Englantilainen James Cook ei esittelyä kaipaa. Kukapa ei muistaisi tätä kuulua Tyynenmeren-kävijää. Sen sijaan Herman Spöring on outo nimi useimmille. Cookin retkikunnan suomalaisjäsenen ansiot on ymmärretty vasta viime vuosina.

26.8.1768 Endeavour-parkki on lähdössä maailmanympäripurjehdukselle Englannin Plymouthista. Aluksen varustus on poikkeuksellinen. Mukaan on pakattu kojeita luonnontieteellisiä mittauksia ja kasvi- ja eläinnäytteiden keruuta ja konservointia varten. Tieteellistä kirjallisuutta laivassa on kokonaisen kirjaston verran.

Myös matkan tavoite on erikoinen: ensin   tähtitieteellisiä havaintoja Tahitissa, sitten jotain salaista, mikä selviää vasta perillä.

Näissä oloissa miehistökään ei ole tavanomainen. Komentajaksi laivaan asettuu James Cook, Britannian kuninkaallisen laivaston luutnantti ja kartografi. Alukseen nousee myös varakkaan ja maineikkaan harrastajakasvitieteilijän Joseph Banksin johtama tutkimusryhmä, jonka jäsenet eivät hekään ole keitä tahansa.

Tiedemiehistä tunnetuin on ruotsalainen Daniel Solander, Lontooseen muuttanut Ruotsin akatemian kuulun kasvitieteilijän Carl von Linnén oppilas. Hänen matkansa on tosin ollut kompastua ulkomaalaisuuteen; Britannian amiraliteetti epäröi pitkään, ennen kuin myönsi Solanderille luvan osallistua retkeen. Hänen puolestaan puhuivat sekä hänen ystävyytensä Banksin kanssa että arvostettu asema Britannian tiedemaailmassa.

Kun Solander sai luvan astua laivaan, oli luonnollista, että hänen sihteerinsä seurasi häntä.  Tämä sihteeri oli suomalainen Herman Dietrich Spöring.

 Kuka ihmeen Spöring? 

James Cookin ensimmäisen Tyynenmeren-tutkimusretkikunnan suomalaisjäsenestä Herman Dietrich Spöringistä ei tiedetä juuri mitään, sillä hänen elämästään kertova lähdemateriaali on hyvin niukka. Edes yhtään kuvaa Spöringistä ei ole säilynyt jälkipolville.

Joka tapauksessa Herman Dietrich Spöring oli sivistyneistöä. Hänen isänsä, niin ikään Herman Dietrich Spöring, toimi Turun akatemian lääketieteen professorina. Myös äidin Hedvig Ulrika Meurmanin kolme sisarta olivat naimissa Akatemian professorin kanssa.

Kasvuympäristö herätti Spöringissä kiinnostuksen tieteeseen. Hän opiskeli lääketiedettä Turun akatemiassa vuosina 1745-1746, mahdollisesti jopa vuoteen 1753, jolloin hän matkusti Upsalaan jatkaakseen ja laajentaakseen opintojaan. Tekikö hän näin, on epävarmaa.

Spöringin perheellä oli läheiset suhteet Carl von Linnéhen, mutta tämän kirjeissä ei ole mainintoja pojasta eikä häntä mainita Linnen oppilaiden luettelossa eikä yliopiston matrikkelissa. Myös kysymys, miksi Spöring mahdollisesti jätti opiskelunsa kesken, jää hämärän peittoon.

Spöring vietti Ruotsissa kaksi vuotta, minkä jälkeen tiedot hänestä muuttuvat entistäkin vaillinaisemmiksi. Todennäköisesti hän lähti Tukholmasta 1755 ja luultavasti merille. Millä laivoilla hän purjehti ja mikä hänen tehtävänsä niillä oli, on arvoitus. Tavalla tai toisella hän lienee ollut tekemisissä hollantilaisten kanssa (näin voi päätellä Cookin Jaavan-merkinnöistä, joiden mukaan Spöring ymmärsi hollantia), ennen kuin hän mitä ilmeisimmini asettui Lontooseen.

