Ihminen voi kerskata puhekyvyllään, mutta muun kielitaitomme jaamme ihmisapinoiden kanssa. Aivommekaan eivät ole ainutlaatuiset, kuten luultiin näihin asti.


Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ihminen voi kerskata puhekyvyllään, mutta muun kielitaitomme
jaamme ihmisapinoiden kanssa. Aivommekaan eivät ole ainutlaatuiset,
kuten luultiin näihin asti.

Julkaistu Tiede-lehdessä

2/2002

Simpanssin ohimopinta on epäsymmetrinen: mri-tekniikalla tehdyistä mittauksista konstruoitu kolmiulotteinen kuva osoittaa, että rakenne on vasemmassa aivopuoliskossa selvästi kehittyneempi kuin oikeassa. Patrick J. Gannonin johtama newyorkilaisneurologien ryhmä kirjoitti asiasta alkuvuodesta Science-lehdessä - ja kumosi vankimman fysiologisen todisteen ihmisen kielellisen kykyjen erikoislaadusta.

Taitomme käyttää kieltä ylivertaisen rikkaasti on hyvin usein ankkuroitu nimenomaan ohimopinnan (planum temporale) epäsymmetriaan, vasemman tai oikean ohimopinnan hallitsevuuteen; valta-asema vaihtelee kätisyyden mukaan siten, että oikeakätisillä voimakkaampi on vasen, vasenkätisillä puolestaan oikea rakenne.

Rotevaksi kehittynyt ohimopinta on aivojemme keskeisen kielialueen, ohimolohkon takaosassa sijaitsevan Wernicken alueen, avainrakenteita. Se ohjaa puheen vastaanottamista ja mieltämistä. Kun ohimopinta vaurioituu pahoin, seurauksena on täydellinen kyvyttömyys ymmärtää puhetta.




Maiskauksesta puheeksi

Texasin yliopiston kielitieteilijä Peter MacNeilage arvelee tietävänsä, mistä liik-keestä ja äänestä puhe lähti. - Se alkoi todennäköisimmin ruoan pureskeluun ja imeskelyyn liittyvistä maiskauksista. Tähän viittaa kaksi seikkaa. Ensinnäkin Brocan alue, joka meillä kontrolloi puheen motoriikkaa, ohjaa simpanssilla pureskelua. Toiseksi simpanssin maiskuttelu ja ihmislapsen jokeltelu ovat dynamiikaltaan identtisiä.

Lapsi muodostaa ensimmäiset tavunsa avaamalla ja sulkemalla suutaan rytmisesti. Monotoninen tavujono, jossa yleensä esiintyy aluksi vain nasaalikonsonantti m ja vokaali a - mamamama - syntyy ihmeemmin artikuloi-matta: ilman kieltä, vain alaleukaa liikuttamalla. Vastaavasti maiskutteleva simpanssi avaa ja sulkee suutaan, ja normaalia on, että liikesarjaa ryydittää nasaalinen ääni.

Merkille pantavaa lisäksi on, että vauvan ään-töelimistö on rakenteeltaan samanlainen kuin simpanssin - nielu lyhyt, kieli ohut ja nenä-väylä auki - ja muokkautuu vasta vähitellen tuottamaan kaikkia foneemejamme.

Samaan tapaan vähitellen kehkeytyi ihmisen kyky puhua (ks. Tiede 2000 5/93, s. 34-37). Mikä esi-isistämme pystyi ensimmäisenä tuot-tamaan äänteitä, on fossiilien vähäisyyden takia lopullisesti ratkeamatta. Ainakaan 1,6 miljoonaa vuotta sitten eläneen Homo ercasterin ääntöelimistö ei sopinut puheen tuottoon. Toisaalta tiedetään, että 100 000 vuotta sitten Homo sapiensin varustus oli likipitäen samanlainen kuin meidän. Puhe syntyi jossain tässä välissä, haarukoi lontoolaisen Roehampton-instituutin antro-pologi Ann MacLarnon huhtikuussa New Scientist -lehdessä.

Artikkeli perustuu Yhdysvaltain tieteen-edistämisseuran AAAS:n helmikuiseen sym-posiumiin, jossa pohdittiin kielen evoluutiota ja ihmisten ja ihmisapinoiden viestinnän yhtäläi-syyksiä, sekä Science-lehdessä 9.1. ja Naturessa 15.1.1998 julkaistuhin tutkimus-raportteihin.

