Kuva: Jacob Appelbaum, Wikimedia Commons
Kuva: Jacob Appelbaum, Wikimedia Commons

Seksin ja rakkauden maaginen sidos syntyi, kun seksistä tuli intiimiä.

Kun seksuaalista käyttäytymistämme katsoo raa’asti biologisen evoluution näkökulmasta, romantiikalle ei jää sijaa. Miehet hyppäävät vieraissa, koska heillä on pakonomainen tarve kylvää siementään niin laajalle kuin suinkin. Naiset pyydystävät huippugeenien kantajaa saadakseen lapselleen niin hyvän perimän kuin mahdollista.

Kulttuurievoluutio on tietysti kuorruttanut ikiaikaista lisääntymiskilpailua, eikä parisuhdenäytelmä näin raadollinen ole, mutta kyllä roolijako pakottaa kysymään, millaista oli esi-ihmisten sukupuolielämä. Oliko se pelkkää geenien kylvöä ja kyttäystä? Milloin syntyivät meidän tuntemamme intohimo ja intiimi seksi? Entä pitkä parisuhde? Tai perhe, edes jonkinlainen prototyyppi, sanottakoon vaikka muinaismaailman yhteishuoltajuus?

Koko kavaltaa villin alun

Esi-ihmiset eivät ole kertomassa seksielämästään, mutta evoluutiopsykologeilla ja seksuaaliantropologeilla on keinonsa, joilla porautua aiheeseen. He kirjoittavat seksin historiaa esimuotojemme fossiileista, nykymaailman apinoista ja meistä. Heidän avainlähteitään on sukupuolten välinen kokoero. Muilla kädellisillä se on sitä suurempi, mitä useammasta naaraasta urokset kisaavat. Tällä perusteella mekään emme pääse ylvästelemään yksiavioisuuden historialla.

Varhaiset apinaihmiset australopithecukset olivat selvästi jakautunut laji: uros oli noin 40 prosenttia kookkaampi kuin naaras. Ero säilyi myös pystyihmisissä eli erectuksissa, eikä se kadonnut silloinkaan, kun nykyihminen ilmaantui näyttämölle noin 200 000 vuotta sitten.

Jos olisimme olleet yksiavioisia, miesten ja naisten koko olisi sama. Olisimme kuin gibbonit, jotka pariutuvat iäksi. Mies on kuitenkin 10 prosenttia pidempi, 20 prosenttia painavampi ja 60 prosenttia vahvempi kuin nainen.  Kun erot suhteutetaan muihin ihmisapinoihin, varhaisilla esi-isillä täytyi olla ainakin kaksi–kolme seksikumppania yhtä aikaa.

Miehiä seksiin houkutteli heidän psyykensä. Lisääntymiskahinoissa heille oli kehittynyt mekanismeja, jotka tosiaan suosivat ahkeraa parittelua. Heissä jylläsi toisaalta hekuman kaipuu, toisaalta he pystyivät pidättäytymään ja pehmittelemään kiinnostuksen kohdetta, ennen kuin panivat toimeksi ja ehdottivat sukupuoliyhteyttä. Nykyisessä bisnesmaailmassa aika on rahaa, mutta muinaisilla kosiomarkkinoilla se oli seksiä.

Kun seksi vaatii kaksi osapuolta, esiäitienkin täytyi käydä vieraissa, ja hyötyäkin siitä jollain tapaa. Pelkän sperman perässä he eivät voineet juosta, kun ei ollut pulaa uroksista, jotka olivat halukkaita tarjoamaan sen, mitä nainen lisääntyäkseen tarvitsi: teelusikallisen siittiöitä oikealla hetkellä. Naaras hyötyikin siten, että pääsi käsiksi ravintovaroihin. Poikkeusoloissa, kuten nälänhädän koetellessa, moniavioisuus saattoi pelastaa niin oman kuin jälkeläisen hengen. Kun nainen maksoi lihakimpaleen luonnossa, tehtiin vaihtokauppa, josta sai alkunsa vuosituhantinen käytäntö.

Penis ja rinnatkin todistavat

Moniavioisen, kilpailuhenkisen menneisyytemme puolesta puhuvat myös miehen sukupuolielimet ja naisen rinnat. Niistä saattoi kehittyä poikkeuksellisen näyttävät vain seksuaalimarkkinoilla.

Tässä ajatuskulussa esi-ihmiset alkoivat kiinnittää huomiota toistensa erogeenisiin alueisiin siinä vaiheessa, kun he siirtyivät metsistä savanneille ja pystykävelystä tuli hallitseva liikkumismuoto. Koska kudokset eivät fossiilistu, emme voi tietää, miten iso penis erectuksella oli tai oliko heidelberginneidillä isot rinnat, mutta koska nämä sukupuoliset tunnuksemme ovat universaalit, niiden on täytynyt olla olemassa ainakin 60 000 vuotta eli ajan, jonka kuluessa nykyihminen maapallon asutti.

Miehen penis on paitsi huomattavan pitkä myös epätavallisen paksu. Se päihittää mennen tullen muiden ihmisapinoiden lyhyet ja ohuet vehkeet. Uskomattoman isot  ovat myös kivekset. Ne häviävät kyllä erittäin moniavioiselle simpanssille, mutta ruumiinkokoon suhteutettuna ne painavat saman verran kuin 900-kiloisen gorillan.

Haaremiaan yksinvaltaisesti hallitsevat gorillat osoittavat paremmuutensa lihaksillaan ja terävillä hampaillaan, mutta esi-isät kilpailivat spermantuottokyvyllään. Ehkä useista kulttuureista tuttu kehuskelu suurilla palleilla on kirjaimellinen muistuma menneisyydestä.

Yhtä lailla kuin pystykävely veti naisten katseen penikseen ja kiveksiin se salli miesten kiinnittää huomionsa rintoihin. Näin niistä tuli suuret, ja ne alkoivat erotella nuoria naisia vanhoista. Kivikaudella ei ollut plastiikkakirurgiaa, joten ikä näkyi väistämättä siitä, miten terhakkaat tai veltot rinnat olivat.

Rinnat kuvastivat myös naisen terveyttä. Kun nälkiintyminen oli suurempi riski kuin ylensyönti, uhkea etumus tarkoitti, että nainen oli kelpo kunnossa, sillä hän oli pystynyt keräämään maitorauhastensa ympärille huomattavat rasvavarat. Simpanssinaaraalla nisät kehittyvät sen vähän minkä kehittyvät raskauden aikaan, ja imetys sujuu hyvin litteillä rinnoilla.

Nyt ainakin joku naislukija kysyy, miksi rasva täytyi pakata rintoihin. Tasainen sijoittelu vartaloon ei olisi ollut järkevää kuumassa ilmastossa. Vyötärölle sitä ei kannattanut kerätä, koska silloin nainen olisi näyttänyt olevan raskaana. Tärkein vaikutin lienee silti ollut yksinkertaisesti se, että isot rinnat miellyttivät miehiä. T-paidasta tiedämme, kuinka hyvä mainospaikka rinnus on.

Aivot vaativat yhteistä pesää

Varhaisessa savannivaiheessa esimuotomme elivät sekalaumoissa kuin simpanssit nykyään. Sosiaalisen yhteisön perusyksikkö oli naaras ja jälkeläinen, eivätkä urokset osallistuneet poikasten hoitoon. Sitten sukupuolet alkoivat nukkua samassa pesässä, tehdä semmoista, mitä simpanssit tai gorillat eivät tee. Milloin tämä tapahtui, ei tiedetä varmasti, mutta syy siihen on ilmeinen: isot aivomme.

Aivot ottivat ensimmäisen spurtin erectuksen alkutaipaleella 1,5 miljoonaa vuotta sitten, ja miljoona vuotta myöhemmin heidelberginihmisessä ne saavuttivat jo lähes nykyisen tilavuutensa. Samaan aikaan lapsen kehitys hidastui niin, että nykyihmiseen tultaessa se oli jo meille ominainen. Viimeistään tässä vaiheessa jälkeläiset alkoivat syntyä hyvin avuttomina, vain kolmannes aivoista valmiina.

Tämä tiesi vanhemmille lisää työtä ja vastuuta. Vaatimusten kasvaessa naiselle oli enemmän iloa miehestä, joka sitoutui häneen ja jälkeläishuoltoon. Ikioma ukkokulta saattoi tarjota niin ruoka-apua kuin suojaa petoja vastaan. Suhteessa syntynyt lapsi selvisi todennäköisemmin hengissä kuin yksinhuoltajan satunnaisen seksikumppanin jälkeläinen.

Mies vastasi huutoon. Siinä missä serkkumme simpanssi investoi jälkeläiseensä paritteluhetken ja tilkan spermaa, mies uhraa uskomattoman paljon. Toisin kuin simpanssilla miehellä on taju isyydestä, ja jo kauan sitten hän auttoi lastaan jopa ensi parkaisun kuuluessa. Isän apua tarvittiin myös lapsen varhaisina vuosina, kun äiti ei pystynyt täyttämään ruoankeräilyvelvoitteitaan. Kumppaniaan tuuraamalla isä varmisti jälkeläiselleen imetyksen ja hyvän lähdön elämäntaipaleelle.

Evoluutio teki ovelan jekun

Miten kimppaan meno onnistui esivanhemmiltamme, jotka olivat tottuneet vapaaseen seksiin? Evoluutio on ovela improvisaattori. Se keksi piilottaa naisen ovulaation ja panostaa orgastiseen mielihyvään. Nyt kannatti harrastaa seksiä säännöllisesti, koska kumpikaan kumppaneista ei tiennyt, milloin hedelmöityminen tapahtui.