Seuraava varmaksi katsottava tieto Spöringistä on kirjeessä, jonka Solander lähetti opettajalleen Linnélle Endeavourin matkan alkuvaiheessa. Rio de Janeirossa päivätyssä viestissä Solander kertoo:

Turun edesmenneen professorin Spöringin poika on täällä kanssani, kirjurina; hänen nimensä on Herman Dietrich, hän on lähtenyt merille Ruotsista 1755 ja ollut 11 vuotta Lontoossa kelloseppänä. Viime vuosina minä olen teettänyt hänellä kirjallisia töitä.

 Näytteiden keruu alkaa heti 

Endeavourin ensimmäinen varsinainen pysähdyspaikka oli Madeiran saari Atlantilla. Banks ja Solander apulaisineen kävivät heti töihin. Kokoelmiin kerättiin kasveja ja hyönteisiä, isompia eläimiä tarkkailtiin ja piirrettiin.

Tuohon maailmanaikaan, kun ei ollut valokuvaajia, piirtäjät tai taiteilijat olivat korvaamattoman tärkeitä dokumentoijia. He laativat tutkimuskohteista, olivat ne kasveja, eläimiä, esineitä tai ihmisiä, luonnokset, joista sitten kotona viimeisteltiin tutkimusaineiston tulokset.

Madeiraan tutustuttiin viisi päivää. Sitten otettiin suunta Etelä-Amerikkaan. Kun Endeavour ylitti Atlanttia, miehistö sai esimakua siitä, ettei tutkimusmatkailu ollut mitään huviretkeilyä. C-vitamiinin puutoksen ja siitä johtuvan keripukin torjuntaan tarkoitetut tuoreet hedelmät, vihannekset ja mehut loppuivat.

Kokeneena meriupseerina Cook kuitenkin tiesi, että keripukki voidaan torjua myös hapankaalilla, joka säilyi pilaantumatta kuukausia. Merisotilaat kuitenkin inhosivat hapankaalia, ja osa jätti sen salaa syömättä. Cook huomasi asian ja määräsi kahdelle merisotilaalle raipparangaistuksen. Tämän jälkeen hapankaali maistui miehistölle mainiosti.

Kuolema tekee taiteilijan  

Kap Hornin jälkeen retkikunnan eteen avautui Tyynimeri, maapallon meristä suurin ja tuntemattomin. Pitkä purjehdus sujui hyvin, ja matkan ensimmäiseen viralliseen määränpäähän Tahitiin saavuttiin huhtikuun puolivälissä.

Vain muutamaa päivää myöhemmin sattui ikävä tapaus, joka muutti sihteeriksi ja luonnontieteelliseksi apulaiseksi lähteneen Spöringin tehtäviä ratkaisevasti.

Retkikunnan piirtäjistä toinen sai vakavan epilepsiakohtauksen ja kuoli. Spöring, joka tiedettiin taitavaksi piirtäjäksi, määrättiin toimimaan muiden tehtävien ohessa ryhmän toisena taiteilijana.

Kelloseppä korjaa kvadrantin

Tahitissa oli määrä suorittaa retken virallinen tutkimustehtävä, tarkkailla Venuksen liikkeitä. Englantilainen tähtitieteilijä Edmund Halley oli laskenut Venuksen liikkuvan Auringon editse 3. kesäkuuta vuonna 1769. Mittausten avulla voitaisiin laskea Maan ja Auringon välinen etäisyys. Tätä varten retkikunnalla oli mukanaan aivan uusi kvadrantti, kulmamittauskoje.

Paikalliset asukkaat suhtautuivat matkaajiin vieraanvaraisesti, ja retkikunta viihtyi hyvin. Kuukautta ennen laskettua havaintopäivää uteliaat tahitilaiset kuitenkin pihistivät kvadrantin. Arvokas laite löytyi kiivaiden etsintöjen jälkeen muutaman päivän kuluttua, mutta se oli huolellisesti ja varovaisesti purettu osiin.

