Kun tiedät näkeväsi unta, näet selväunta. Tällaista unta voi opetella ohjaamaan. Miksi tehdä niin? Saat pitää hauskaa, ja päiväminäsi vahvistuu.

Teksti: Erkki Kauhanen

Kuvittele, että katsot televisiosta elokuvaa ja äkkiä huomaat olevasi siinä mukana. Kaikki aistisi toimivat ikään kuin tapahtumat olisivat totta. Ihmettelet, miten jouduit mukaan tarinaan. Juuri niin käy, kun joudut selväuneen.

Selväuni on tila, jossa ihminen nukkuu mutta on tietoinen siitä, että näkee unta. Kirkkain selväuni saattaa olla niin toden tuntuinen, että nukkujan on jotenkin testattava, onko hän todella unessa. Minä yleensä kokeilen, osaanko lentää. Jos se onnistuu, tiedän, että tämä on unta.

Alkavat usein jo lapsena

Kyselytutkimusten mukaan useimmat saavat ensimmäisen selväunensa aikuisena. Minä taas uskon, että ne ovat lapsilla tavallisempia kuin luullaan. Lapset vain eivät näe niissä mitään erikoista eivätkä siksi tule puhuneeksi niistä.

Yksi tunnetuimmista selväunien tutkijoista, englantilainen Alan Worsley, kertoo saaneensa ensimmäisen selväunensa viisivuotiaana. Hän oppi herättämään itsensä painajaisista huutamalla unessa "äiti".

Minä sain ensimmäisen selväuneni muutamaa viikkoa ennen kuin täytin seitsemän ja minun piti mennä kansakouluun. Kai koulun lähestymisen vuoksi olin alkanut kärsiä painajaisista, joissa paha noita ahdisteli minua. Aloin pelätä nukkumaan menoa. Mutta kerran kaikki muuttui.

Uni elokuussa 1964: Olen pihalla leikkimässä muutamien kavereideni kanssa. Kaivamme syvää kuoppaa, kuin juoksuhautaa. Äkkiä kuulen taas noidan ilkeän mutinan maan alta, hiekan läpi. Sen sijaan että juoksisin karkuun niin kuin aina tähän asti, minä suutun. Oivallan, että tämähän on unta ja että minulla on valta komentaa sitä. Tiedän, että minä olen meistä kahdesta mahtavampi velho. Noidan tullessa kohti kädet ojossa loihdin eteeni keltaisen betonimyllyn. Silkalla tahdonvoimalla pakotan koko unen myllyyn noitineen kaikkineen. Pyöritän myllyä hetken ja annan sieltä tulla esiin toisen unen, jossa noitaa ei ole.

Peloissani keksin spontaanisti tavan muutella unia mielin määrin. Käytin betonimyllyä monta vuotta keskeyttääkseni painajaiset tai vain vaihtaakseni kanavaa, jos uni ei miellyttänyt.

Huviksi ja hyödyksi

Selväuni on suhteellisen helppo synnyttää, joten voit kokeilla itse. Monet ovat löytäneet selväunet juuri päästäkseen peloistaan tai ratkaistakseen jonkin stressitilanteen. Eräälle 60-vuotiaalle ystävälleni ensimmäinen selväuni tuli äskettäin. Varas koetti ryöstää hänen käsilaukkunsa, ja suuttumuksen tilassa hän äkkiä tajusi olevansa unessa ja unen omistajan valtuuksin löylytti varkaan. Hän otti unessa vastuun ja tunsi vielä päivälläkin vahvistuneensa siitä.

Unessa koettu voi vaikuttaa voimakkaasti mielentilaasi, vaikket edes muistaisi, mitä unta näit. Jos opettelet muistamaan, voit käsitellä unista kumpuavat huonot tunnelmat pois heti aamulla. Vielä parempi on, jos opettelet tietoisesti tuottamaan selväunia, sillä selväunessa voit lopettaa painajaisen koska haluat. Sitäkin parempi on kohdata pelot kasvoista kasvoihin.