Nainen, joka halusi pitää partnerinsa itsellään ja kilpasiskot loitolla, oppi hyppäämään ”sänkyyn” missä tahansa kuukautiskierron vaiheessa, ja mies tottui luottamaan siihen, että jälkikasvu, joka suhteesta syntyi, kantoi todennäköisesti hänen geenejään.

Jos esivanhempamme olisivat käyttäytyneet kuin apinat, seksistä olisi tullut harvinaista herkkua. Esiäidit olivat nimittäin enimmän aikaa joko odottajia tai imettäjiä. Kun raskaus kesti melkein vuoden ja imetys kaksi–kolme, hedelmälliset päivät jäivät vähiin. 

Kyky harrastaa seksiä ilman lisääntymistarkoitusta teki meistä seksinnälkäisen eläimen – tai, kuten jotkut sanovat, himokkaan eläimen. Ja samalla hyvin ainutlaatuisen. Luonnossa on lisäksemme vain yksi laji, joka harrastaa hedelmätöntä seksiä ja meitäkin enemmän. Sukulaisemme bonobot eli kääpiösimpanssit ovat ottaneet seksin elämäntavakseen, mutta nekään eivät käytä sitä parisuhteeseen vaan paineiden purkuun ja lystin pitoon tyttöjen kesken.

Seksi kannatti piilottaa

Uudenlainen seksuaalinen side johti siihen, että esivanhempamme alkoivat piilottaa sukupuolielimensä. Heistä tuli häveliäitä apinoita. Ehkä vaatteet otettiinkin ensiksi käyttöön genitaalipiiloina, tutkijat pohtivat.

Kun elimet oli kätketty, piti myös akti siirtää pois muiden silmistä. Seksuaalinen häveliäisyys on evolutiivinen jäänne siitä, kuinka muinainen yhteisö vältti turhat ristiriidat, joita julkinen kiima olisi ruokkinut. Kun mieli teki, pari vetäytyi omaan pesään. Tästä syystä huulemme ovat yhä sinetöidyt, kun tulee puhe intiimistä parisuhteesta, vaikka seksistä muuten voi vääntää kaikenlaista juttua.

Yksityinen yhdyntä on luonnossa yhtä epätavallinen ilmiö kuin piilo-ovulaatio. Toisaalta se on niin vahva ja universaali tabu, että sen on täytynyt olla tärkeä tekijä yhteisörauhan ylläpidossa.

Uudessa tilanteessa pariskunnan piti opetella myös lukemaan toistensa sitoutumishaluja. Koska ne voi päätellä vain uskollisuuden merkeistä, syntyi emotionaalinen kiintymys, jota me kutsumme rakkaudeksi. Tutkijoiden mukaan rakkaus ei voi olla aivan äskeistä perua. Siihen rakkaudenosoituksemme suudelmineen, hellittelyineen ja mustasukkaisuuksineen ovat aivan liian yleismaailmallisia. Geeniemme romanttinen historia alkaneekin kymmenientuhansien vuosien takaa.

Myös seksuaalinen rakkaus on uniikisti ihmismäinen piirre. Yhdynnän tarkoitus ei enää ollutkaan hedelmöittää munasolu vaan rohkaista parisuhteeseen, luottamukseen ja uskollisuuteen. Ikivanha orgasmikoneisto sai rinnalleen tunnekoneiston, ja intiimistä läheisyydestä tuli suhteen kivijalka. Tästä viestii se, että simpanssilla penetraatiosta siemensyöksyyn kuluu puolitoista minuuttia, mutta ihmispari rakastelee hyvinkin tunnin kerrallaan.

Nopeat söivät hitaat

Esi-ihmisillä ei ollut ravintoloita, yliopistoja eikä massatapahtumia. Heillä ei ollut viikonloppuja eikä lomia, ja työtkin olivat eriytyneet: naiset kulkivat keräilemässä, miehet metsällä. Me saatamme ihmetellä, miten ankaraa eloonjäämistaistelua käyneet esi-isämme ja -äitimme toisensa löysivät, mutta tutkijoiden mukaan nykyinen pariutuminen poikkeaa muinaisesta vain tilaisuuksien määrässä. Ei varhaisten ihmisten tarvinnut kaiken aikaa pähkäillä hengissä pysymistä. Vaaroja oli, mutta he tottuivat niihin kuin me kadun ylitykseen. Meidän laillamme esi-ihmiset pohtivat usein sosiaalisia ja seksuaalisia pulmiaan.

Aivan yksinkertaista kumppanin löytäminen ei ollut. Ihmiset elivät noin 100–150 hengen ryhmissä. Ne koostuivat 20–30 perheestä, joista useimmat olivat sukua toisilleen. Satunnaisesti ryhmät kuitenkin osuivat vastakkain tai kokoontuivat tarkoituksellisesti yhteen, ja silloin tarjoutui mahdollisuus katsella partnereita ja solmia suhteita. Tällainen valintatilanne suosi kykyä päättää nopeasti, oliko toinen riittävän kiinnostava tai viehättävä, ja tämän peruina mekin pystymme luokittelemaan toisiamme sekunnin kymmenesosissa.

Eläinmaailmassa urokset kosiskelevat ja naaras kuorii kerman päältä, mutta ihmisten kesken parinvalinnasta tuli jo varhain hyvin tasa-arvoista. Kumpikin sukupuoli esitteli avujaan, ja etenkin vakituista kumppania katsellessaan niin nainen kuin mies käyttäytyi valikoivasti.

Nainen etsi raamikasta kaveria, josta olisi sekä turvaksi että ruoantuojaksi. Mies mittaili ainakin uumaa, sillä sen kapeus varmisti, ettei kumppaniehdokas ollut raskaana toiselle. Nuoruus ei painanut siinä määrin kuin nykyään – eikä oikein voinutkaan, sillä suhdemarkkinat olivat paljolti äitien markkinat. Itse asiassa nainen, joka oli selvinnyt 30-vuotiaaksi ja saanut pidetyksi lapsiakin hengissä, saattoi olla parempi valinta kuin teinityttö, jonka hedelmällisyydestä ei ollut mitään todisteita.

Useimmat evoluutiopsykologit ovat yhtä mieltä myös siitä, että ihmisillä valinta kohdistui jo varhain enemmän psyykkisiin piirteisiin kuin nättiin naamaan ja hyvään kroppaan. Siksi mekin haemme tasapainoista, kilttiä, leikkisää, luovaa, älykästä ja anteliasta kumppania.

Puhe tuotti romanttista komediaa

Jos flaksi kävi, pariskunta vetäytyi kosiskelemaan. Ennen puhetaitoa kuhertelu lienee ollut aika apinamaista rapsuttelua, leikkiä ja ruokapalojen jakoa. Varmaan mies kärtti seksiä, mutta päätös kuului naiselle.

Kun kieli kehittyi, tavat muuttuivat. Soidinmenot siirtyivät luonnon tantereilta mielen tantereille, ja ihmiset alkoivat valita paria aivoilleen, tutkijat sanovat. Jotkut ovat jopa sitä mieltä, että ihmismieli ja -kieli kehittyivät kuutamoöinä ja näiltä osin evoluutiomme on romanttista komediaa.

Mielemme on liian älykäs, hauska ja luova ollakseen pelkkä henkiinjäämiskoneisto. Kivikauden oloihin olisi riittänyt hermoverkko, joka ratkoi ongelmia. Sen sijaan syntyi huvikeskus, joka alkoi tahkota tarinoita, juoruja, huumoria, taidetta, musiikkia. Mielemme ja kielemme ovat eroottinen koneisto, joka kehittyi, kun lempiväiset viihdyttivät toisiaan.

Ei siis mikään ihme, että kosiskelumme on paljolti verbaalista. Laskelmien mukaan nuoripari tulee puhuneeksi miljoona sanaa, kuusi noin 500-sivuista kirjaa, ensihurmoksesta ensimmäiseen hedelmöitykseen – edellyttäen, ettei pari käytä ehkäisyä vaan antaa luonnon toimia omaan tapaansa ja panna lapsen alulle noin kolmen kuukauden yhteen sovituksen jälkeen.

Esi-isien ja -äitien keskustelut olivat alkuun vain kymmenen tai sadan sanan ilotulitusta, mutta niilläkin he saivat aivan uudenlaisen otteen toisen menneisyydestä, suunnitelmista, toiveista ja peloista. Nykyenglannin puhuja tuntee kuulemma 60 000 sanaa, mutta 100 tavallisinta muodostaa puheesta 60 ja 4000 tavallisinta jo 98 prosenttia.

Intohimo muutti toisaalle

Intohimo ja rakkauden hurma menivät entisinä aikoina ohi yhtä varmasti kuin nykyisinä. Me voimme paikata väljähtynyttä suhdetta lentämällä kuherruslomalle tai nauttimalla kynttiläillallisia, mutta esi-isillä ja -äideillä ei ollut edes tv:tä tai Tiede-lehteä, josta kaivaa puheenaiheita, kun arki kyllästytti. Heidän piti kehittää lääkkeitä omasta päästään.

Toiset ottivat salarakkaan, toiset koettivat vaalia romanttisia haluja, jotka suhteeseen alun perin olivat johtaneet. Jotkut keksivät jotain ihan uutta: temppuja, vitsejä, pelejä, koruja, loruja, mitä vain pitääkseen kumppaninsa hyvillä mielin. Tämä vaati luovuutta – ja niin se sysäytyi liikkeelle. Tässä voi nähdä yhden selityksen siihen, miten meistä tuli niin innovatiivinen laji kuin tuli.