Kaikeksi onneksi Spöring oli pakannut matkatavaroihinsa kellosepän työkalunsa ja onnistui korjaamaan laitteen. H-hetkellä taivas oli kirkas, ja Venuksen mittaukset sujuivat hyvin. Maan ja Auringon välinen etäisyys saatiin lasketuksi aikaisempaa paljon tarkemmin.

Salainen käsky jatkaa matkaa

Tahitista lähdettäessä Cook amiraliteetin määräyksen mukaan avasi sinetöidyn kirjeen, joka hänelle oli annettu matkan alkaessa. Kirje sisälsi käskyn etsiä Tuntematon eteläinen maa, Terra australis incognita, eteläisiltä merialueilta.

Kotimatkan sijaan Endeavourin keula suunnattiin Tahitista kohti etelää aina 40. leveyspiirille ja sitten mutkitellen kohti länttä. Lokakuussa 1769 Endeavour saapui entuudestaan tunnetun Uuden-Seelannin rannikolle.

Alus kiersi saaria maaliskuuhun 1770. Samalla kun kartoitettiin yli 3 000 kilometriä pitkää rannikkoa,  tehtiin monia merkittäviä tieteellisiä havaintoja, esimerkiksi se, että Pohjoissaaren ja Eteläsaaren välissä on salmi.

Retkikunta koki tapaamansa asukkaat paikoin vihamielisiksi ja kävi muutamia yhteenottojakin näiden kanssa. Toisin paikoin asukkaiden kanssa ystävystyttiin ja vaihdettiin lahjoja.

Uudesta-Seelannista retkikunta jatkoi matkaansa kohti länttä ja saapui Australian, silloisen Uuden-Hollannin, rannikolle. Huhtikuun 29. päivänä vuonna 1770 James Cook miehineen nousi maihin eräässä suojaisessa lahdenpoukamassa ja julisti Australian Englannin kruunun alueeksi.

Uutta suurta mannerta ei ollut löytynyt. Cook kuitenkin otaksui, että tuntematon manner saattoi olla olemassa. Sitä voitaisiin etsiä purjehtimalla Uudesta-Seelannista itään.

Haveri pakottaa Jaavaan

Endeavourin miehistö kartoitti Australian itärannikkoa niin ikään 3 000 kilometrin matkalta. Jokainen poukama, jokisuu ja lahti tarkastettiin huolellisesti. Luonnonsatamat merkittiin muistiin seuraavia retkikuntia varten. Sopivissa paikoissa laskettiin maihin, ja retkikunnan tiedemiehet pääsivät keräämään näytteitä. Tutkijat löysivät monta uutta eläinlajia, kuten kengurun.

Eräällä tällaisella retkellä sattui haveri, joka myöhemmin osoittautui kohtalokkaaksi onnettomuudeksi.

Endeavour oli laskemassa maihin pieneen lahdelmaan, jossa haluttiin täyttää vesivarastot. Laivaa ohjattiin varovaisesti rannikon koralliriuttojen ohi. Yllättäen mereltä vyöryi maininki, joka heitti laivan päin riuttaa. Terävät korallit repivät laivan pohjan auki, ja Endeavour alkoi vajota. Merisotilaiden ripeyden ansiosta laiva kuitenkin saatiin pysymään pinnalla. Kun vauriot tutkittiin, huomattiin, ettei alus kestäisi kunnostamatta pitkää purjehdusta kotiin.

Endeavouria paikattiin mikä pystyttiin, ja Cook suuntasi Uuden-Guinean, Timorin ja Sawusaaren kautta kohti Jaavaa ja Bataviaa, nykyistä Jakartaa. Se oli lähin suojaisa satama, jossa alus voitiin telakoida kunnostamista varten.

