Antiikin Ateenan kadunkulmissa, tonttien rajoilla ja toreilla seisoi nelikulmaisia pylväitä, joiden silmiinpistävä piirre oli reipas erektio. Niitä oli kaupungissa kymmeniä, ellei satoja. Kun lapset ovat sellaisia kuin ovat, lyödäänkö vetoa, että he kiipeilivät niissä?
Moni väittää meidän nykyistä yhteiskuntaamme yliseksuaaliseksi ja pelkää tämän vaarantavan lasten kehityksen tasapainoisiksi aikuisiksi. Entä jos olemmekin pitkän kielteisyyden kauden jälkeen vasta palaamassa luontevaan seksuaalisuuteen?


seisoi nelikulmaisia pylväitä, joiden silmiinpistävä piirre oli
reipas erektio. Niitä oli kaupungissa kymmeniä, ellei satoja.
Kun lapset ovat sellaisia kuin ovat, lyödäänkö vetoa, että he kiipeilivät niissä?
Moni väittää meidän nykyistä yhteiskuntaamme yliseksuaaliseksi
ja pelkää tämän vaarantavan lasten kehityksen tasapainoisiksi aikuisiksi.
Entä jos olemmekin pitkän kielteisyyden kauden jälkeen vasta palaamassa
luontevaan seksuaalisuuteen?



Noin 2 500 vuotta sitten kreikkalaisten uskonnollisuuteen kuuluivat seksuaaliset kultit. Monijumalaisissa kulttuureissa seksuaa¬lisuutta tietenkin henkilöivät omat jumaluutensa, tarvittiinhan jumalia paljon pienempiinkin tehtäviin.

Yksi kreikkalaisten jumalhahmoista oli viinin, juopottelun ja juhlien jumala Dionysos, jonka kulttiin kuuluvat fallospatsaat komistivat koteja ja julkisia paikkoja.  Juhlakulkueissa niitä kannettiin pitkin katuja.

Kun nykyisin paheksumme naisen paljaan reiden käyttöä automainoksessa ja pohdimme sen kielteistä vaikutusta (poika?)lapsiin, niin muinaiset kreikkalaistenavat seisoivat kadun varrella katsomassa, kun ohi kannettiin jättimäistä erektiossa jököttävää penistä.

Samat teemat toistuivat myös käyttöesineissä. Ihmiset saattoivat syödä astioista, joihin oli kuvattu rakastelukohtauksia. Nyt sellaisia näkee korkeintaan Hugh Hefnerin mansiossa. Vateihin ja vaaseihin maalattiin myös homoseksuaalisia kohtauksia, kuten anaaliyhdyntöjä.

Kaikesta päätellen kreikkalaisten suhdetta seksiin ei hallinnut hurskaus eikä häveliäisyys vaan seksuaalisuus hahmotettiin pikemminkin luonnonvoimana, jota ei voi täysin hallita. Tämä ei toki tarkoita, että seksuaalisuus olisi ollut vapaata sosiaalisesta säätelystä - sellaista se tuskin on ollut missään koskaan. Mutta seksuaalinen kuvasto oli voimakkaasti läsnä ihmisten arjessa ja pyhässä.  Sen keskellä varttuivat  pikku-Platon ja Aristoteles-veijari. Sen ympäröimänä joutui kasvamaan Sokrates-koltiainen.

Mutta jotenkin lapset selvisivät siitä. Juuri Kreikassahan luotiin noina vuosisatoina suuri osa nykykulttuurin perusteista, siellä syntyivät taiteet ja tieteet.

Aikakapseli tallensi dildotkin

Roomalaisilla oli Priapus-jumala, jonka iloinen erektio tuo vieläkin hymyn suupieliin museovieraalle. Eräässä kuuluisassa patsaassa Priapus kaataa pullosta öljyä valtavaan penikseensä. Egyptiläisillä oli hedelmällisyyden ja seksuaalisuuden jumala Min, joka hallitsi alamaisiaan penis terävästi tanassa kuin olympiakeihäs. Myös etrus¬kien taiteessa on vahva eroottinen elementti, usein jopa hautamaalauksissa.