Toisaalta esivanhemmillamme ei ollut uskonnollisia tai taloudellisia sidoksia, jotka olisivat velvoittaneet pysymään yhdessä. Niitä syntyi vasta, kun ihmiset noin 10 000 vuotta sitten asettuivat aloilleen, hankkivat maata ja alkoivat periä omaisuutta.

Niinpä kivikaudella ei juhlittu kultahäitä. Elämän mittainen liitto oli käytännössä tuntematon. Parit, jotka lapsia saivat, viipyivät yhdessä noin viisi vuotta, jotakuinkin niin kauan, että yhteinen jälkeläinen oli saatu jaloilleen. Tilastojen mukaan lapsettomat parit eroavat nykyään vajaassa viidessä vuodessa, lapsekkaat vajaassa kymmenessä, joten yhä vielä seksuaalinen rakkaus kestää usein vain hurmion ja haasteellisimman ajan yli.

Melkoinen moottori tämä seksi

Ajattele, mikä manipulaattori evoluutio on ollut. Ja mikä moottori on ollut hedelmätön seksi ja siitä itänyt seksuaalinen rakkaus. Tutkijoiden mukaan se on evoluution juonikkain luomus.

Voi tuntua tylyltä ajatella rakkautta evoluution seksileikkinä, mutta sitä se on. Vaikka halu saada lapsi olisi miten suuri, käyttäytymistämme ohjaa ensisijaisesti intiimi seksuaalisuus. Se saa meidät panostamaan valtavasti  suhteeseen ja enimmän aikaa käyttäytymään kuin yksiavioinen laji. Jos olisimme kehittyneet haluamaan vain lapsia, maailman väestö olisi räjähtänyt käsiin kauan sitten.

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede -lehdessä 7/2010.

Miten voimme tietää näinkin paljon?

Kehityshistoriaamme ei voi tarkastella vain luonnonvalintana, olemassaolon kamppailuna. Ilman seksuaalivalintaa se on draamaa vailla romantiikkaa. On aika nähdä, että ymmärrämme paljon paremmin muinaisia seksuaalivalintoja kuin henkiinjäämisvalintoja. Jokainen meistä ihastuu, rakastuu, kokee ekstaasin, mustasukkaisuuden, sydänsurut, kyllästymisen ja – jos käy oikein hyvä onni – kumppanuuden, joka kestää. Jossakin määrin esi-ihmiset tunsivat samoin.

Geoffrey Miller, The Maiting Mind. How Sexual Choise Shaped the Evolution of Human Nature.

 

Ihminen on paitsi hyvin seksuaalinen myös hyvin sosiaalinen eläin. Kun tiivis yhteiselämä alkoi, jokainen pari koetti pitää seksuaaliset tapansa omana tietonaan. Jos esivanhempamme eivät olisi tarvinneet laajaa yhteisöään, he eivät olisi etsineet yksityisyyttä vain seksielämäänsä vaan koko elämäänsä.

Allison Jolly, Lucy´s Legacy. Sex and Intelligence in Human Evolution.

 

Esivanhempamme toimivat seksuaalisen ihastuksen vallassa kuin me: ilman neuronin neuronia ja tietoisuuden häivää. Jos toisin olisi, kaikkien mahdollisten lopputulosten järkeily olisi vienyt niin kauan, ettei meitä olisi.

Joann Ellison Rodgers, Sex. A Natural History.

 

Vastoin yleistä luuloa rakkaus ei ole uusi keksintö, jonka teki länsimaailman joutilas yläluokka muutamia vuosisatoja sitten. Se tunnetaan kaikissa kulttuureissa, ja kaikkialla sen avainelementit ovat samat: intohimo, sitoutuminen ja hellyys. Koska evoluutio eteni pienin askelin, rakkauden pitkän historian tajuaminen vaatii mielikuvitushyppyä, samanlaista kuin ottavat fyysikot, jotka teoretisoivat mustia aukkoja ja multiversumeita.

David M. Buss, The Evolution of Desire. Strategies of Human Mating.

 

Lopultakin alamme ymmärtää voimaa, joka teki meistä meidät. Kun rakastelemme, saavutamme yhteyden esivanhempiimme. Jos voisimme siirtyä ajassa 100 000 vuotta taaksepäin, olisimme yhtä hukassa kuin kivikauden ihmiset olisivat meidän betoniviidakoissamme ja tietoverkoissamme, mutta sen, miten harrastetaan seksiä ja rakastutaan, tietäisimme varmasti.

Malcolm Potts ja Roger Short, Ever since Adam and Eve. The Evolution of Human Sexuality.

Teokset ovat artikkelin lähteitä.

Ensimmäiset bakteerit muuttavat suolistoon jo kohdussa, miljardit seuraavat perässä. Vatsasta käsin eliöt säätävät elimistömme toimintaa. Nyt selvitetään, voisiko niiden avulla laihtua tai parantua sairauksista.

Aikuisen ihmisen vatsassa elää tuhansia miljardeja bakteereita ja muita mikrobeja – uusien laskelmien mukaan niitä on yhtä paljon kuin meissä on soluja.

Valtaosa asukkaistamme on bakteereita. Ne auttavat pilkkomaan ruoka-aineita, tuottavat käyttöömme vitamiineja ja vahvistavat elimistön puolustusjärjestelmää.

Hiljattain on paljastunut,että suolistobakteerit viestivät ahkerasti aivojen kanssa. Näin ne osallistuvat koko kehon toiminnan säätelyyn.

Suolistobakteereista on löytynyt kytkös myös moniin sairauksiin ja häiriöihin, kuten tulehduksellisiin suolistosairauksiin, ylipainoon, astmaan, Alzheimerin tautiin, skitsofreniaan ja autismiin.

Vaikka suuri osa havainnoista on tehty koe-eläimillä, ne ovat herättäneet valtaisan innostuksen. Kaupan on jo monenlaisia eläviä bakteereita sisältäviä probioottivalmisteita ja suolistomikrobien kasvua lisääviä yhdisteitä, prebiootteja, joilla mikrobistoa yritetään kohentaa.

Buumi on etuajassa, tutkijat sanovat. Nyt vasta aletaan ymmärtää, millainen yhteys suolistomikrobistollamme meihin oikein on – ja mitä mahdollisuuksia sen muokkaus tarjoaa.

Asutus alkaa jo ennen syntymää

Äiti virittää sikiön bakteeristoa. Kuva: Getty Images

Suolistomikrobiston kehitys alkaa jo kohdussa. Ensimmäinen ympäristömme ei viimeaikaisten tutkimusten perusteella olekaan steriili, kuten aiemmin luultiin. Bakteereita on löytynyt sekä lapsivedestä että istukasta.

Vielä ei tiedetä, mistä nämä eliöt ovat peräisin. Todennäköistä on, että ne tulevat äidin suolistosta. Raskauden edetessä ja supistusten yhteydessä suolten seinämien läpäisevyys lisääntyy, mikä helpottaa mikrobien siirtymistä äidistä sikiöön.

Myös emättimestä voi päästä bakteereita kohtuun.

Toisaalta istukasta on tunnistettu bakteereita, joita esiintyy yleisesti suussa. Tämä on saanut tutkijat pohtimaan, voisiko bakteereita kulkeutua jotakin reittiä äidin suusta kohtuun. Suun bakteerien määrä kasvaa raskauden aikana, ja tiedetään, että odottajan ientulehdus lisää ennenaikaisen syntymän riskiä samalla tavoin kuin emätintulehdus.

Raskauden lopulla sikiö alkaa nieleskellä lapsivettä. Samalla siinä kelluvia mikrobeja löytää tiensä lapsen suolistoon. Lapsenpihkassa eli vauvan ensimmäisessä ulosteessa onkin yleensä samoja bakteereita kuin lapsivedessä ja istukassa.

Myös synnytystapa vaikuttaa siihen, mitä bakteereita uuden ihmisen suolistoon muuttaa. Keisarileikkauksella eli sektiolla syntyneillä vauvoilla esiintyy enemmän muun muassa kolibakteereita ja klostrideja, alateitse syntyneiden suolistossa taas enemmän bifidobakteereita ja stafylokokkeja.

Ero voi johtua siitä, että alatiesynnytyksessä lapsi pusertuu läpi emättimen, jossa on runsaasti mikrobeja. Myös synnytykseen liittyvät supistelut ja hormonit saattavat selittää vaihtelua. Tutkijat ovat nimittäin huomanneet, että jos hätäsektio tehdään vasta synnytyssupistusten käynnistyttyä, vastasyntyneen mikrobisto muistuttaa alateitse syntyneen mikrobistoa.

Vauva imee bakteereita rinnasta

Syntymän jälkeen vauvan suolistomikrobien koostumukseen vaikuttaa eniten ravinto. Äidinmaito sisältää erityisiä hiilihydraatteja eli oligosakkarideja, jotka edistävät suolistolle suotuisten bifidobakteerien kasvua.

Vauva imee hyödyllisiä bakteereja suoraan rintamaidostakin.Tutkijat eivät ole varmoja, mistä ne maitoon tulevat. Arvellaan, että nekin ovat peräisin äidin suolistosta. Jotkut uskovat, että on olemassa erityinen suolisto-maitorauhasreitti, joka edistää vauvan suoliston ja puolustusjärjestelmän kehittymistä. Todisteet tällaisesta reitistä kuitenkin puuttuvat.

Monet tutkimukset osoittavat, että rintamaito tukee vauvan suolistomikrobistoa ja terveyttä. Se vähentää esimerkiksi korva- ja hengitystieinfektioiden, astman ja lihavuuden riskiä.

Vastaavia havaintoja on tehty alateitse syntyneistä lapsista: heillä ilmenee vähemmän astmaa, allergioita ja lihavuutta kuin sektiolla syntyneillä. Eron arvellaan juontuvan juuri suoliston bakteeristosta.