Punatauti tappaa Spöringin

Laivan purjehdusmiehistön ja tieteellisen retkikunnan jäsenten terveys oli pysynyt hyvänä. Taiteilijan kuolemaa lukuun ottamatta vain jokunen merisotilas oli loukkaantunut tai sairastunut. Keripukki oli onnistuttu torjumaan hapankaalin, tuoreiden vihannesten, sitruuna- ja appelsiinimehun ja maltaiden avulla.

Jaavassa miehistöön iskivät trooppiset taudit, joista vakavin oli punatauti. Laivan lääkäri kuoli, ja muun muassa Banks, Solander ja Spöring sairastuivat vaikeasti. Kun Endeavour joulukuussa 1770 suuntasi kulkunsa kotimatkalle kohti Kapkaupunkia, suuri osa merisotilaista ja tutkijoista oli sairaana.

Herman Spöring kuoli kuumana tammikuun päivänä 1771. Kapteeni Cook merkitsi tapahtuneen lokikirjaan: Ajasta ikuisuuteen siirtynyt Herra Sporing, herrasmies, joka kuului Herra Banksin seurueeseen.

Spöringin hautapaikaksi tuli 10° eteläistä leveyttä ja 103° itäistä pituutta. Paikka sijaitsee Intian valtameressä jotakuinkin tarkalleen 300 kilometrin päässä nykyään Australialle kuuluvasta Joulusaaresta.

Spöringin jälkeen menehtyi monta merisotilasta ja Banksin retkikunnan jäseniä. Kun Endeavour saapui takaisin kotiin 13. heinäkuuta 1771, matkalle lähteneistä oli hengissä vain hieman yli puolet - tavallinen luku tuohon aikaan.

Markku Löytönen on Helsingin yliopiston kulttuurimaantieteen professori.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2003

 

 

 

 

Kaikkea muuta kuin huviretki

Entisaikojen tutkimusmatkailijat olivat rohkeita miehiä, jotka henkensä kaupalla tekivät pitkiä ja raskaita reissuja karsi-essaan maapallon valkeiden läikkien listaa. James Cookin ensimmäinen maailmanympäripurjehdus kesti lähes kolme vuotta ja vei kymmenien  miesten hengen. Yksi meneh-tyneistä oli Suomen Turusta maailmalle lähtenyt Herman Spöring. Hän sai viimeisen leposijansa Intian valta-merestä.

Plymouth Endeavour lähtee kohti Tyyntämerta. Tutkimusretkikuntaan kuuluvat: James Cook, 40, matkan johtaja, Joseph Banks, 25, luonnontieteellisten tutkimusten johtaja, Daniel Solander, 35, tunnettu ruotsalainen kasvitieteilijä, Herman Spöring, 35, Solanderin suomalainen sihteeri ja tieteellinen avustaja, Charles Green, 33, Greenwichin observatorion astronomi, Sydney Parkinson, 23, luonnontieteellinen piirtäjä, Alexander Buchan, maisemapiirtäjä.

Madeira Endeavour pysähtyy ennen Atlantin ylitystä. Kasvien ja hyönteisten kerääminen ja eläinten ja maisemien piirtäminen alkaa.

Rio de Janeiro Retkikunta hengähtää Atlantin ylityksen jälkeen. Endeavour huolletaan ja ruoka- ja vesivarastot täydennetään. Luontoa tutkitaan vain vähän, koska Portugali ei halua vieraita nuuskimaan siirtomaataan.

Tulimaa Etelä-Amerikan kärjen myrskyisiltä vesiltä löytyy suojaisa lahti ja retkikunta pääsee maihin tutkimuk-siinsa. Banksin palvelijoista kaksi menehtyy hypo-termiaan lumimyrskyn yllättäessä.

Kap Horn Merenkävijäin kauhu kierretään ongelmitta tyynessä säässä.