Vesuviuksen purkaus elokuussa 79 tuotti kaamean aikakapselin hautaamalla  kokonaisen kaupungin ihmisineen ja esineineen kesken arjen askareita. Mitä kertoo tuon ajan ihmisistä se, että kun Pompejissa 1800-luvulla tehtiin kaivauksia, löydettin valtava määrä pornografisia esineitä, kuten dildoja eli tekopeniksiä?

Jonkin aikaa ne olivat näytteillä Porticin palatsin museossa Napolin lähellä, mutta kun Calabrian herttuan vaimo ja tytär järkyttyivät niistä, ne lukittiin vuosikymmeniksi palatsin gabinetto segretoon eli salaiseen huoneeseen. Nyt ne ovat taas esillä.

Kaivauksista tiedetään, että pompejilaisen yksityistalon, kapakan tai leipomon ovella sisääntulijaa saattoi tervehtiä suuri Priapuksen patsas falloksineen. Fallos saattoi olla vaikka suihkulähteen suuttimena tai ovenkolkuttimena tai koristaa mitä tahansa esinettä, varsinkin kädessä pidettävää.

Erotism at Pompeii -kirjan kirjoittajan, arkeologi Antonio Varonen mukaan Pompejin kaivauksissa on löytynyt todisteita myös stripteasesta ja eräänlaisista pornofilmeistä. Kun sellofaania ei vielä ollut keksitty, elokuvaa vastasivat orjien esittämät live-näytökset.

Uskonto alkoi Venuksista

Välimeren itäpään uskonnollisuuteen liittyi myös rakkauden jumala Afrodite, roomalaisten Venus, joka on sukua Lähi-idän ikivanhalle Ištar-Astarte-jumaluudelle. Sen ytimenä on suuri hedelmällinen äitijumala, joka on lukemattomissa eri muodoissa ja monilla eri nimillä suonut lohtua ihmisille laajalla alueella läntisessä Aasiassa ja Euroopassa.

Vaikka oppineet asiasta jossain määrin kiistelevätkin, vaikuttaa uskottavalta, että Ištarin, Astarten ja luultavasti myös Afroditen ja lukuisien muiden hedelmällisyyden jumalattarien kulttiin kuuluivat sekä sakraalinen prostituutio että mies- ja naispuolisten uskovaisten orgiat tärkeissä vuodenkiertoon liittyvissä juhlissa.

Vanhan testamentin aikaan nämä kultit olivat vielä voimissaan, niin että juutalaisten profeettojen täytyi puuttua Astarten (Astorethin) ja tämän puolison Baalin palvontaan. Viidennessä Mooseksen kirjassa (5. Moos. 23:18) sanotaan ankarasti: "Kukaan israelilainen nainen tai mies ei saa ryhtyä harjoittamaan haureutta minkään jumalan kunniaksi."

Hedelmällisyyskultit ovat toki vieläkin vanhempia, kenties ne ovat vanhimmat kaikista uskonnoista. Näin vihjaavat kivikautiset Venus-patsaat, joista tunnetuin on Willendorfin Venus ehkä 30 000 vuoden takaa. Se ei vastaa nykyisin hallitsevaa kauneusihannetta, ja negrokampauskin (joidenkin tutkijoiden mielestä se on villapipo) rikkoo meidän myyttejämme eurooppalaisen kulttuurin juurista, mutta vetoavasti se tuo tuhannen sukupolven takaa viestiä elämän rehevyydestä.