Näyttö suolistomikrobiston merkityksestä terveydelle on herättänyt kysymyksen, pitäisikö vauvojen suolistoon yrittää vaikuttaa. Keisarileikkaukset yleistyvät länsimaissa, eikä imetys aina onnistu.

Probiootit tukevat pienen mikrobistoa

Apu voi löytyä probiooteista, lupaavat tutkimukset. Probiootit ovat eläviä hyötybakteereita, joista tunnetuimpia ovat maitohappobakteerit.

Suomalaistutkimuksessa raskaana oleville naisille annettiin maitohappobakteerivalmisteita kahden viikon ajan ennen keisarileikkausta. Kuuri vahvisti vauvojen mikrobistoa sekä puolustusjärjestelmän toimintaa verrattuna lumevalmisteita saaneiden äitien lapsiin.

Probioottitukea kannattaa jatkaa vielä syntymän jälkeen, tulokset vihjaavat. Kun sektiolla syntyneet vauvat saivat maitohappobakteereita puolivuotiaaksi asti, heillä esiintyi viisivuotiaana vähemmän allergioita kuin verrokeilla.

Probiootit näyttävät vähentävän myös lasten hengitysinfektioita ja ripulia. Lisäksi suomalaistutkijat ovat saaneet viitteitä siitä, että jotkin maitohappobakteerit voivat lievittää keskosten koliikkioireita ja suolistotulehduksen riskiä. Näin teki esimerkiksi tutkimukseen osallistuneille vauvoille annettu Lactobacillus rhamnosus.

Maailmalla on kokeiltu myös vastasyntyneiden sivelyhoitoa. Siinä keisarileikkauksen jälkeen vauvaa sivellään kostealla liinalla, jolla on pyyhitty äidin emätintä. Tavoitteena on siirtää synnytyskanavan mikrobeja vauvalle.

Lastentautiopin professori Erika Isolauri suhtautuu sivelymenetelmään varauksella. Noin joka viidennellä naisella on emättimessään beeta-hemolyyttisiä streptokokkeja, jotka voivat aiheuttaa vakavan tulehduksen vastasyntyneellä. Myös herpes ja muut sukupuolitaudit voivat siirtyä sivelyssä vauvalle.

”Menetelmää tutkitaan, mutta mitään näyttöä sivelyhoidon tehosta ja turvallisuudesta ei vielä ole. Kun meillä on jo käytössä probiootteja, joiden turvallisuus ja teho on osoitettu, miksi emme käyttäisi mieluummin niitä?”

Antibiootti voi tappaa lajeja sukupuuttoon

Parin ensimmäisen elinvuoden aikana suolistomikrobisto käy läpi suuria muutoksia.

Vauva siirtyy maidosta kiinteisiin ruokiin, jolloin eliöiden lajisto monimuotoistuu. Vieroituksen jälkeen suolistossa yleistyvät mikrobit, jotka osaavat hyödyntää monimutkaisempia sokereita ja tärkkelystä ravinnosta. Tällaisia ovat muun muassa tietyt Bacteroides- ja Clostridium-lajit.

Suolistomikrobiston suurimmat heilahtelut laantuvat kolmen vuoden ikään mennessä. Aikuisen mikrobiston koostumuksen ja tasapainon suoliston eliöstö saavuttaa vasta vuosia myöhemmin. Tarkkaa ajankohtaa ei tiedetä.

Koska lapsen suolistomikrobisto on vielä kehittymässä, antibioottikuurit voivat häiritä sen tasapainoa pahemmin kuin aikuisen. Antibiootti saattaa panna aikuisenkin mahan sekaisin, mutta pienellä lapsella kuuri aiheuttaa rajumpia muutoksia. Voi olla, että mikrobistossa tapahtuu vallanvaihto ja tietyt bakteerilajit kuolevat sukupuuttoon.

Ruokavalio määrää rasvahappojen laadun

Kasvisravinto lisää terveellisiä rasvahappoja. Kuva: Getty Images

Aikuisen ihmisen suolistomikrobisto on melko yksilöllinen. Mikrobilajit ja niiden määrät vaihtelevat huomattavasti ihmisestä toiseen. Ruokavalio pitkälti ratkaisee, millainen kokoelma mikrobeja ihmisen suolistoon lopulta vakiintuu.

Kasvisvoittoinen, kuitupitoinen ravinto suosii Prevotella-sukuisia bakteereita. Ne ovat tutkimusten mukaan yleisiä esimerkiksi Afrikan väestöissä. Sen sijaan rasvaa rakastavat Bacteroides-sukuiset bakteerit rehottavat runsaasti eläinperäistä ravintoa syövien länsimaalaisten suolistossa.

Vaikka molemmat näistä bakteereista kykenevät hyödyntämään ravinnon kuituja, Prevotella on siinä tehokkaampi. Se tuottaa esimerkiksi enemmän terveellisiä lyhytketjuisia rasvahappoja kuin Bacteroides, tutkijat havaitsivat hiljattain.

Lyhytketjuiset rasvahapot toimivat energianlähteinä, mutta niillä on myös monia muita tehtäviä. Esimerkiksi butyraatit vahvistavat suoliston pintaa ja vähentävät tulehdusta. Asetaatit vaikuttavat ruokahaluun. Propionaatit puolestaan ehkäisevät maksan rasvoittumista, alentavat veren kolesterolipitoisuutta ja osallistuvat kylläisyyden syntymiseen.

Juuri näiden rasvahappojen määrissä tutkijat havaitsivat suuria eroja lihansyöjien ja kasvissyöjien välillä. Prevotella-valtainen suolistomikrobisto tuotti esimerkiksi propionaattia kaksi–kolme kertaa enemmän kuin Bacteroides-voittoinen.

Osallistuvat myös mielen säätelyyn

Suolistomikrobiston koostumus ja muutokset ovat yhteydessä moniin sairauksiin. Ne nivoutuvat muun muassa kakkostyypin diabetekseen, tulehduksellisiin suolistosairauksiin, suolistosyöpiin, maksasairauksiin, astmaan, allergiaan sekä autoimmuunisairauksiin. Lista pitenee kaiken aikaa.

Tutkimusten mukaan esimerkiksi kakkostyypin diabetesta sairastavien suolistossa elää tavallista vähemmän Akkermansia muciniphila -bakteereita. Samat bakteerit ovat huvenneet myös tulehduksellisia suolistosairauksia sairastavilta.

A. muciniphila onkin nyt tutkijoiden erityisen kiinnostuksen kohteena. Sillä uskotaan olevan tulehdusta hillitseviä vaikutuksia. Siitä toivotaan apua myös painonhallintaan – hiirikokeissa on nimittäin havaittu, että A. muciniphila auttoi laihtumaan. Se paransi myös hiirten glukoositasapainoa ja palautti solujen insuliiniherkkyyttä. Siitä kaavaillaankin uutta probioottia.

Viime vuosina on saatu yhä enemmän näyttöä siitä, että suolistomikrobeilla on yhteys myös mieleen ja sen sairauksiin. Useat tutkimukset osoittavat, että esimerkiksi skitsofreenikoiden, masentuneiden ja Alzheimerin tautia sairastavien suolistomikrobisto on erilainen kuin terveiden. Sama havainto on tehty myös ihmisistä, joilla on diagnosoitu adhd tai autismin kirjon häiriö.

Kytköstä mielenterveyteen selittää se, että ihmisen suolisto tuottaa suuren määrän erilaisia hormoneja ja välittäjäaineita, jotka vaikuttavat verenkierron ja kiertäjähermon kautta aivoihin. Suolistomikrobit säätävät näiden yhdisteiden pitoisuuksia, ja sitä kautta niiden toiminta heijastuu mieleenkin.

Koe-eläimillä tätä kanavaa on onnistuttu käyttämään hyväksi. Kroonista paksusuolitulehdusta sairastavien hiirten ahdistusoireilu katosi, kun ne saivat Bifidobacterium longum -kuurin. Vaikutus välittyi hermoston kautta, koska kiertäjähermon katkaisu esti olon paranemisen.

Probiooteilla on kokeiltu kohentaa myös ihmisten mielialaa, vaihtelevin tuloksin.

Mikrobien vaikutus yltää mielialaankin. Kuva: Getty Images

Bakteerit säätävät lääkkeitä ja päinvastoin

Suolistomikrobisto selittää, miksi lääkkeiden vaikutuksissa voi olla niin suuria yksilöllisiä eroja. Esimerkiksi kolesterolilääke lovastatiini ja reumalääke sulfasalatsiini aktivoituvat niiden avulla. Suolistomikrobien tuottamat entsyymit vahvistavat syöpälääke irinotekaanin sivuvaikutuksia. Sydänlääke digoksiini taas muuttuu tehottomaksi Eggerthella lenta -bakteerin tuottaman entsyymin vuoksi – jopa puolet potilaan ottamasta lääkeaineesta voi tästä syystä mennä hukkaan.

Ainakin 50 lääkkeen osalta on todisteita siitä, että suolistomikrobit pystyvät muokkaamaan niiden tehoa. Tämä on helppo ymmärtää, sillä nielaistu lääkeaine päätyy suoraan suolistomikrobien valtakuntaan.

Ilmiöllä on myös kääntöpuoli: lääkkeet vaikuttavat suolistomikrobiston koostumukseen. Antibioottikuuri on tuttu esimerkki, mutta tuoreen tutkimuksen mukaan myös aivan tavalliset sairauksien hoidossa käytettävät lääkkeet muokkaavat suolistomikrobien lajistoa. Tällaisia ovat esimerkiksi kakkostyypin diabeteksen hoidossa käytettävä metformiini sekä protonipumpun estäjät, tulehduskipulääkkeet ja psyykenlääkkeet.