Tahiti Retkikunta on pysähtynyt tekemään amiraliteetin määrämät tähtitieteelliset mittaukset ja tutkimaan Etelä-meren luontoa.

16.4. Buchan menehtyy epilepsiakohtaukseen. Spöringistä tehdään piirtäjä. 3.5. Spöring korjaa alkuasukkaiden rikkoman kvadrantin. 3.6. Green seuraa Venuksen ja Auringon kohtaamista. Spöring  avustaa tutkimusta.

Raiatea Cook ottaa suunnan etelään etsiäkseen Tuntematonta eteläistä maata. Tehtävä sisältyi amirali-teetin kirjeeseen, jonka Cook avasi Tahitista lähdet-täessä.

Lounais-Tyynenmeren allas Endeavour on edennyt 40. leveyspiirille. Merkkejä suurmantereesta ei ole näkynyt. Cook päättää purjehtia "tutuille" seuduille; Tyynenmeren suuret saaret Uusi-Seelanti ja Australia piirtyivät maailmankarttaan jo 1640-luvulla hollantilaisten käytyä niissä.

Poverty Bay Retkikunta rantautuu Uuteen-Seelantiin. Ensitapaaminen maorien kanssa päättyy nujakkaan.

Tolaganlahti Spöring istuu piirtämässä pienessä saaressa ja näkee ihmeellisen linnun. Cook nimeää havaintopaikan Spöringinsaareksi, kenties kiitokseksi kvadrantin korjaamisesta Tahitissa.

Cookinsalmi Cook kapuaa kukkulalle ja varmistuu siitä, ettei Uusi-Seelanti olekaan yhtenäinen  vaan koostuu kahdesta saaresta.

Tasmaninmeri Uuden-Seelannin rantaviivan puoli vuotta kestänyt kartoitusurakka on päättynyt. Matka jatkuu kohti Australiaa.

Botany Bay Retkikunta nousee maihin Australiassa. Cook julistaa saaren Englannin kruunun alaiseksi. Ryhmä näkee monia tuntemattomia eläimiä, mm. kengurun, ja kasveja niin paljon, että maihinnousupaikka saa nimekseen Kasvitieteenlahti.

Iso valliriutta Endeavour vaurioituu, kun maininki heittää sen iltahämärissä koralliriuttaan. Rannikon kartoitus katkeaa pariksi kuukaudeksi, jona aikana retkikunta tutkii luontoa.

Cape York Australian itärannikko on nähty. Cook suuntaa Jaavaan, jossa on tarkoitus viimeistellä Endeavourin korjaustyö ennen pitkää kotimatkaa.

Jakarta Endeavour kunnostetaan. Trooppiset taudit, malaria, kolera ja punatauti, iskevät matkalaisiin. Useita merisotilaita ja laivan lääkäri William Monkhouse kuolee. Tutkimusryhmä sairastuu. Kaikki ovat kipeitä, kun matka jatkuu kohti Afrikkaa.

Intian valtameri 103ºE, 10ºS Spöring kuolee jotakuinkin tarkalleen 300 kilometrin päässä Joulusaaresta. Hänet haudataan mereen. 26.1. Parkinson kuolee. 29.1. Green kuolee.

Kapkaupunki Retkikunta hengähtää Intian valtameren ylityksen jälkeen. Endeavourin ruoka- ja vesivarastot täydennetään. Cook palkkaa uutta miehistöä tauteihin menehtyneiden merisotilaiden tilalle.

Saint Helena Melkein kuin kotona. Vesi- ja ruoka-varastot täydennetään englantilaisten hallinnoimassa saaressa.

Dover Endeavour saapuu kotiin. Cook, Banks ja Solander ovat selvinneet hengissä takaisin. Tuntematon-ta eteläistä maata ei löytynyt, mutta luonnontieteellinen saalis on runsas: uusia kasveja noin 1 400, eläimiä noin 1 000.