Unihahmojen kanssa voi keskustella, olivat ne elollisia olentoja tai esineitä. Voit tuntea itsesi idiootiksi puhutellessasi päälle karkaavaa sutta tai kaatuvaa seinää, mutta ne vastaavat, kun kysyt, mitä ne yrittävät sinulle kertoa.

Saat vapaasti nauraa myös tälle: moni on huomannut, että painajaishahmot katoavat halaamalla. Se vaatii rohkeutta, mutta sen tehtyäsi päiväminäsi on kasvanut ihmisenä.

Sitä paitsi selväuni voi olla käsittämättömän hauska kokemus. Kun tavallinen uni on monella tapaa samea ja usein vain näköaistin varassa, vahva selväuni on kristallinkirkas, ja parhaimmillaan kaikki aistit toimivat jopa voimakkaammin kuin valvetilassa. Minä esimerkiksi rakastan unessa lentämistä. Nautin metsän tuoksusta ja tuulen tunteesta iholla, kun lennän puiden yläpuolella.

Hulluttelun lisäksi selväunta voi käyttää vakavaan matkailuun oman mielen syövereissä. Sieltä löydät asioita, joista et osannut uneksiakaan.

Epäiltiin sata vuotta

Monesti ensimmäisenä unien tutkimusmatkailijana, oneironauttina, mainitaan ranskalainen sinologi Léon d'Hervey de Saint-Denys, joka 1867 julkaisi anonyymisti kirjan Les rêves et les moyens de les diriger; observations pratiques. Siinä hän kuvaa tekniikoita unien sisällön hallitsemiseksi ja kertoo unista, joissa unennäkijä on tietoinen siitä, että näkee unta.

Tutkijat kuitenkin kiistelivät pitkään, onko tällaisia unia olemassa vai ovatko ne vain myytti, jota herkkäuskoiset levittävät kuulopuheiden perusteella. Tilannetta ei auttanut, että alan toinen klassikkoteksti, Frederik van Eedenin 1913 julkaisema A Study of Dreams ilmestyi Britannian parapsykologisen tutkimusseuran sarjassa, johon kunnialliset tieteentekijät katsoivat velvollisuudekseen suhtautua pilkallisesti.

Selväunen olemassaolon hyväksymiseen liittyi ylipääsemättömältä tuntuva ongelma: tutkijat eivät voineet kurkistaa nukkujien päähän ja vahvistaa, että nämä todella olivat tolkuissaan unen aikana.

Tähän löytyi ratkaisu. Gradutyötään tekevä brittipsykologi Keith Hearne oivalsi, että tietoinen uneksuja voisi kommunikoida tutkijan kanssa liikuttelemalla silmiään. Hullin yliopistossa 12. huhtikuuta 1975 nukkuja ensimmäisen kerran vastasi selväunitilasta tutkijan kysymyksiin.

Keith Hearne ja hänen kanssaan työskennellyt Alan Worsley ovat sittemmin kiistelleet, kumpi ensimmäisenä keksi menetelmän.

Ehkä turhaan, sillä kummaltakin vei aseman alan tunnetuimpana pioneerina yhdysvaltalainen Stephen LaBerge, joka teki kokeitaan samoihin aikoihin mutta oli paljon parempi pr-mies.

Selväunia 13 prosenttia

Selväunien esiintymistä on tutkittu paljon, mutta menetelmät vaihtelevat eikä luotettavia lukuja niiden yleisyydestä ole olemassa. Tuloksia laajasti seulonut, nykyään Kanadassa vaikuttava Jayne Gackenbach esittää, että 21 prosenttia ihmisistä näkee selväunen ainakin kerran kuussa ja 58 prosenttia ainakin kerran elämässään.

Ihmiset ovat kuitenkin huonoja muistamaan uniaan. Ne alkavat haihtua heti heräämisen jälkeen. Montako unta itse muistat viikkojen tai vuosien kuluttua?

Kun tietoa on kerätty unipäiväkirjalla, jota pidetään aamuisin heti heräämisen jälkeen, on saatu erilaisia tuloksia. Niiden mukaan unistamme jopa 13 prosenttia saattaa olla selväunia. Se on minusta uskottavaa. Muistamistani unista melkein kaikissa on selväunen piirteitä. Puoliselviä unia näen viikoittain. Täysin kirkkaita "suuria" selväunia saan muutaman vuodessa.