Huhtikuussa 2018 Nature-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan jopa neljännes tutkituista yleisesti käytettävistä lääkkeistä esti yhden tai useamman suolistomikrobin kasvua. Erityisen paljon tällaisia lääkkeitä löytyi psyykenlääkkeiden joukosta.

Onkin mielenkiintoinen kysymys, perustuuko näiden lääkkeiden todellinen vaikutus ainakin osittain niiden kykyyn muokata suolistomikrobistoa.

Suolistosta ei löydy apua kaikkeen

Tammikuussa 2018 Science-lehdessä osoitettiin, että jopa uusien biologisten syöpähoitojen teho voi riippua ihmisen suolistomikrobeista. Kyseiset immuunihoidot annetaan suoneen, eli lääkeaine ei kulje suoliston kautta.

Yliopistotutkija Reetta Satokaria tulos ei silti yllätä.

”Tämä on ihan loogista, sillä suolistomikrobisto kouluttaa meidän immuunijärjestelmäämme. Puolustusjärjestelmän soluista 70–80 prosenttia majailee suoliston läheisyydessä.”

Tutkijat löysivät kahdeksan immuunihoidolle suosiollista bakteerilajia: mikäli niitä esiintyi potilaan suolistossa, tämä todennäköisesti sai avun immuunihoidosta. Kahden muun bakteerilajin esiintyminen sen sijaan ennusti, ettei hoito tepsi.

Yksi onnistumisen ennakoijista oli Bifidobacterium longum. Tutkijoiden toiveena onkin aloittaa tänä vuonna potilaskokeet, joissa testataan, kannattaisiko sitä antaa probiootteina syöpäpotilaille.

Satokari uskoo, että suolistomikrobisto ja sen koostumus tulevat monella tapaa mukaan henkilökohtaiseen lääketieteeseen. Suolistomikrobistoa tutkimalla voidaan tulevaisuudessa esimerkiksi ennustaa, miten tietyt hoidot tehoavat.

Hän uskoo, että todennäköisesti opimme muokkaamaan suolistomikrobistoa niin, että voimme tehostaa lääkehoitojen vaikutusta tai estää sairauksien uusiutumista.

Satokari varoittelee kuitenkin innostumasta liikaa. Kun tutkimusaihe on kuuma, odotukset ovat herkästi liian korkealla.

”Ei kaikki elämässä suinkaan riipu suolistosta”, hän sanoo. Eikä sen kautta voi tehdä kaikkia terveiksi ja onnellisiksi.

Mari Heikkilä on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 10/2018. 

Eliöitä pitkin kanavaa

Suolistossa elää bakteereita jopa 1,5 kilogrammaa.

Ihmisen sisällä elää biljoonia bakteereita, arkkeja ja sieniä. 

Eniten niitä tulee ruoasta, jota kulkee ruoansulatuskanavan läpi peräti 60 tonnia elämän aikana. 

Osa mikrobeista jää suuhun. Yhdessä ainoassa hampaassa voi asua miljardi bakteeria – hampaiden harjaus pudottaa määrän sataan tuhanteen.

Toiset jatkavat matkaansa. Valtaosa suolistomikrobeista asettuu paksusuoleen. Sen suomaiset olot tekevät siitä bakteerien mekan: niitä elä yhdyskuntina limapinnan joka uurteessa ja nyppylässä. Bifidobakteerit tehtailevat meille paksusuolessa muun muassa folaattia, kolibakteerit K-vitamiinia. Faecalibacterium prausnitzii tuottaa hyödyllistä butyraattia, samaan sukuun kuuluva C.difficile voi puolestaan aiheuttaa pahan ripulin. 

Jokaisen ihmisen suolistossa elää keskimäärin 200–300 bakteerilajia, mutta kolmisenkymmentä muodostaa massasta peräti 99 prosenttia. Bakteerimassa painaa eri arvioiden mukaan 200–1 500 grammaa.

 

Laajakaista vatsasta aivoihin

Stressi ja ruokavalio vaikuttavat mikrobien sanomien sävyyn.

Suoliston eliöt keskustelevat vilkkaasti sekä keskenään että aivojen kanssa. Miten vuoropuhelu tapahtuu, ei vielä tarkkaan tiedetä, mutta viestit kulkevat sekä verenkierron että hermoston välityksellä.

Millaisia vaikutuksia mikrobeilla on, riippuu eliöstön koostumuksesta. Sitä säätelevät muun muassa ruokavalio ja stressi. Kuitupitoinen ruokavalio elättää erilaista mikrobistoa kuin vähäkuituinen. Stressi muokkaa suoliston oloja, mikä taas muuttaa lajistoa.

 

Tunnetko enterotyyppisi?

Maailman vatsat jakautuvat kahdenlaisiin.

Oletko kenties Bacteroides, Prevotella vai Ruminococcus?

Kansainvälinen tutkijaryhmä esitti muutama vuosi sitten Nature-lehdessä, että ihmiset voitaisiin suolistobakteerien perusteella jakaa näihin kolmeen tyyppiin.

Ryhmät eivät näytä määräytyvän kansallisuuden, sukupuolen, painoindeksin tai iän mukaan, vaan tietty enterotyyppi voi muodostua kenen tahansa suolistoon.

Ensimmäisen ryhmän suolistossa vallitsevat Bacteroides-mikrobit. Toisella joukolla rehottaa Prevotella ja kolmatta hallitsevat klostridit.

Voisi vihjata riskeistä

Myöhemmin julkaistun tutkimuksen mukaan kolmas enterotyyppi, Ruminococcus, sulautuukin Bacteroides-tyyppiin, joten maailman vatsat jakautuvat vain kahteen.

Vaikka luokat eivät ole tarkkarajaisia, niistä voisi olla hyötyä joidenkin tautien diagnostiikassa ja riskin arvioinnissa.

Esimerkiksi Bacteroides-enterotyypin ihmisillä näyttäisi olevan tavanomaista suurempi riski lihavuuteen ja siihen liittyviin aineenvaihduntahäiriöihin.

Osa tutkijoista pitää kuitenkin tällaista luokittelua liian epämääräisenä. Lisäksi suolistomikrobisto voi ajan mittaan muuttua.

 

Ulosteensiirto häätää ripulin

Omaa ulostetta voi pian tallettaa pahan päivän varalle.

Ulosteliuos siivilöidään, jotta se voidaan ruiskuttaa potilaaseen. Kuva: SPL/MVPhotos

Sairas suolisto voi parantua, jos sinne viedään ulostetta, joka sisältää uusia bakteereita. Hyvässä lykyssä tästä siemenestä versoo suolistoon entistä terveempi bakteerikanta, ja potilas toipuu.

Ulosteensiirrot ovat osoittautuneet erittäin tehokkaiksi hoidoiksi tulehduksiin, joita aiheuttaa Clostridium difficile -bakteeri. Kyseinen bakteeri aiheuttaa pahan ripulin. Se iskee usein antibioottikuurin jälkeen ja uusiutuu toistuvasti.

Ulosteensiirto häätää lähes kaikkien C. difficile -ripulin. Yli 90 prosenttia potilaista pääsee sen avulla kokonaan irti infektiokierteestä.

Nyt ulosteesta haetaan apua muihinkin terveyspulmiin, kuten tulehduksellisiin suolistosairauksiin ja lihavuuteen.

Potilaskokeilla tutkitaan myös maksakirroosia, haimatulehdusta, ärtyvän suolen oireyhtymää, epilepsiaa, kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja ms-tautiia.

”Karrikoiden voisi sanoa, että menetelmää testataan nyt lähes kaikkeen, jalkahiestä masennukseen”, toteaa suolistomikrobeja ja ulosteensiirtoja tutkiva yliopistotutkija Reetta Satokari Helsingin yliopistosta.

Toistaiseksi Clostridium difficile -bakteerin aiheuttama suolistoinfektio on kuitenkin ainoa sairaus, jossa tutkimusnäyttö ulosteensiirron hyödystä on kiistaton.

Tutkitaan myös meillä Suomessa

Ulosteensiirtojen laventamista selvitetään parhaillaan myös Suomessa.

Niiden tehoa tutkitaan meillä muun muassa lihavuusleikkausten yhteydessä, ärtyvän suolen oireyhtymässä ja haavaisessa paksusuolitulehduksessa.

”Maailmalla on jo saatu joitain myönteisiä tuloksia tulehduksellisissa suolistosairauksissa ja ärtyvän suolen oireyhtymässä. Teho ei silti näytä olevan lähellekään yhtä hyvä kuin C. difficile -infektion hoidossa”, Satokari toteaa.

Hän uskoo, että seuraavaksi ulosteensiirtojen käyttö laajenee muiden tautia aiheuttavien bakteerien häätämiseen suolistosta.

Hyviä tuloksia on saatu esimerkiksi antibiooteille vastustuskykyisten esbl-bakteerien ja muiden taudinaiheuttajien karkottamisessa.

”Helsingin seudun yliopistollisessa keskussairaalassa saatiin ulosteensiirrolla häädettyä salmonella suolistosta kahdelta ihmiseltä, jotka olivat bakteerin kantajia eivätkä voineet siksi työskennellä ammatissaan elintarvikkeiden parissa.”

Siirtoja tehdään joka viikko

Siirre tehdään sekoittamalla pariin desilitraan suolaliuosta noin 30 grammaa tuoretta ulostetta – eli noin kananmunan kokoinen määrä.

Valmiisiin ulosteliuoksiin voidaan lisätä glyserolia säilöntäaineeksi ja säilyttää niitä pakastimessa.

