Suomalaisten löytöretket

Savonlinnassa 1737 syntynyt Erik Laxman teki elämäntyönsä Siperiassa ja myös kuoli siellä 1796. "Keisarillisen kabinetin mineraloginen matkailija" tutki ensimmäisenä suomalaisena Uralin takaisten erämaiden eliöstöä ja geologiaa.

Erik Laxmanin elämä oli niin vaiheikas, että hän ansaitsisi oikeastaan elämäkertaromaanin tai vähintään tv-dokumenttifilmin. Hänestä ei kuitenkaan ole laadittu yhtään laajaa kuvausta Wilhelm Laguksen vuonna 1880 julkaiseman elämäkerran jälkeen.

 

Melkoisia nousujaan ja laskujaan muistellessaan Laxman itse mainitsi suurimmiksi ansioikseen sen, että hän oli kirjoittanut melko vähän ja ettei hänellä koskaan ollut yhtään suosijaa.

 

Kuitenkin hän on jättänyt pysyvät jälkensä Siperian tutkimuksen historiaan. Hän itse asiassa aloitti suomalaisten Siperian tutkijoiden perinteen, joka 1800-luvulla tuotti etenkin kielitieteen alalla monia kauniita hedelmiä.

 

Savonlinnasta tuli venäläinen

 

Erik Laxman - etunimi kirjoitettiin milloin Eric, milloin Erich, milloin Erik, usein kielen mukaan - oli syntynyt Savonlinnassa 27. 7. 1737. Tuo Olavinlinnan kupeeseen kasvanut vähäinen kylä oli 1600-luvulla jonkin vuosikymmenen ajan nauttinut kaupunginoikeuksiakin Per Brahen ansiosta, mutta se ei ollut kyläpahasta kummempi vielä 1700-luvun lopullakaan, uudestaan kaupungiksi tullessaan. Kaupankäyntiä kylässä kuitenkin harjoitettiin. Erikin isä Gustaf Laxman toimi siellä kauppa-apulaisena, sittemmin itsenäisenä kauppiaana.

 

Savonlinna oli isonvihan aikana 1714-1721 ollut venäläisten miehittämä mutta vapautunut sitten. Pikkuvihan vuosina 1742-1743 se joutui uudelleen venäläisten haltuun, ja rauhanteossa 1743 uusi raja vahvistettiin Savonlinnan länsipuolelle.

 

Vanhaan emämaahan pidettiin kuitenkin tiiviisti yhteyttä, ja niinpä nuori Erik voitiin lähettää Rantasalmelle 1749 perustettuun triviaalikouluun ja sen jälkeen Porvoon lukioon.

 

Valmistuttuaan lukiosta 1757 Erik pyrki jatkamaan opintojaan Turun akatemiassa, mutta koska hänen isänsä oli hukkunut edellisenä vuonna, varojen puute lopetti opiskelun lähes alkuunsa.

 

Turun-viikoilla oli kuitenkin merkityksensä Erik Laxmanille, joka jo lukioaikanaan oli ollut kiinnostunut luonnontieteistä. Turussa hän ehti tutustua yliopiston johtaviin luonnontutkijoihin Johan Lecheen, Pehr Kalmiin ja P. A. Gaddiin, ja sittemmin hän oli näiden kanssa kirjeenvaihdossa. Gaddille Laxman lähetti muun muassa monenlaisia siemeniä; Gadd raportoi niiden viljelytuloksia 1777 julkaisemassaan selvityksessä ulkomaisten kasvien menestymismahdollisuuksista Suomessa. Myöhemmin Laxman kävi kirjeenvaihtoa myös luonnontutkija-piispa C. F. Mennanderin sekä itsensä Carl von Linnén kanssa, vaikka ei tätä koskaan tavannutkaan.

 

Kaksi vuotta Pietarissa

 

Turvatakseen toimeentulonsa Laxman hakeutui Karjalankannaksen Uudellekirkolle papin apulaiseksi. Sitten hän toimi samanlaisessa tehtävässä Inkerinmaalla, kunnes vuonna 1762 vihitytti itsensä papiksi ja sai opettajantoimen A. F. Büschingin koulusta Pietarista.

 

Inkerissä Laxman oli keräillyt ahkerasti kasveja, ja 1764 hän esitti Pietarin tiedeakatemialle selonteon Flora Ingrica. Tämä kasviston kuvaus ilmestyi 1770 liitteenä Büschingin kuvaukseen Kymenkartanon läänistä.

 

Pietarin-kausi jäi kuitenkin vain kahdeksi vuodeksi. 1764 Laxman hakeutui Siperiaan.