Intiassa rikkain kirjo

Taide ei missään eikä koskaan ole ollut niin eroottisesti virittynyttä kuin joinakin kausina Intiassa. Esimerkiksi Pohjois-Intian Khajurahossa sijaitsevan Khandariya Mahadeva -temppelin ulkoseinät on peitetty korkokuvilla, joissa ihmiset rakastelevat kaikissa mahdollisissa asennoissa. Eikä temppelialueella varmaankaan ollut kylttejä, joissa luki K15 tai K18.

Tietysti voidaan pohtia, miten tarkkaan taide tavoittaa aikansa hengen ja missä määrin eroottiset temppeliveistokset kertovat intialaisen ihmisen arjesta ja suhteesta seksuaalisuuteen. Kuitenkaan kulttuuri, jossa lukemattomat tantriset suuntaukset  vuosisadasta ja -tuhannesta toiseen ovat tehneet seksuaalisuudesta pyhän rituaalin, ei voi olla kovin seksuaalikielteinen.

Sama kulttuuri myös tuotti joskus ajanlaskumme ensi vuosisatoina Kama Sutran. Vaikka se usein mainitaan intialaisen lemmentaidon oppaaksi, se on toki paljon muutakin. Se on aikansa kokonaissesitys miehen ja naisen välisestä suhteesta monine sosiaalisine kuvioineen.

Kama Sutrassa sukupuolten suhde myös näyttäytyy emotionaalisesti paljon tasa-arvoisempana - tekisi mieli sanoa kulttuurisesti kypsempänä - kuin saman ajan useimmissa läntisissä kirjoituksissa. Naisen seksuaalinen halu on yhtä luonnollinen ja hyväksytty kuin miehenkin, oli hän sitten prinsessa, vaimo tai orjatar. Lännessä tämä oivallettiin vasta aivan äsken, eivätkä kaikki oivaltaneet silloinkaan.

Seksuaalisuudesta tuli syntiä

Kristinusko syntyi oloissa, joissa vanhat hedelmällisyyskultit olivat vielä voimissaan,  ja sen oli kohdattava ne miltei ensi töikseen.

Kirkkoisien tekstit kertovat ajan synnillisyydestä ja pyrkivät suitsimaan pakanallista hillittömyyttä. Esimerkiksi mainio Augustinus, joka oli itse nuoruudessaan kokenut eroottisenkin hurman, puhui kypsällä iällään seksuaalisuuteen liittyvästä häpeästä. Hänen kielenkäytössään sukupuolielimet olivat obscoenae partes, säädyttömät ruumiinosat.

Sydän-Euroopassa erotiikka vaipui kristillisen ajan alussa nopeasti pois virallisesta julkisuudesta. Kun taideteosten ainoa tilaaja yli tuhannen vuoden ajan oli kirkko, taiteilijat unohtivat edeltäjiensä löydöt ihmisen anatomiasta ja seksuaalisuudesta.

Silti jopa keskiajan kirkkojen friiseissä ja uskonnollisten maalausten taustakuvissa on usein vilahduksia kansaneroottisuudesta. Nämä pienet "salaiset kuvat" muistuttavat, että hurskaus ei ole koko totuus ihmisten elämästä.

Tarinat kertovat lihan iloista

Keskiajan loppupuolella Boccaccio kirjoitti Decameronensa ja Chaucer Canterburyn tarinansa. Chaucerin teoksessa kolmekymmentä matkustajaa on menossa pyhiinvaellukselle, ja aikaa tappaakseen he kertovat toisilleen tarinoita. Niissä seksuaalisuus ja muut maalliset ilot kulkevat läpäisevänä teemana, ne antavat kuvan hyvin elämänläheisestä ja lihallisesta aikakaudesta. Sama juonne jatkuu Margareeta Navarralaisen hieman myöhemmässä Heptaméronissa.

Jos kirjailijoiden antama kuva keskiajasta on edes likimain todenmukainen - ja miksei olisi? - kirkon tuhannen vuoden mittainen projekti kansan hillittömän seksuaalisuuden suitsimiseksi näyttää epäonnistuneen pahasti. Vaisto osoittautui hyvettä vahvemmaksi.