Hyvä suomenkielinen lisälukeminen on Mikko Korhosen kirja Kielen synty (WSOY 1994).


Vain meillä -luulo eli pitkään

Ohimopintojen epäsymmetriaa on pidetty ihmisen uniikkina, lajityypillisenä ominaisuutena. Käsitys sai alkunsa jo 30-luvulla, kun saksalaiset C. von Economo ja R. A. Pfeifer raportoivat havainneensa, ettei muilla kädellisillä esiinny ohimopintojen epäsuhtaa. Näkemys vahvistui 70-luvun puolivälissä, kun julkisuuteen kiiri tieto, että meitä geneettisesti lähimpänä olevilla simpansseilla hädin tuskin edes on ohimopintaa: rakenne on niin heiveröinen, ettei sitä juuri voi paikantaa.

Tulos tuki ajatusta, jonka mukaan ihmiskielellä on anatominen vastine aivoissa, ja yleisesti hyväksytyksi totuudeksi vakiintui käsitys, että juuri roteva ohimopinta on aparaatti, joka erottaa meidät apinoista ja toimii kielemme neurologisena perustana.

Monet primatologit, apinatutkijat, ovat olleet epäilevällä mielellä. Heille Gannonin ja kumppaneiden havainto onkin makea voitto.

- Kun ihmisapinalta nyt on löytynyt kielitaitomme keskeinen varustus, voimme lopultakin ottaa lähisukulaistemme kielelliset kyvyt vakvasti, sanoo E. Sue Savage-Rumbaugh Georgian valtionyliopiston kielten tutkimuskeskuksesta.

- Vaikka simpanssit eivät puhu, aivojen kielialueen ihmismäisyys on selvä merkki siitä, että niiden kielimaailma on tunnustettua monimutkaisempi.

Apina viittoo luovasti

Simpanssien, kuten muidenkin ihmisapinoiden, on anatomisesti mahdotonta puhua ihmisen lailla. Meidän äänteemme eivät luonnu niiltä, koska niiden ääntöelimistö - kurkunpää, nielu, suuontelo ja kieli - ei kerta kaikkiaan sovellu vokaalien ja konsonanttien artikulointiin. Apinat eivät kykene äännellessään sulkemaan nenäväyläänsä eli nostamaan kitakielekettä nielun takaseinää vasten, vaan ilmavirta kulkee sekä suun että nenän kautta.

Viittomakieli ihmisapinoilta sen sijaan sujuu. Ensimmäiset näytöt tästä saatiin jo neljännesvuosisata sitten, kun yhdysvaltalaiset Allen ja Beatrice Gardner opettivat Washoe-simpanssille 160 Amerikan viittomakielen ameslamin merkkiä. Nykyinen ennätys on yli 500 viittomaa. Sitä pitää hallussaan yhdysvaltalaisen psykologin Francine Pattersonin oppilas Koko-gorilla (ks. Tiede 2000 2/96, s. 4-9).

Simpansseille on opetettu myös täysin mielivaltaisiin symboleihin, kuten geometrisiin kuvioihin, perustuvaa merkkikieltä. Tässäkin lajissa ne menestyvät hyvin.

Erityisen riemuissaan primatologit ovat siitä, että symbolikieliin vihityt ihmisapinat käyttävät kieltään taitavasti ja luovasti: ne ketjuttavat hallitsemiaan merkkejä mielekkäiksi lauseiksi ja yhdistelevät niitä uusiksi ilmauksiksi. Tämä osoittaa, että ne ainakin jossain määrin hallitsevat lauseoppia ja vastoin kaikkia odotuksia kykenevät luomaan symboleja. Aivan näihin asti uusien käsitteiden nimeämistä on pidetty ihmisen yksinomaisena taitona.

Ero määrässä, ei laadussa

Mikä riittää luovan kielitaidon todisteeksi primatologeille, ei välttämättä vakuuta kielitieteilijöitä ja kognitiopsykologeja. Heidän keskuudessaan on vallalla näkemys, ettei merkkijonojen käyttö osoita lauseopillisten rakenteiden hallintaa, saati syvällisempää kielen ymmärtämistä. Luultavimmin ihmisapinat vain reagoivat avainsanoihin ja jäljittelevät oppimiaan merkkiyhdistelmiä.