Itse siirto tehdään sairaalassa. Tähystin viedään potilaan ohutsuolen loppupäähän, mistä paksusuoli alkaa. Tähystimessä on kanava, mistä ulosteliuos painetaan suoleen.

Tätä nykyä ulosteensiirtoja tehdään maamme sairaaloissa useita satoja vuodessa. Yksinomaan Helsingin seudun yliopistollisessa keskussairaalassa niitä tehdään viikoittain.

Satokarin ryhmän ja yliopistosairaalan klinikoiden yhteistyönä Meilahteen perustettiinkin ulostepankki, jossa siirteitä on koko ajan valmiina odottamassa. 

Ulosteen luovuttajat ovat terveitä, normaalipainoisia ihmisiä, jotka tutkitaan ja testataan tarkoin.

Kriteerit ovat tiukat. Melko harvat kelpaavat luovuttajiksi, vaikka olisivat aivan terveitä, kertoo Satokari.

Luovutuksen voivat estää esimerkiksi aiemmin otettu antibioottikuuri, verensiirto, tatuoinnit, lävistykset tai akupunktuuri. Suolistosta ei myöskään saa löytyä mitään haitallisia bakteereja.

Satokarin mukaan melko usein oireettomankin ihmisen suolistosta löytyy yllätyksiä. Siellä voi esimerkiksi asua alkueläin, joka ei aiheuta kantajalleen haittaa. Tällöin ”lemmikki” jätetään rauhaan, mutta riskin minimoimiseksi henkilöä ei hyväksytä ulosteen luovuttajaksi.

Koska luovuttajat testataan laajasti, on järkevää käyttää samaa luovuttajaa useisiin siirteisiin.

Tee-se-itse-kokeilut eivät kannata

Yltynyt kiinnostus ulosteensiirtoja kohtaan on johtanut myös omituiseen ilmiöön: verkon englanninkielisillä sivustoilla leviää ohjeita siitä, miten ulosteensiirron voi tehdä kotioloissa.

Satokari varoittaa, että tällaiset tee-se-itse-kokeilut ovat vaarallisia.

Jos luovuttajaa ei tutkita tarkoin, on riskinä taudinaiheuttajien siirtyminen potilaalle.

”En ymmärrä, miksi kukaan haluaisi kokeilla ulosteensiirron tekemistä itse. Jos ihmisellä on tulehduksellinen suolistosairaus tai muu suolisto-ongelma, on joka tapauksessa aiheellista mennä lääkäriin.”

Lääkäri näkee tähystyksessä, mikä suoliston tilanne on. Hän pystyy arvioimaan, voidaanko ulosteensiirto tehdä turvallisesti vai onko suolistossa mahdollisesti pahoja haavaumia, jotka estävät sen.

Saksassa käytetään nielaistavia kapseleita

Viime aikoina suosiota on saanut ajatus, että jokaisella voisi olla omaa ulostettaan säilössä tulevaisuutta varten.

Esimerkiksi yhdysvaltalaisen Open Biome-ulostepankin Personal Biome-hankkeessa ihmiset saivat tehdä ulostetalletuksen mahdollisen C. difficile -suolistotulehduksen varalta.

Yhdysvalloissa on kokeiltu ulostepankkia myös leukemiapotilaille. Heiltä on otettu ulostetta talteen ennen luuydinsiirtoa, jonka yhteydessä he saavat antibiootteja ja kemoterapiaa. Molempien hoitomuotojen tiedetään tuhoavan suolistomikrobeja.

Hoitojen jälkeen potilaat ovat saaneet siirtoina omaa ulostettaan. Tulokset ovat olleet lupaavia. Suoliston bakteeristo on elpynyt ennalleen.

Satokari suhtautuu myönteisesti oman ulosteen säilömiseen pahan päivän varalle.

”Voisi olla hyvä ajatus. Jos ihminen joutuu rankkoihin lääke- tai syöpähoitoihin tai esimerkiksi sairastuu matkalla suolistotulehdukseen, mikrobisto kärsii. Tällä tavoin se voitaisiin palauttaa.”

Toistaiseksi Suomessa ei ole pankkia, jonne ihminen voisi omaa ulostettaan pakastaa.

Toinen mahdollinen tulevaisuuden ulostepankin talletusmuoto voi olla kylmäkuivaaminen.

Joissain maissa, kuten Saksassa, ulostekapseleita hyödynnetään jo perinteisten ulosteensiirtojen rinnalla.

Tuoreesta tai kylmäkuivatusta ulosteesta tehdyt kapselit nielaistaan suun kautta – tosin niitä joutuu ottamaan melko monta.

Tutkimusten mukaan menetelmä on yhtä tehokas kuin ruiskutuksella tehty ulosteensiirto.

Jotkin eksomaat muistuttavat maapalloa, mutta valtaosalla niistä olot ovat niin äärimmäiset, että löytäjätkin häkeltyvät.

Äärimaailmoissa on usein kammottavan kylmää tai hirvittävän kuumaa. Planeetoilla vallitsee satojen asteiden pakkanen tai tuhansien asteiden paahde. Joillakin lainehtii tulista, lähes kaasumaista vettä, joillakin sataa sulaa lasia, jopa vaakasuunnassa, koska tuulet puhaltavat niin rajusti.

Äärimmäisetkin Maan ulkopuoliset planeetat kiinnostavat tähtitieteilijöitä, koska jokainen niistä lisää palasen isoon kokonaisuuteen.

”Joudumme usein toteamaan, että kas, tuollainenkin planeetta tai planeettakunta voi olla olemassa. Keräämme yhä planeettoja kuin kosmisia postimerkkejä vailla täyttä ymmärrystä siitä, miksi ne ovat juuri sellaisia kuin ovat”, sanoo kokenut eksoplaneettojen löytäjä Mikko Tuomi Hertfordshiren yliopistosta.

Tuomi tunnetaan siitä, että hän löysi Auringon tähtinaapuria Proxima Centauria kiertävän planeetan Proxima b:n. Se havaittiin vuonna 2013. Kun havainto kesällä 2016 varmistui ja asia julkistettiin, sensaatio oli valmis.

Proxima b on näet lähin mahdollinen eksoplaneetta. Se sijaitsee vain neljän valovuoden päässä. Ja se kiertää tähteään elämän vyöhykkeellä eli etäisyydellä, jolla vesi pysyy juoksevana, siis otollisena elämän synnylle. Se voi olla jopa Maan kaltainen, sillä se lienee vain vähän Maata suurempi kivipallo.

”Yllättävät ja ennakoimattomat löydöt innostavat aina eniten. On palkitsevaa löytää viitteitä uudesta planeetasta ja päästä hiukan spekuloimaan, miltä se näyttää, ennen kuin lisähavainnot varmistavat löydön ja tarkentavat mielikuvia. Näin juuri kävi Proxima b:n tapauksessa”, Tuomi sanoo.

Täsmätietoa vaikea saada

Eksoplaneettojen ominaisuuksista on vaikeaa saada täsmällistä tietoa, vaikka havainnot ovat tarkentuneet tavattomasti. Menetelmiä on useita, mutta yksikään ei ole täydellinen.

Kun planeetta vähän himmentää tähteään, selviää planeetan koko. Kun planeetta vähän huojuttaa vetovoimallaan tähteään, selviää massa. Jos tähdestä tänne lähtenyt valo on hipaissut matkallaan planeetan kaasukehää, spektristä voi paljastua alkuaineita. Joskus harvoin planeetan voi kuvata suoraan.

Vasta yhdistämällä useiden menetelmien tietoja saadaan mielikuva siitä, millainen eksoplaneetta saattaa olla kyseessä. Lisäksi tarvitaan havaintoihin ja laskelmiin perustuvia malleja kertomaan, millaista ehkä oikeasti on jollakin kaukaisella planeetalla.

Tuomen haaveena on vielä joskus nähdä eksoplaneetta lähikuvassa. Se voi teoriassa onnistua, jos laserin vauhdittama ja avaruuspurjeen lennättämä luotain pyyhältää jo seuraavina vuosikymmeninä Proxima b:n ohi.

”Se olisi unelmien täyttymys. Jos tekniikan kehittämiseen menee kaksikymmentä vuotta, luotaimen matkaan toiset kaksikymmentä ja signaalia Maahan pitää odottaa neljä vuotta, kuvaus onnistuu 44 vuoden päästä. Sitten pitää ostaa konjakkipullo.”

Jättien jätti vai tähti?

Suurin voi paljastua ruskeaksi kääpiöksi. 

GQ Lupi b on arvioitu jopa kuuden Jupiterin kokoiseksi.

Eksoplaneetoista suurin voi olla GQ Lupi b, jonka rinnalla kotoinen Jupiterimme on pienokainen. Jättiläisen läpimitaksi arvioidaan vähimmilläänkin useita Jupitereita.

Mitat ovat varmistamatta, mutta noin 500 valovuoden päässä sijaitseva kohde on joka tapauksessa merkittävä. Se nimittäin havaittiin vuonna 2005 kuvaamalla, mikä ei ole tavallista. Eksoplaneettoja on varmistettu yli 3 700, mutta alle sata niistä on kuvattu.

Kuvaaminen on vaikeaa, koska tähti on aina paljon kirkkaampi kuin planeettansa. GQ Lupi b:n havaitsemista helpotti se, että planeetta kiertää tähteään GQ Lupia kaukana ja siksi erottuu sen loisteesta. Etäisyyttä on noin sata tähtitieteellistä yksikköä eli Auringon ja Maan välistä etäisyyttä. Matka on karkeasti 2,5 kertaa Auringon ja Pluton etäisyys.