Renessanssissa Kreikan taiteen taidot ja henki sitten syntyivät uudestaan. Ei tietenkään ole sattumaa, että samalla kun pakanallinen, eroottisuuden luonnonvoimaisuuden tunnistava taide nostettiin uudestaan kunniaan, myös yhteiskunnassa alkoi liikkua samansuuntaisia virtauksia.

Vähitellen ne johtivat äitikirkon vallan murenemiseen, valistuksen ja tieteen vallankumoukseen ja lopulta tähän maallistuneeseen aikakauteen, jota - ehkä hieman historiantajuttomasti - syytetään yliseksuaaliseksi.

Paljonko on sopivasti?

Kysymys, eletäänkö nyt yliseksuaalista aikaa, voidaan kääntää toisinkin päin. Entäpä jos Euroopassa vallinnut seksuaalikielteisyyden aika on nyt vähitellen korjaantumassa, kun Lähi-idän monoteistinen sivilisaatiomullistus on pikkuhiljaa väsähtänyt ja sen vaikutus heikentynyt?

Lopullinen kysymys tietysti on: mikä sitten olisi yhteiskunnassa oikea ja sopiva määrä seksuaalisuutta, ja miten sen pitäisi näkyä?

Siihen ei tietenkään ole oikeaa vastausta.

Nyt, kun lasten puberteetti on jatkuvasti aikaistunut ja he myös saavuttavat fyysisen sukukypsyyden aikaisemmin kuin ennen, ajatus lasten suojelemisesta liialta seksuaalisuuden näkemiseltä on ehkä hieman omituinen. Esimerkiksi saksalainen seksuaalisuuden tutkija Erwin J. Haeberle on esittänyt, että nuoret alkavat olla seksuaalisesti syrjitty ryhmä samassa mielessä kuin vammaiset ja vanhukset ja kaikki muutkin (homoseksuaalit, transseksuaalit, fetisistit, kotieläimet...), joiden oikeutta omanlaiseensa seksuaalisuuteen yhteiskunta väheksyy.

Punastelu jatkuu yhä

Ihmiset syntyvät seksuaalisina olentoina, ja seksuaalisuus on iso osa terveen ihmisen minää ja hyvää elämää.
Seksuaalisuuteen luonnollisen mutkattomasti suhtautuva kasvuympäristö kasvattaa ihmistä luovaan seksuaaliseen itseilmaisuun. Seksuaalisuutta häpeilevä ympäristö taas tuottaa estyneitä aikuisia, joille seksi kuuluu samaan sosiaalisesti peitettävien asioiden kategoriaan kuin ulostaminen.

Kumpaa akselin päätä meikäläinen yhteiskunta on lähempänä?

Jokainen opettaja tietää, että kun koulussa varhaisteini-ikäisten kanssa pitää ottaa puheeksi elämän perusasiat, seuraa sama hihitys ja punastelu kuin ennenkin. Tutkimukset osoittavat, että varsinkin poikien tietämys seksuaalisuuden faktoista ja esimerkiksi henkilökohtaisesta hygie¬niasta on heikko.

Tämä ei lainkaan kerro yhteiskunnasta, jossa lapset kasvavat luontevasti seksuaalisuuteen niin kuin muihinkin aikuisuuden asioihin.

Tuskinpa vika on siinä, että lapset törmäävät liian aikaisin seksuaalisuuden kuvastoon julkisuudessa. Eikö pikemminkin siinä, että aikuisten suhde seksuaalisuuteen on edelleen estynyt, jopa kouristunut? Lasten kanssa ei keskustella seksuaalisuudesta, vaan he jäävät sen varaan, mitä suuren - ja terveen -  uteliaisuutensa ajamina julkisuuden sirpaleista poimivat.


Erkki A. Kauhanen on valtiotieteen tohtori, tiede¬toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.