- Tulkinta on väärä, vastaa Savage-Rumbaugh. - Ihmisapinoiden todelliset kyvyt jäävät helposti hoksaamatta, koska käytössä olevien symbolien määrä pakottaa ne ilmaisemaan itseään lyhyin, muutaman sanan lausein.

Savage-Rumbaugh on tutkinut kääpiösimpanssien puheen ymmärtämistä ja vakuuttunut, että ne tajuavat myös lauseoppia: sanajärjestyksiä, omistusrakenteita, laatumääritteitä ja kausaalisuhteita. Muuten ne eivät suoriutuisi samantapaisita mutta kuitenkin tyystin erilaisista tehtävistä:

Hae pallo, joka on makuuhuoneessa.


Vie pallo makuuhuoneeseen


Mene makuuhuoneeseen ja tuo pallo.


Anna minulle hattu ja pallo.


Pane pallo hattuun.


Riisu Roselta kenkä.


Missä on Rosen kenkä?

- Tehtävät toteutettiin niin, että simpansseilla oli edessään pyynnössä esiintyvä esine. Jos ne reagoisivat vain avainsanaan, ne tarttuisivat näkemäänsä palloon tai kenkään. Koska ne toimivat ohjeen mukaan, niiden täytyy tajuta rakenteita, jotka sitovat irrallisista sanoista kokonaisuuksia. Tässä suhteessa niiden kyky ymmärtää kieltä on perimmältään samanlainen kuin meidän.

- Jos meitä jokin erottaa, se on määrä, ei laatu, Savage-Rumbaugh tiivistää ja rinnastaa tilanteen ihmisen vieraan kielen hallintaan. Aloittelija voi tunnistaa toiskielisestä lauseesta joka ikisen sanan muttei silti hahmota viestiä. Pitkään kieltä opiskellut käsittää sanoman heti.

Savage-Rumbaugh’n mielestä ohimopintaa voidaan käyttää yleisenä ihmisapinoiden kielitaidon symbolina aivan kuten sillä on symboloitu ihmiskieltä.

Luonnossa ryhmillä omat eleet

Mitä enemmän ihmisapinoiden viestintää on tutkittu, sitä kyseenalaisemmaksi on käynyt vanha ja vakiintunut näkemys, että sukulaistemme kieli on pelkkiä signaaleja, jotka sopiva ärsyke laukaisee yhtä automaattisesti kuin kipu panee ihmislapsen itkemään. Kukaan ei enää rohkene esittää, etteivät tarha-apinat oppisi symboleja, mutta siitä keskutellaan, miten rikasta villien lajitoverien kieli on ja miten yleisesti ne käyttävät symboleja keskinäisessä viestinnässään.

Simpanssit, gorillat ja orangit on tiedetty ahkeriksi ja taitaviksi elehtijöiksi, mutta vasta viime aikoina on varmistunut, että ilmeissä ja liikkeissä on paljon tahdonalaista ja tarkoituksellista.

Sukulaistemme elekieli ei ole lajityypillistä, kuten on luultu, vaan yhtä lailla sopimuksenvaraista, kulttuurista, kuin ihmiskieli. Se vaihtelee ryhmästä toiseen, se muuttuu olojen muuttuessa, ja siihen ilmaantuu uusia merkkejä.

Eikä joustavuus päde vain ihmisapinoihin vaan muihinkin apinalajeihin. Ilmeillä kommunikointiin paneutunut yhdysvaltalainen Anne Zeller on esimerkiksi havainnut, että eri alueilla elävät makakit viestivät pelkoa ja ystävyyttä erilaisin symbolisin elein. Siinä missä yksi ryhmä työntää kielen leuan eteen ystävyyden merkiksi, toinen osoittaa samalla eleellä pelkoa.

Kulttuurisia apinoiden elekielet ovat myös sikäli, ettei niitä omaksuta emonmaidossa. Yhtä lailla kuin ihmislapsi joutuu opettelemaan yhteisönsä kielen, apinapienokainen joutuu harjoittelemaan omansa. Nuoret yksilöt eivät vaistomaisesti tunnista, mitä mikin merkki tarkoittaa.

Lehti taittuu symboliksi

Symboleja ei käytetä vain tunteiden tai sosiaalisen aseman osoittamiseen, vaan niillä välitetään yleisempääkin tietoa. Häkellyttävimpiä näyttöjä tällaisesta symbolikielestä ovat Savage-Rumbaugh’n tuoreet tulokset Kongon viidakoista. Siellä elävät kääpiösimpanssit viitoittavat tiensä vaeltaessaan ravinnon perässä alueelta toiselle.