Uniminän vahvuus vaihtelee

Voisi kuvitella, että kun selväuni on ihmisen mielen tuote, siinä voi tehdä mitä tahansa. Totuus on kuitenkin monimutkaisempi.

Selväunen heikoimmassa muodossa ihminen tietää, että on unessa, mutta ei pysty kontrolloimaan uniminän toimia. Unipersoona on kuin mosaiikki, jolla on valvepersoonan minätietoisuus mutta ei historiaa unitarinan ulkopuolella. Siksi tällaisen "suppean uniminän" motivaatiorakenne on aivan toisenlainen kuin valveminän. Se on reaktiivinen ja heijastaa valveminän asenteita, pelkoja ja toiveita enemmän kuin hänen ajatteluaan.

Kun valveminän läsnäolo vahvistuu, uniminän persoonallisuus syvenee. Se saa historiaa, ja sen ratkaisut alkavat muistuttaa valveminän tekoja. Unen tapahtumat ovat hallittavissa entistä paremmin.

Kaikkein kirkkaimmissa selväunissa valveminä on läsnä kokonaisena, monimutkaisesti ajattelevana olentona. Se tietää, kuka on, ja muistaa samat asiat kuin valveilla ollessaan, joskus enemmänkin.

Silti unimaailmassa on rajoitteita, eikä kaikki aina onnistu. Minun on esimerkiksi yleensä helppo kävellä tai lentää haluamaani suuntaan, mutta joskus olen kuin tervassa tai ponnistelen kuin kovaa tuulta päin. Joskus minun on mahdoton kääntyä ympäri tai katsoa taakseni.

Tärkeintä on tahtotila

Jos haluat selväunia, kerro alitajunnallesi olevasi kiinnostunut unista. Ala kirjoittaa niitä aamuisin muistiin, miten sekavia ne ovatkin. Se opettaa unien mieleen palauttamista. Samalla vahvistuu tahtotila, jota selväunien tuottaminen vaatii. Selväunista on tehtävä itselle intohimo.

Minulle kaikkein tehokkain tapa selväunen synnyttämiseksi on ollut konsti, jonka vanha huijari, yhdysvaltalainen antropologi Carlos Castaneda esittää jossain kirjassaan. Se ei perustu mihinkään teoriaan eikä siinä ole mitään järkeä, mutta se toimii.

Juuri ennen nukahtamista päätän tiukasti, että näen unessa omat käteni (niinhän ei yleensä muuten tapahdu). Jos hyvin käy, jossain unen vaiheessa käteni yllättäen ponnahtavat silmieni eteen kuin kumiukot laatikosta. Se on niin hämmentävää ja usein koomistakin, että hätkähdän siitä selväunitilaan.

Ensimmäiset selväunet tapaavat olla vain joidenkin sekuntien mittaisia lyhyitä välähdyksiä. Kuitenkin nuo ensi kokemukset ovat tärkeitä. Ne auttavat säilyttämään motivaation matkalla kohti pidempiä kirkkauden tuokioita. Lopulta saatat elää selväunessa tapahtumia, joiden koettu kesto ylittää yön pituuden.

Hyödynnä unisignaaleja

Kirjallisuus tuntee satoja tekniikoita selvä­unien synnyttämiseksi. Yksi tehokkaimmista perustuu saksalaisen Paul Tholeyn ajatukseen, että ihminen voi valveilla ollessaan kasvattaa kriittistä asennetta tajunnantilaansa kohtaan. Toisin sanoen otat tavaksi pohtia, millä perusteella tiedät olevasi valveilla eikä unessa.

Me teemme unessa samoja asioita kuin valveilla. Niinpä myös unessa havahdut välillä kysymään, voiko olla mahdollista, että olenkin unessa. Myönteinen vastaus siirtää sinut selväunitilaan.

Kysymykseen voi havahduttaa mikä tahansa unen ilmiö, joka on valvemaailmassa mahdoton. Jos näet esimerkiksi lentävän elefantin, sinun pitäisi havahtua: Hei, eiväthän norsut lennä! Tämä on varmaan unta!

Tekniikan toisessa muunnelmassa uneksuja ehdollistaa itsensä esittämään kriittisen kysymyksen aina, kun näkee jonkin tietyn signaalin. Signaaliksi kannattaa valita asia, jonka tietää näkevänsä unessa tämän tästä.

Itse kokeilin tekniikkaa ensimmäistä kertaa käyttäen signaalina lentokoneita, koska näen niitä unessa usein. Aina kun valveilla ollessani näin lentokoneen, kysyin itseltäni vakavissani, mistä tiedän, että en ole unessa. Mietin asiaa, kunnes olin aivan varma, että olin valveilla. Kysymyksen esittämiseen ehdollistuin muutamassa päivässä. Sitten aloin odottaa unta, jossa näkisin lentokoneen.

Niitähän tuli. Alitajuntani oikein yritti saada minut havahtumaan unesta selvätilaan. Seuraavina viikkoina uneni vähitellen täyttyivät lentokoneista, ja kun en koskaan havahtunut selvätilaan, signaalit tulivat yhä silmiinpistävämmiksi, absurdiin asti.

Lopulta katselin, miten meren yllä lensi kilometrin pituinen keltainen lentokone, jonka peräluukusta purkautui pienempiä koneita satamäärin. Silti en havahtunut kysymään, onko tämä unta. Päätin luopua koko projektista.

Seuraavana yönä aivan spontaanisti, ilman mitään signaaleja, havahduin upeaan selvätilaan. Liika pinnistely ei edistä onnistumista, edes unessa.

Myös suoraan valveilta

On olemassa myös tekniikoita, joissa selväuneen siirrytään suoraan valvetilasta. Useimmat niistä ovat peräisin mystisistä liikkeistä, joita kiinnostavat poikkeavat tajunnantilat.

Esimerkiksi australialaissyntyinen uussamaani Robert Moss opettaa tekniikkaa, jossa samaanirummun säestyksellä ensin kuvitellaan unimatkaa, joka sitten parhaassa tapauksessa muuttuu oikeaksi selväuneksi.

En koskaan uskonut tekniikan toimivan, mutta jouduin muuttamaan mieleni eräässä Mossin seminaarissa joitakin vuosia sitten.

Meitä oli parikymmentä osanottajaa, ja kahden päivän harjoittelun jälkeen meistä muutama onnistui yrityksessään. Hetki, jolloin tietoinen kuvitelma loppuu ja kaikki aistit käsittävä uni käynnistyy, on vain itse koettava. Niin huikaiseva se on.

Apuvälineitäkin tarjolla

Selväunien synnyttämiseksi on myös laitteita. NovaDreamer on Stephen LaBergen keksintö, jonka valmistus on jo lopetettu. Käytettyjä kuitenkin myydään edelleen netissä, melko suolaiseen hintaan. REM-Dreamer on halvempi eurooppalainen piraattiversio.

Laite näyttää silmälapuilta, joita jaetaan mannertenvälisillä lennoilla, mutta siinä on liikkeentunnistin, joka tarkkailee nukkujan silmäluomia. Kun tunnistin havaitsee silmien liikkuvan, pieni valolähde lähettää sarjan punaisia valopulsseja ja antaa äänisignaalin. Ajatus on, että ärsykkeet eivät herätä nukkujaa mutta nykäisevät hänet lähemmäksi valvetilaa ja tekevät hänet tietoiseksi siitä, että hän on unessa.

Laitteet toimivat kyllä, mutta eivät ole mikään oikotie onneen. Niin kuin jo psykoanalyytikko Sigmund Freud huomasi, nukkuva mieli kutoo taitavasti ulkopuoliset ärsykkeet unen tapahtumiin. REM-Dreamerin punaiset valot muuttuvat helposti auton perävaloiksi, ellei ihminen ole ehdollistanut itseään etsimään juuri tätä signaalia unen tapahtumien seasta. Ehdollistuminen taas vaatii niin vahvan tahtotilan, että selväuni syntyisi apuvälineettäkin.

Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2011

Erkki Kauhanen on valtiotieteen tohtori, tiede­toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja. 

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25797
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1189
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.