Muilla keinoin havaitseminen olisi ollut hankalaa, ehkä mahdotonta, sillä planeetan vuosi eli kierros tähtensä ympäri kestää yli tuhat vuotta. Tämä tarkoittaa, että planeetta käy varjostamassa tähteään vain kerran vuosituhannessa.

Massa ratkaisee laadun

Jättiläiseen liittyy kuitenkin iso mutta. Sen massaksi on arvioitu jopa yli kolmekymmentä Jupiterin massaa. Sellainen kappale ei ole enää planeetta vaan ruskea kääpiötähti. Tähdille tyypilliset ydinreaktiot alkavat jo kappaleessa, jonka massa on noin kolmetoista Jupiterin massaa.

”Tähtitieteilijät eivät aina tiedä, ovatko havainneet tähden vai planeetan. Aivan kuten maallikon voi joskus olla vaikeaa tietää, onko taivaalla näkyvä kirkas kohde lähitähti vai jokin aurinkokunnan planeetoista”, tähtitieteilijä Mikko Tuomi sanoo.

Ei Kuuta kummoisempi

Pienimmän ekson koko on varmistettu.

Kepler 37b lienee kivinen kappale vailla kaasukehää. Kuva: Eso/Nasa

Jos suurimman eksoplaneetan määrittäminen on hankalaa, niin on pienimmänkin. Massoista ja läpimitoista esiintyy aina laajoja arvioita.

Pienin havaittu eksoplaneetta on nyt kuitenkin Kepler 37b. Se on läpimitaltaan pienin liki 3800:n tähän mennessä luetteloidun eksoplaneetan joukossa.

Tämä Kuuta vain vähän suurempi planeetta sijaitsee 210 valovuoden päässä. Sen havaitsi avaruusteleskooppi Kepler emotähden himmenemisestä jo vuonna 2013, joten se on pysynyt pienimmän maineessa pitkään.

Seismologia auttoi

Kepler 37b on aika varmasti kivinen kappale mutta ei pystyne luomaan ja säilyttämään kaasukehää tai ylläpitämään elämää. Se kiertää kahden itseään isomman sisarensa kanssa Auringon kokoluokkaan kuuluvaa tähteä sitä lähes hipoen. Aurinkokunnassa kolmikon radat mahtuisivat Merkuriuksen radan sisään.

Tieteelle Kepler 37b on kokoaan suurempi. Sen koko nimittäin määritettiin tarkasti astroseismologian avulla. Kuten nimi vihjaa, menetelmällä tutkitaan tähteä sen sisäisten järistysten eli värähtelyjen avulla.

Tähtitieteilijät voivat setviä tähtien sisäosien oloja ääniaaltojen avulla kuten seismologit maapalloa. Tähden saa värähtelemään plasman kiehunta, mikä näkyy kirkkauden vaihteluna. Vilkunta voi kestää minuutteja, jopa tunteja, ja pienet tähdet vilkkuvat vilkkaammin ja suuret laiskemmin.

Tähtitieteilijät pystyivät avaruusteleskooppi Keplerin avulla mittaamaan Kepler 37b:n värähtelyn. Tieto auttoi laskemaan tähden läpimitan muutaman prosentin tarkkuudella. Tämä puolestaan auttoi laskemaan pienen kiertolaisen koon poikkeuksellisen tarkasti.

Jääpallolla ultrakylmää

Pakkanen lähentelee absoluuttista nollapistettä.

Ogle-2005-BLG-390lb:llä vallitsee peräti 223 celsiusasteen pakkanen. Kuva: Eso/Nasa

Maailmankaikkeudessa on kylmää, ja joillakin eksoplaneetoilla lämpötila kohoaa vain joitakin kymmeniä asteita absoluuttisen nollapisteen, 273,15 miinusasteen, yläpuolelle.

Kylmimmän eksoplaneetan titteli on annettu Ogle-2005-BLG-390lb:lle. Sen pinnalla arvioidaan olevan pakkasta 223 astetta.

Linssi kavalsi

Jos runsaan viiden Maan massainen eksoplaneetta olisi aurinkokunnassa, se sijoittuisi Marsin ja Jupiterin väliin vähän lämpimämpiin oloihin. Oglen tähti on kuitenkin Aurinkoa viileämpi punainen kääpiö, mikä selittää planeetan jäisen kohtalon.

Tähti on hyvin kaukana meistä, yli 20 000 valovuoden päässä melko lähellä Linnunradan keskustaa. Näin se ja sen planeetta kuuluvat kaukaisimpiin eksolöytöihin.

Hyytävä jääpallo on myös tieteellisesti tärkeä, kiitos löytömenetelmän. Planeetta havaittiin poikkeuksellisesti painovoimalinssiä käyttäen.

Menetelmä perustuu siihen, että tarkkailtavan tähden valo kirkastuu, kun tähden ja tarkkailijan välissä sijaitseva toinen tähti taittaa valoa painovoimallaan. Jos valon matkalla sattuu olemaan planeetta, se taittaa valoa vielä pikkuisen lisää. Tämän tutkijat näkevät pienenä piikkinä valon vaihtelua kuvaavassa käyrässä.

Ogle-2005-BLG-390lb oli runsas vuosikymmen sitten vasta kolmas eksoplaneetta, joka löytyi tällä keinolla. Sittemmin painovoimalinssien avulla on havaittu noin 80 planeettaa.

On olemassa pieni mahdollisuus, ettei Oglen tähti olekaan eksoplaneetoille tyypillinen punainen kääpiö vaan jo kokoon luhistunut neutronitähti tai jopa musta aukko. Tämä tekee planeetasta entistä eksoottisemman.

Vettä kaikissa muodoissa

Sitä velloo ylikriittisenä merenä ja plasmana. 

Trappist-1-planneettakunnassa on enemmän vettä kuin Maassa. Kuva: Esa/Nasa

Maapallon ulkopuolisen elämän etsijät innostuvat aina, kun eksoplaneetta lupailee vettä. Otetaan esimerkiksi Trappist-1:n planeettakunta.

Kun seitsemän planeetan järjestelmä löytyi pari vuotta sitten 40 valovuoden päästä, tutkijat riemastuivat. Kerralla löytyi monta Maan kokoluokan kiviplaneettaa, joista peräti kolme kiersi tähteään elinkelpoisella, vetisellä vyöhykkeellä.

Vettä Trappist-1:n planeettakunnassa tosiaan riittää. Planeettojen massasta 5–15 prosenttia lienee vettä, parin uloimman jopa puolet, kun sitä maapallon massasta on vain 0,02 prosenttia. Vaikka vesi peittää yli 70 prosenttia Maasta, sitä on siis täällä ohuelti verrattuna Trappistin planeettoihin.

Elämä vaikeutuu

Teoreettinen arvio Trappist-1:n planeettakunnan vedestä perustuu siihen, että planeetat ovat suurin piirtein Maan kokoisia mutta kevyempiä. Luontevin selitys on, että planeetoista kohtalaisen suuri osa on vettä. Kaukana tähdestä vesi lienee umpijäässä, lähellä taas vesihöyrynä.

Jos vesi peittää koko planeetan, elämän voi olla vaikea päästä alkuun, koska kuivaa maata ei ole.

Nykykäsityksen mukaan elämä saa mahdollisuuksia, jos vesi pääsee kuluttamaan kiveä ja rapauttamaan siitä elämälle tärkeitä alkuaineita. Liika vesi voi siis hukuttaa geokemiallisen alkuaineiden kierron.

Toisaalta vesimassojen alla voi olla aktiivisuutta, joka virittää elämää, kuten tekevät maapallolla niin sanotut mustat savuttajat eli merenpohjan kuumat, mineraalipitoiset lähteet.

Paine pakottaa tiheäksi

Erilainen merkillinen vesiplaneetta on Gliese 1214b. Normaalia juoksevaa nestettä vesi ei liene, sillä planeetalla vallitsee hirmuinen paine ja kuumuus.

Kaasukehän ylimmissä kerroksissa lienee vesihöyrystä muodostuneita pilviä, joiden lämpötila on 280 astetta. Planeetan vetisessä vaipassa taas aaltoillee ylikriittisen veden valtameri, jollaista Maassa on mahdoton edes kuvitella.

Kun aine kuumentuu hyvin korkeassa paineessa, se voi ylittää niin sanotun ylikriittisen pisteen. Vedellä se on 374 asteen lämpötila ja 221 baarin paine.

Gliese 1214:llä veteen kohdistuu yli 200 kertaa suurempi paine kuin Maan pinnalla. Tuloksena on ylikriittistä vettä, jolla on sekä nesteen että kaasun ominaisuuksia.

Eikä siinä kaikki. Kun sukelletaan Gliese 1214b:n syvyyksiin, vesi on jo plasmaa, jonka lämpötila nousee 3700 asteeseen. Sitä syntyy, kun kaasun atomit menettävät negatiivisesti varautuneita elektronejaan. Jäljelle jäävä positiivisesti varautunut kaasu on vielä tiheämpää kuin ylikriittinen vesi.

Suuret vesiplaneetat saattavat olla hyvinkin yleisiä Auringon lähitienoiden tähdillä. Ongelmana on koostumuksen määrittäminen nykykeinoin.

Hurjan paahteen armoilla

Kuuminta odottaa haihtuminen olemattomiin.

Kelt-9b kiertää lähellä tähteään ja aina sama poski siihen päin. Kuva: Eso/Nasa

 

Kuumimmaksi mainitun eksoplaneetan Kelt-9b:n emotähti Kelt-9 on yli kaksi kertaa suurempi kuin Aurinko ja lähes kaksi kertaa kuumempi. Se on itse asiassa kuumimpia havaittuja tähtiä. Pintalämpö nousee 10 000 asteeseen.Kelt-9b kiertää tähteään lähellä ja on lukittunut radalleen niin, että sama poski pysyy aina kohti tähteä. Siksi toinen puoli on aina paahteessa ja toinen kylmyydessä ja pimeydessä.

Tähden puolella lämpötila on jopa 4600 astetta. Kivinen Merkuriuksemme olisi samassa paikassa sulaa laavaa, mutta Kelt-9b on ilmeisesti kuuma kaasupallo, niin sanottu kuuma Jupiter. Pimeällä puolella saattaa sataa metalleja, jos havainnot muista kuumista Jupitereista pätevät.

Kelt-9b on massaltaan liki kolme kertaa Jupiter mutta tiheydeltään vain puolet. Äärimmäinen säteily on pullistanut planeetan kaasukehän kuin ilmapallon. Kehä lienee soikea, koska säteilyn paine venyttää sitä pimeällä puolella. Planeetalla voi olla jopa pyrstö.

Planeetalta karkaa materiaalia avaruuden tuuliin ehkä miljoonia tonneja sekunnissa. Näin se kutistuu kutistumistaan.

Toisaalta se saattaa päätyä tähtensä ruoaksi ennen kuin ehtii haihtua olemattomiin. Kun Kelt-9 muutaman sadan miljoonan vuoden kuluttua lähestyy elinkaarensa loppua, se paisuu punaiseksi jättiläiseksi, joka ahmaisee ympäristönsä tyhjäksi.

Löytyi halvalla

Kuuman planeetan havaitsi toinen yhdysvaltalaisen Kelt-ohjelman teleskoopeista. Erikoista näissä taivaan tähyäjissä on se, että pienet automaattikamerat käyttävät tavallisessa elektroniikkamyymälässä kaupattavia osia. Hinta pysyy aisoissa, vaikka havainnot ovat tähtitieteellisiä. Laitteisto maksaa vain noin 65000 euroa.

Tähtitieteilijät toivovat näkevänsä Kelt-9b:n tarkemmin muilla teleskoopeilla, kuten Spitzerillä ja Hubblella, ja vihdoin James Webb -avaruusteleskoopilla, joka lähetetään kuvaustöihin keväällä 2020.

Sitä ennen Hubblekin voi näyttää, onko planeetalla tosiaan pyrstö. Havainnot auttavat myös arvioimaan, kuinka kauan planeetta kestää hirmuisia oloja.

Onko Kelt 9b lopulta kaikkein kuumin ekso, jää ratkaistavaksi. Myös Kepler 70b:n pinnalla vallitsee tuhansien asteiden paahde.

Musta kuin hiili

Kaasukehä imee lähes kaiken valon.

Wasp-104b:n utuinen kaasukehä imee valoa. Kuva: Eso/Nasa

Pimeän planeetan etsintä onnistuu, kun osaa hakea sen varjoa. Sillä tavalla löytyi uusin ehdokas kaikkein pimeimmäksi planeetaksi.

Wasp-104b on nimetty löydön tehneen havainto-ohjelman mukaan. Wasp etsii planeettoja, jotka himmentävät tähteään sen editse kulkiessaan. Kun 466 valovuoden päässä loistava Wasp-104 hiukan himmentyi, varjon heittikin varsin erikoinen planeetta. Se imee saapuvaa valoa kuin mustin hiili: pidätysprosentti on 97–99.

Planeetta Wasp-104b on Jupiterin kokoluokan kuuma kaasujättiläinen, nopea sellainen. Se kiertää tähtensä vajaassa kahdessa Maan vuorokaudessa.

Lyhyt kiertoaika paljastaa, että planeetta on epämukavan lähellä Auringon kaltaista tähteään, vain runsaan neljän miljoonan kilometrin päässä. Esimerkiksi Merkurius on sentään noin 58 miljoonan kilometrin päässä Auringosta.

Läheisyys on myös syy pimeyteen: planeetta saa tähden kyljessä niin paljon säteilyä, ettei pilviä muodostu. Pilvet heijastaisivat valoa, kuten pilvien peittämä Venus todistaa. Lisäksi planeetan utuisessa kaasukehässä on kaliumin ja natriumin ioneja, jotka imevät valosta useita aallonpituuksia.

Poikkeava jätti

Wasp-104b:tä pidettiin aluksi melko tavallisena kaasujättiläisenä, mutta sittemmin Kepler-avaruusteleskooppi tunnisti sen kuumaksi Jupiteriksi, joskin poikkeukselliseksi, sillä yleensä kuumat kaasujätit heijastavat valosta kymmeniä prosentteja.

Millaiselta Wasp-104b näyttäisi ihmissilmään lähempää katsottuna? Ilmeisesti ei sittenkään ihan hiilenmustalta, pikemminkin tumman luumunpunaiselta. Tarkemmin planeetan näkee vasta James Webb -avaruusteleskooppi vuonna 2020.

 

Ennätyksellinen etäsuhde

Laajin planeettakunta on valtava.

2Mass J2126-8140L kiertää tähtensä kerran 900 000 vuodessa. Kuva: Eso/Nasa

Mittasuhteiltaan tähtitieteellisen planeettakunnan jäsenet ovat niin kaukana toisistaan, ettei niitä aluksi osattu yhdistää toisiinsa.

Planeetta 2Mass J2126-8140 kiertää 140 kertaa etäämpänä tähdestään kuin Pluto Auringosta. Maan ja Auringon väleinä laskien etäisyys on 6 900-kertainen. Siksi planeettaa pidettiin yksinäisenä vaeltajana.

Tähti Tyc 9486-927-1 ja sen kiertolainen havaittiin jo viime vuosikymmenellä, mutta suhde varmistui vasta vuonna 2016, kun kahden kohteen havaittiin liikkuvan samassa tahdissa avaruudessa noin sadan valovuoden päässä.

Havainnon teki tähtitieteilijä Mikko Tuomen kollega Niall Deacon Hertfordshiren yliopistosta. Deacon tajusi, että painovoima sitoo yksinäisen kiertolaisen Tyc 9486-927-1 -tähteen.

Massin emotähti on punainen kääpiö, jolla on litiumpitoisuuden perusteella ikää alle 45 miljoonaa vuotta. Alkuräjähdyksessä syntynyt litium on tähtien rakennusainetta, joka vähenee ytimen fuusioreaktioissa ajan kuluessa.

Koska kaukaisen kiertolaisen ratakierros kestää noin 900 000 vuotta, se on ehtinyt tähtensä ympäri vasta vajaat 50 kertaa.

Massa hipoo rajaa

Deacon kuitenkin epäröi, voiko kohdetta sanoa planeetaksi. Sillä on massaa 12–16 Jupiterin verran. Arvio osuu suuren planeetan ylärajan ja ruskean kääpiötähden alarajan molemmin puolin. Tuo raja on 13 Jupiteria.

Jos kyseessä on planeetta, sillä tuskin on elämää. Jos joku pääsisi katsomaan sieltä öiselle taivaalle, tähti olisi vain yksi monista vilkkuvista tähdistä.

Kiertolaisen pysyminen laajalla radallaan kertoo, ettei lähistöllä ole muita tähtiä. Naapurit olisivat painovoimallaan häirinneet kaksikon etäsuhdetta.

 

Nuorin vasta syntymässä

Planeettavauva loistaa tähtensä kaasu- ja pölykiekossa.

PDS70b muodostuu materiaalista, joka on vasta kasautumassa planeetaksi. Kuva: Eso/Nasa 

Kesän alussa tähtitieteilijät julkaisivat kuvan kaikkien aikojen nuorimmasta havaitusta eksoplaneetasta. Se on vasta syntymässä.

Planeettavauva näkyy infrapunavalokuvassa kirkkaana täplänä emotähteä kiertävässä kaasun ja pölyn pyörteessä.

Kuva muodostuvasta PDS 70b:stä on ensimmäinen, joka todistaa planeetan syntyä. Nykykäsityksen mukaan planeetta kehkeytyy, kun painovoima alkaa hiljalleen koota tähden ympärillä kieppuvaa materiaalia kokkareiksi, jotka lopulta kasautuvat planeetaksi.

Syntymässä on eri aallonpituuksilla tehtyjen mittausten perusteella Jupiterin kaltainen kaasujättiläinen. Tiedot ovat kuitenkin vielä vähäisiä. Vauva voi yltää massaltaan kahden Jupiterin kokoon tai paljon massiivisemmaksikin. Lämpötila voi nousta jopa tuhanteen asteeseen.

Kiekko on huikea

PDS 70:n kertymäkiekko on meidän aurinkokuntalaisten näkökulmasta valtava. Sillä on läpimittaa peräti 130 tähtitieteellistä yksikköä eli au:ta, Auringon ja Maan välimatkaa.

Aurinkokunnassa kertymäkiekko kattaisi koko Neptunuksen takaisen Kuiperin vyöhykkeen ja melkoisen kaistaleen avaruutta sen jälkeenkin. Kuiper yltää noin 50 au:n päähän Auringosta.

Planeettavauva kieppuu kertymäkiekon sisälaidalla parinkymmenen au:n päässä tähdestään, suurin piirtein yhtä kaukana kuin Uranus on Auringosta.

Tähtitieteilijät osasivat tarkkailla PDS 70:n kertymäkiekkoa, koska he havaitsivat siinä merkittävän laajan materiaalista tyhjentyneen renkaan. Aivan kuin jokin olisi kerännyt irtonaisen kaasun ja pölyn kokoon –kuten oli käynytkin.

Matti Mielonen on Sanoma tiedetoimituksen toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 10/2018