Ensimmäisinä liikkeelle lähteneet asettelevat oksia, lehtiä ja juuria erilaisiin asentoihin viestiäkseen perässä tuleville mm. etenemissuuntaa, hyviä levähdyspaikkoja ja ruokailumahdollisuuksia sekä edessä olevaa vaaraa; vihollisen varalta laumat matkaavat paikasta toiseen pieninä ryhminä ja ääneti.

- Merkkejä ei jätetä sattumanvaraisesti sinne tänne vaan strategisiin paikkoihin, kuten polkujen risteyksiin. Näin varmistetaan, ettei mikään ryhmä joudu ymmälle ainakaan etenemissuunnan suhteen. Merkit ovat myös erittäin selviä. Jopa ihminen kykenee seuraamaan laumaa.

Ohimopinta tunnistaa ääniä?

Eleitäkin vaistonvaraisempana on pidetty ihmisapinoiden ääntelyä, mutta siitäkin on paljastunut tarkoitteita. Parhaat todisteet asiasta on kerännyt maailmankuulu simpanssien tutkija Jane Goodall. Hän onnistui erottamaan karvaisilta tansanialaiskavereiltaan yli 30 erilaista ääntelyä.

Äänillä ilmaistaan paitsi tunnetiloja myös sukupuolta, ryhmän jäsenyyttä, naapuruutta, sosiaalista kiintymystä, ruoan laatua ja vihollisen ilmaantumista näköpiiriin, jopa uhkaajan lajia.

Koska sukulaistemme kirkaisut ja kiljahtelut eivät olekaan pelkkiä tunteenpurkauksia, joidenkin tutkijoiden mielessä on herännyt ajatus, että simpanssin ohimopinnan epäsymmetria voisi liittyä äänillä viestimiseen.

- On mahdollista, että vankka ohimopinta prosessoi ja erottelee ääntelyn melodisia piirteitä, arvelee New Yorkin valtionyliopiston antropologi Dean Falk kommentoidessaan löytöä New Scientist -lehdessä. Hänen mielestään tähän suuntaan vihjaa parin vuoden takainen havainto, jonka mukaan ohimopinta on kytköksissä paitsi puheeseen myös musikaalisuuteen: rakenne on sitä vankempi, mitä musikaalisempi ihminen on.

Yhteinen juuri eleissä

Mitä tehtävää ohimopinta todella hoitaa simpanssin aivoissa, on vielä tarkemmin tutkimatta. Patrick Gannon itse on kollegoineen varma, että joka tapauksessa rakenne liittyy viestintään.

Yhtä selvänä ryhmä pitää sitä, että epäsymmetria vallitsi jo simpanssin ja ihmisen yhteisen kantamuodon aivoissa noin kahdeksan miljoonaa vuotta sitten. Tämän puolesta puhuu se, että simpanssilla on toinen ihmiselle tyypillinen, rotevan ohimopinnan rinnakkaisilmiönä pidetty epäsymmetria: pitkäksi venähtänyt vasemmanpuoleinen isojenaivojen sivuvako (sylvan fissure). Tämä rakenne on tunnistettu myös gorillalta ja orangilta.

Gannon myös otaksuu, etteivät ohimopinnan tehtävät ole muuttuneet evoluution kuluessa: se on hoitanut viestintää ilmaantumisestaan asti. Tämä ilahduttaa primatologeja ja kognitiolingvistejä, joiden mielestä ihmiskielen ja puheen alkuperä on toiminnassa: primitiivisen esi-isän eleissä, ilmeissä ja liikkeissä sekä niitä säestäneessä ääntelyssä.

- Kun etsitään kielen todellista ydintä, on hedelmätöntä miettiä, miten paljon etevämpi nykyihminen on kuin apina tai missä kaikissa suhteissa nykyinen ihmiskieli on parempi kuin apinoiden kieli. Olennaisempaa on tutkia yhtäläisyyksiä, korostaa Georgian valtionyliopiston Barbara King. - Seurataan ihmisapinoiden luontaista sosiaalista kanssakäymistä ja tarkkaillaan sitten itseämme. On ilmeistä, että olemme samalla tiellä.