Kartan aineisto Tuula Kinnarinen

 

 

Löytöretket olivat aikansa maailmanpolitiikkaa

James Cookin aloittaessa tutkimusmatkansa Tyynellä-merellä maailman merialueet tunnettiin Euroopassa jo melko hyvin. Suuria vesiä oli retkeilty useita vuosisa-toja rikkauksien perässä.

 

Kun Osmanien valtakunta 1000-luvun alkupuoliskolla levittäytyi itäisen Välimeren piiriin, se alkoi verottaa idän mantereisen kauppatien karavaaneja. Meritien löytäminen Aasiaan oli Euroopan valtakuntien ainoa keino välttää verot ja tuoda idän eksoottiset kauppa-tavarat, kulta, silkki ja mausteet, omille markkinoille. Afrikan ja Aasian eteläisen rannikon ääriviivat opittiin tuntemaan 1400-luvun lopulla, kun portugalilaiset kaar-toivat pitkin Afrikan rannikkoa Intian valtameren pohjoisosiin ja edelleen kaakkoisen Aasian saariin Sumatraan, Jaavaan ja Uuteen-Guineaan saakka.

 

Seuraava askel oli etsiä meritietä Intiaan purjehtimalla länteen yli Atlantin. Näin Kristoffer Kolumbus ehkä ensimmäisenä eurooppalaisena löysi tien Länsi-Intiaan ja samalla käynnisti Uuden maailman valloittamisen.

 

Viimeistään Kolumbuksen retken jälkeen kaikkialla Vanhalla mantereella ymmärrettiin, että meren takaiset valloitukset lisäsivät kauppaa ja toivat vaurautta. Valloituksista tuli yhä tärkeämpi osa maailmanpolit-iikkaa, ja yhä useampi maa lähetti laivojaan kau-kaisille merille rikkauksien toivossa. Asialla olivat sekä kuningashuoneet että mahtavat kauppahuoneet, joiden toiminta ulottui kaikkialle tunnettuun maailmaan.

 

Kuitenkin vielä 1700-luvun loppupuolella yksi alue oli hukassa: Terra australis incognita, Tuntematon eteläinen maa. James Cookin matka oli osa juuri tämän mantereen löytämisestä käytyä suurvaltapoliittista kilpailua.

 

Manner mielissä pitkään

 

Euroopassa oli jo antiikin ajoista saakka vallinnut käsitys, että eteläisellä pallonpuoliskolla oli suuri yhte-näinen manneralue. Sen olemassaoloa pidettiin välttämättömänä, koska muuten mantereet eivät olisi tasa-painossa maapallon kiertoliikkeen kannalta.

 

1200-luvulla Aasiaa ristiin rastiin kierrelleen Marco Polon silminnäkijälausunnot lisäsivät uskoa eteläisen mantereen olemassaoloon. Venetsialainen matkaaja kertoi tuntemattomista alueista, jotka sijaitsivat Aasian kaakkoispuolella ja joilla oli runsaasti kultaa ja mausteita.

 

1350-luvulla englantilainen John Mandeville väitti matkakirjassaan Travels and Voyages käyneensä lähellä etelänapaa sijaitsevilla asumattomilla alueilla. Hänen kertomuksensa olivat pelkkää fantasiaa, mutta vielä 1500-luvulla niitä pidettiin lähes yhtä luotettavina kuin Marco Polon tietoja.

 

1500-luvun löytöretket vahvistivat myyttiä edelleen. Kun portugalilaisen Fernão de Magalhãesin retkikunta 1522 palasi maailmanympäripurjehdukseltaan, miehet kertoivat, että Etelä-Amerikan eteläpuolella sijaitsee maa-alue, jota he kutsuivat Tulimaaksi. Tämä vaikutti kartografeihin, ja muun muassa tunnettu hollantilainen Abraham Ortelius piirsi 1570 maailmankartastoonsa mantereen, joka ulottuu Etelä-Amerikan eteläkärjestä yli Tyynenmeren Uuden-Guinean eteläpuolelle.

 

Vielä 1600-luvulla, kun oli tutkittu Australiaa, Uutta-Seelantia ja Tasmaniaa, usko etelän suurmanteree-seen eli sitkeästi. Sitä etsivät etenkin hollantilaiset ja lopulta myös ranskalaiset ja englantilaiset.

 

Briteistä merten herroja

 

Britannia oli pitkään noudattanut varovaista ulko-politiikkaa, sillä se pelkäsi Manner-Euroopan mahti-maiden taloudellista ja sotilaallista ylivoimaa. Maan ulkopolitiikka kuitenkin muuttui, kun Espanja ja Portugali ylsivät menestykseen meren takaisissa valloituksis-saan. Vuonna 1585 Espanja ja Britannia ajautuivat so-taan, joka kolme vuotta vuotta myöhemmin päättyi Espanjan voittamattoman armadan tuhoutumiseen ja maan meriherruuden kukistumiseen.

 

Uusi tilanne johti kasvaviin eturistiriitoihin Manner-Euroopan suurvallaksi nousseen Ranskan kanssa. Kiistat huipentuivat suureen siirtomaasotaan 1754-1763. Samaan aikaan maat sotivat  Euroopassa seit-senvuotista sotaansa. Vihollisuudet päättyivät Pariisin rauhaan, jossa Britannia sai Ranskalta muun muassa ranskalaisen Kanadan, Louisianan ja Senegalin sekä Espanjalta Floridan. Britannian kaksi vuosisataa kestänyt haparoiva valloituspolitiikka oli ohi. Maasta oli tehty maailman mahtavin siirtomaavalta. Sen lippu liehui kaikilla merillä.

 

Kilpaa kohti etelää

 

Ranskalaiset eivät luovuttaneet. He osoittivat jatkuvasti suurta kiinnostusta eteläistä merialuetta ja siellä olevaa tuntematonta mannerta kohtaan. Niinpä Britannia päätti 1760-luvun loppuvuosina lähettää useita laivoja alueel-le.

 

Samuel Wallis ja Philip Carteret saivat tehtäväk-seen etsiä mannerta Kap Hornin ja Uuden-Seelannin välisiltä vesiltä. Wallis ei ottanut tarpeeksi huomioon länsituulten vaikutusta ja päätyi Tahitiin. Carteret taas purjehti pohjoisemmaksi ja nousi maihin Salomon-saarille.

 

Heti perään Ranska varusti Louis Antoine de Bougainvillen retkikunnan tutkimaan Uusia-Hebridejä eli nykyisen Vanuatun, Australian ja Salomonsaarten väliin jäävää aluetta. Britannia ei halunnut hävitä kilpai-lua eteläisen mantereen löytämisestä, ja 1768 James Cook, muun muassa Newfoundlandin kartoit-tajana kunnostautunut tutkimusmatkailija, sai tehtäväkseen etsiä tätä salaperäistä maata etelästä.

 

Tiede mukaan retkille

 

James Cookin retki Tyynellemerelle ei ollut enää harrastelijoiden löytöretki vaan oikea tutkimusmatka. Useimmat aiemmat tuntemattomien seutujen koluajat olivat tehneet havaintojaan ja keränneet näytteitään harrastuksekseen, mutta Cookin matkan päätavoit-teisiin kuului paneutua asioihin tieteellisesti.

 

Tieteellisen tutkimusmatkailun innoittajana toimi aikakauden suuri ja arvostettu luonnontieteilijä, Upsalan yliopiston kasvitieteen professori Carl von Linné.

 

Linné itse ei juuri tehnyt matkoja, mutta hän lähetti oppilaitaan retkikuntien mukana kaikkialle maailmaan. Oppilaidensa ja muiden tutkijoiden keräämien näyt-teiden avulla hän saattoi kotimaassa työskennellen kehittää oivaltamaansa kasvien ja eläinten luokitus-järjestelmää ja edistää luonnontieteiden harrastusta.