 

Epäilemättä pohjimmaisena syynä oli kiinnostus luonnonhistoriaan. Laxman oli nimittäin Pietarissa tavannut monia luonnosta ja luonnontutkimuksesta innostuneita nuoria ja vanhempiakin tutkijoita. Heistä Büschingin ohella merkittävin oli  akateemikko G. F. Müller, joka oli tutkinut Siperiaa jo 1730-luvulla.

 

Müllerin kautta Laxmanille avautui pääsy tiedeakatemian kokoelmien ääreen. Kun Laxman sitten 1764 sai kirkkoherran viran Barnaulin saksalaisesta seurakunnasta Obin yläjuoksulta, tiedeakatemia päätti Müllerin esityksestä nimetä hänet kirjeenvaihtajakseen.

 

Vähän ennen lähtöään Laxman meni naimisiin eversti Gustaf Runnenbergin tyttären Christina Margarethan kanssa.

 

Kirkkoherra vaelsi ja havainnoi

 

Barnaulin seurakunnan alue oli varsin laaja, sillä saksalaista kaivosväkeä oli kertynyt moniin paikkoihin, etenkin Kolyvaniin. Tavoittaakseen kaikki pastorin oli vaellettava pitkiä matkoja milloin veneellä, milloin ratsain.

 

Vaeltelu toisaalta tyydytti Laxmanin mieltä, sillä se tarjosi myös mahdollisuuksia luonnonhavaintoihin ja keräilyihin. Suotta ei Linné kirjoittanut Upsalasta jo maaliskuussa 1764: "Korkein antakoon Teille intoa ja voimia tehdä havaintoja ja keräillä ja varjelkoon ystävyyttäni Teihin. Odotan hartaasti ensimmäistä kirjettänne Kolyvanista."

 

Ensimmäisenä kesänään Laxman tyytyi lyhyehköihin matkoihin, mutta 1766 hän toteutti vaimonsa kanssa pitkän retken Baikalille, aina Mongolian rajoille Kiahtaan asti. Tällä matkalla Christina Laxman kuitenkin sairastui ja kuoli. Barnauliin jäi kaksi pientä lasta, todennäköisesti isoäidin hoitoon.

 

Palattuaan Barnauliin Laxman lähti kesällä 1767 Altain pohjoiseen keskivuoristoon.

 

"Kädessään omatekoinen elohopeabarometri nousi hän mm. eräälle muita korkeammalle huipulle ja määräsi ilmanpaine-erotuksen sen ja Barnaúlin välillä", kertoi kuuluisa maantieteilijä J. G. Granö puolitoista vuosisataa myöhemmin kirjassaan Altai. "Kirje, jossa Laxman siitä kertoi, painettiin Saksassa, ja eräs sen ajan kuuluisista tiedemiehistä otti laskeakseen, kuinka korkealla puheenalainen huippu oli merenpinnasta."

 

Myöhemmin, 1800-luvun puolella vaikuttaneen tunnetun saksalaisen maantieteilijän Carl Ritterin mukaan Laxmanin mittaus oli alallaan ensimmäinen ja tarkkuudeltaan erinomainen.

 

Havainnot julkaisuiksi Pietarissa

 

Vuoden 1769 alussa Laxman oli vaihteeksi Moskovassa, sillä hänen viiden vuoden sopimuksensa Barnaulin seurakuntaan oli kulunut umpeen. Edellisvuonna hän oli mennyt uusiin naimisiin Catharina - tai Jekaterina - Ivanovna Ruuthin kanssa. Lapsia tästä avioliitosta syntyi kaikkiaan seitsemän.

 

Kesällä Laxman pistäytyi Pietarista käsin Suomessakin ja kävi ilmeisesti kotiseudullaan Savonlinnassa. Samalla hän tutustui Loviisan koulun rehtoriin, sittemmin Iisalmen kirkkoherraan, Johan Lagukseen, josta tuli hänen uskollinen kirjeenvaihtotoverinsa.

 

Pietarista tuli nyt Laxmanin asuinpaikka useaksi vuodeksi, sillä 1770 hän sai nimityksen tiedeakatemian jäseneksi ja samalla talousopin ja kemian professoriksi.

 

Seuraavina vuosina hän julkaisi Pietarin ja Ruotsin tiedeakatemian julkaisusarjoissa kuvauksia ennen tuntemattomista siperialaisista eliöistä: idänsokkohiirestä (Spalax microphthalmus), eräästä uudesta päästäislajista sekä useista hyönteisistä ja kasveista. Hänen 1770-luvun tuotantoonsa kuului myös tutkielma Siperian arojen metsittämisestä sekä luonnonhistoriallis-taloudellinen esitys Aunuksen oloista.