- Jokainen meistä välittää, usein kyllä huomaamattaan, mielialojaan, toiveitaan ja odotuksiaan äänensävyin, kasvonilmein, silmänliikkein, käsimerkein ja asennoin. Näin laajan kirjon voi selittää vain elekielen ensisijaisuus, perustelee Texasin yliopiston Peter MacNeilage.

Hän löytää myös neurologisia perusteluita eleiden puolesta. - Aivojemme toinen tärkeä kielialue, puheen motorista suoritusta kontrolloiva Brocan alue, sijaitsee Wernicken alueen naapurissa. Olisivatko ne näin lähekkäin ja kytköksissä toisiinsa, jos ne eivät olisi kehittyneet yhdessä? Sitä paitsi pari vuotta sitten Wernicken alueen osoitettiin prosessoivan myös viittomakieltä, ei vain puhetta.

Lapsi viittoo yhä universaalisti

Kuulovammaisten ilmaisuvoimaisen viittomakielen pitäisi vakuuttaa kaikki siitä, että kieli synyi eleistä, esittää New Mexicon yliopiston kognitiolingvisti Sherman Wilcox. Sehän todistaa, ettei nykyihmisenkään puhe ole äänestä kiinni. - Viittomakieli osoittaa myös, että primitiiviset, osoittelevat eleet saattoivat irtautua alkuperäisistä tarkoitteistaan ja jalostua todelliseksi viestintävälineeksi ennen kuin ihminen lopulta puhkesi puhumaan.

Spontaani viittomakieli on yhä vielä rakenteeltaan universaalia, ovat todenneet Chicagon yliopiston psykologit Susan Goldin-Meadow ja Carolyn Mylander tutkimuksessaan, jonka tulokset he alkuvuodesta julkaisivat johtavassa tiedelehdessä Naturessa. Kaksikko tutki amerikkalaisia ja taiwanilaisia kuuroja lapsia, jotka eivät olleet ehtineet oppia kulttuurinsa virallista viittomakieltä; kokeen alkaessa lapset olivat runsaan kolmen ja puolen vuoden ikäisiä ja sen päättyessä noin viiden vanhoja. Olipa lasten äidinkieli englanti tai mandariinikiina, sitä viitottiin samoin kieliopillisin rakentein.

Esimerkiksi lauseen toimija sai merkkinsä ennen toimintaa: hiiri, mennä. Vastaavasti etusijalle nousi toiminnan kohde: juusto, syödä. Viittomat eivät myöskään noudattaneet puhutun kielen kielioppia - näin eivät muuten tee virallisetkaan viittomakielet.

Puhe estää huomaamasta

Nykytietämyksen valossa näyttää ilmeiseltä, ettei kielemme ole niin uniikki eivätkä kielelliset taitomme niin ylivertaisia kuin on ajateltu. Anakin ihmisapinat tekevät kielellä samaa kuin ihmiset: kertovat tunteitaan ja tarpeitaan, pyytävät jotakin, jakavat tietoa, antavat ohjeita ja opettavat, pilailevat, nimittelevät ja valehtelevat.

- Minusta voimme jo myöntää, että apinoiden, etenkin ihmisapinoiden, kielellisten kykyjen vähättely on poliittinen ratkaisu aivan kuten oli se, että mustia aikoinaan pidettiin rodullisesti alempiarvoisina, sanoo E. Sue Savage-Rumbaugh. Hän myös muistuttaa, etteivät tietomme eläinten viestinnästä ole läheskään kattavat. - Kun kieltä käsittelevän aivoalueen anatomisen yhtäläisyyden havaitsemiseen meni näin kauan, sopii kysyä, mitä kaikkea muuta meiltä on jäänyt huomaamatta.

Suuria avoimia kysymyksiä on muun muassa se, sisältyykö ihmisapinoiden ääniin ja eleisiin merkitystä vailla olevia yksiköitä, joista voidaan muodostaa uusia käsitteitä kuten meidän äänteistämme; esimerkiksi foneemeista t, a, l ja o syntyy järjestystä vaihtamalla talo, lato, tola, loat, laot ja olat.

Tällaisen kaksoisjäsennyksen olemassaolosta ei ole saatu merkkejä, mutta tämä ei vielä todista, ettei sitä voisi olla. Tässä saatamme törmätä omaan kyvyttömyyteemme. Puheen kuunteluun herkistyneinä emme ehkä koskaan pysty löytämään ihmisapinoiden viestien hienoimpia nyansseja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla