouskehityksen parilla sadalla sivulla ilman numeroita. Rosvoparonien paluu (Siltala 2010) kertoo rahan vallasta Suomen historiassa.

Persu vai vihreä?

Uusissa kirjoissaan ja kolumneissaan Kuisma kertoo myös omat näkemyksensä maailmasta. Ne ovatkin monipuolisia. Yksinkertaisuuden ylistyksestä löytyy mieluista luettavaa melkein kaikille poliittisille puolueille. Timo Soinia Kuisma lainaa suoraan: ”Missä EU, siellä ongelma.”

Haastattelussa hän ottaa takaisin. Tuolissa notkuessaan hän juttelee muutoinkin lauhkeammin kuin tekstinsä. Silti pohdiskeluista jää käteen tukku teräviä kannanottoja.

– Kannatan EU:ta ja yhteistä valuuttaakin. Mutta EU on mennyt liian pitkälle sääntelyssä. Vuonna 2009 kumottiin käyrä kurkku -direktiivi, jota luulin vitsiksi. Pysähdytään nyt hetkeksi ja katsotaan, missä välttämättä tarvitaan sääntelyä – ettei tukehdu tämä unioni.

Verorahaakin voisi käyttää paremmin kierrättämättä sitä unionin kautta. EU:n eri tarkoituksiin ja ohjelmiin keräämät ja jakamat veromiljardit vetävät puoleensa korruptiota ja rikollisuutta. Ja lisäävät entisestään rikollisuutta torjumaan tarkoitettua hallinnon kontrollia eli byrokratiaa.

Toisaalta Kuisma kannattaa vihreää vallankumousta. Ympäristöä säästävän teknologian kehittäminen voisi vetää Suomen talouden uuteen nousuun. Puhtaan tekniikan kysyntä on globaalia ja kasvussa.

– Eivät kiinalaisetkaan jaksa enää elää saastan keskellä. Muutos on myös mahdollisuus eikä vain ilmestyskirjan uhka.

Kuisma haroo toisella kädellään tukkaansa ja toisella ilmaa.

– Tai ehkä kaikki tosiaan loppuu.

Osuustoiminta pelasti

Sosiaalidemokraattien ja keskustalaisten iloksi Kuisma korostaa osuuskuntaliikkeen merkitystä Suomen historiassa. 1900-luvun alussa Suomelle tarjoutui valittavaksi kaksi mallia: valtiojohtoinen suunnitelmatalous tai vapaa kapitalismi ja suuryritysten valta. Osuustoiminnan nousu pelasti meidät molemmilta.

Yhteiskunta ja talous pysyvät terveinä, jos niissä on useita kilpailevia valtapooleja. Yhden poolin ylivalta on vaarallista. Sen vuoksi tärkeä voima itsenäisen Suomen kehityksessä ovat olleet  talonpojat – ja pellervolainen osuustoimintaliike vahvisti talonpoikien itsenäisyyttä ja taloudellista riippumattomuutta.

”Jos vapaan kansainvälisen kilpailutalouden näkymätön käsi olisi yksin määrännyt taloudellisen ja teollisen kehityksen suunnan, tämä maa olisi autio ja asumaton”, Kuisma kirjoittaa. Puhe ahneuden siunauksellisuudesta on hänen mielestään vaarallista valhetta.

Kokoomusnuoreksi hänestä ei siis ole, eikä kommunistiksikaan.

– Sekä äärilibertarismiin että kommunismiin sisältyy kauniista tavoitteista huolimatta totalitarismi. Molemmat yrittävät lävistää koko yhteiskunnan ja saattaa sen totaalisen järjestyksen kouriin.

Äärilibertarismi johtaa väkivaltaan, koska se murentaa yhteiskunnan legitiimin järjestyksen. Kommunismi puolestaan päinvastaisella tavalla tukahduttaa vapauden.

Tänne syntyi paratiisi

Yrityshistorioitsija on urallaan oppinut, että johtaminen ja etenkin sen tulokset ovat yhdistelmä kahta tekijää: sattumaa ja sähläystä. Hänen ammattikuntansa ihmettelee niitä sivusta.

– Joudumme seuraamaan kärpästen pyristelyä hämähäkinverkossa. Se näyttää joskus kauniilta, mutta usein kauhealta. Ja mitä se ihminen ajattelee siellä pyristellessään? Että lentoni oli hieno ja suunnistin upeasti, mutta nyt olen tässä.

Kannattaako yrittääkään suunnistaa ja johtaa? Kuisma vastaa kyllä. Jos ei yritä, ei ainakaan saavuta positiivisia tuloksia. Niihin ei pääse sängyssä makaamalla. Mutta aina ei onnistu, vaikka olisi tehnyt kaikki oikein.

Suomelle on kuitenkin käynyt ihmeen hyvin. Me marisemme valtavasti siihen nähden, miten hyvin asiat ovat.

– Katsokaa nyt ympärillenne. Lämpimät sisätilat, ei sada sisään. Saadaan ruokaa, lapset pääsevät kouluun. Meitä ei ammuta. Emme ole muita parempia ihmisiä, mutta erilaisten kehityskulkujen kautta, myös sattuman ja sähläyksen kautta, tänne on syntynyt paratiisi.

Annikka Mutanen on Tiede-lehden toimituspäällikkö

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2013

Markku Kuisma

Ikä 61
Syntynyt ja käynyt koulut Hyvinkäällä.
Opiskellut historiaa Helsingin yliopistossa.
Väitellyt kauppasahojen perustamisesta Suomessa 1700-luvulla.
Työ Suomen ja pohjoismaisen historian professorina Helsingin yliopistossa vuodesta 2000.
Tutkimusala yritys- ja taloushistoria.
Perheessä puoliso, kaksi lasta ja viisi lastenlasta
Harrastuksena päämäärättömät kaupunkikävelyt, vanhan maalaistalon kunnossapito Kärkölässä.