 

Vuosien mittaan hän kartutti luonnonhistoriallista ja mineralogista tietämystään retkeilyillä Venäjän eri osiin: kerran Mustallemerelle, toisen kerran Volgan alajuoksulle Astrakaniin asti ja kolmannen kerran, 1779, Ääniselle ja Vienanmerelle.

 

Jo 1769 Laxman oli saanut valmiiksi teoksen Sibirische Nebenstunden, jonka piti käsittää useita Siperian oloja koskevia tutkielmia. Siitä ei kuitenkaan tunneta yhtään kappaletta, eikä ole edes varmaa, tuliko se koskaan painetuksi. Jokseenkin kaikki kirjoitukset, jotka sen oli määrä sisältää, ilmestyivät sittemmin erillisinä julkaisuina.

 

Samoihin aikoihin Laxmanin ystävä, etenkin kielitieteilijänä tunnettu ja aiemmin Pietarissa toiminut Göttingenin professori A. L. Schlözer painatti joukon Laxmanin Siperiasta lähettämiä kirjeitä otsikolla Sibirische Briefe - tekijän lupaa kysymättä. Tästä Laxman oli hyvin harmissaan, sillä hän oli kirjoittanut monista asioista varsin vapaasti, tietojaan varmistamatta ja varomatta liiemmälti sanojaan.

 

Takaisin Siperiaan loppuiäksi

 

Laxman ei ollut hyvissä väleissä kaikkien akatemiatoveriensa kanssa, ja riitaisuudet jouduttivat hänen päätöstään pyrkiä jälleen Siperiaan. Hän saikin elokuussa 1780 eron tiedeakatemiasta ja nimityksen vuorineuvokseksi Nertsˇinskiin, joka sijaitsee 52. leveyspiirillä yli 700 kilometriä Baikaljärvestä itään.

 

Jo alle kahden vuoden kuluttua häntä kuitenkin syytettiin virkavirheestä, jonka laatu on jäänyt epäselväksi. Hän joutui eroamaan vuorineuvoksen virasta, ja tilalle annettiin nimismiehen, ispravnikan, vaatimaton toimi.

 

Laxman ei kuitenkaan lannistunut. Ystävät puhuivat Pietarissa hänen puolestaan, ja niinpä alueellisen senaatin päättämä viraltapano kumottiin. Laxman sai jälleen uuden toimen: hänestä tuli 1784 "keisarillisen kabinetin mineraloginen matkailija".

 

Irkutskista tuli nyt 47-vuotiaan Laxmanin koti hänen loppuiäkseen. Se sijaitsi monien Aasian kauppateiden risteyksessä, siellä asui jo parikymmentätuhatta ihmistä, siellä oli kirkkoja, kouluja, teatteri, naturaaliokabinetti ja monenlaisia muita laitoksia; suotta sitä ei kutsuttu Siperian tai Baikalin Pietariksi. Myös monet luonnontutkijat ja kielitieteilijät olivat pitäneet sitä tukikohtanaan.

 

Nyt Laxmanilla oli usein mahdollisuus lähteä retkeilyille, joilla hän teki geologisia havaintoja ja myös löysi uusia mineraaleja.

 

Varsinkin Baikalin länsikärjen Kultuk oli hänen suosimansa kohde. Hän julkaisi sen geologiasta kirjoituksen Von Gängen in Granitgebirgen ja teki päätelmiä Baikalin altaan synnystä. Vastoin yleistä käsitystä hän katsoi, että järviallas on muodostunut vähitellen, ei äkillisestä katastrofista. Sittemmin katastrofiteoria hylättiinkin. Tuolloin sitä kuitenkin kannatti muun muassa Laxmania nuorempi mutta maineikkaammaksi tullut Siperian tutkija, saksalainen J. S. Pallas.

 

Lasitavaraa "synkästä erämaasta"

 

Muun ohessa Laxman oli tutkinut perusteellisesti lasinvalmistusta. Vuonna 1784 hän perusti yhdessä Aleksandr Andrejevitš Baranovin kanssa Irkutskin lähelle Talzinskiin lasitehtaan, "hytin", joka tuotti hänelle iloa ja kaivattuja lisätuloja.

 

Viimeisenä elinvuotenaan 1796 Laxman kirjoitti: "Tässä synkässä erämaassa olen monien levottomien hetkien lomassa viettänyt myös hyvin miellyttäviä aikoja ja oppinut arvostamaan yksinäistä elämää; täällä on hyttini seissyt jo 11 vuotta lähes keskeytymättömässä toiminnassa. Se on Irkutskin, Jakutskin ja Ohotskin maakunnissa ainoa, ja se tuottaa koko alueelle kauniita lasitavaroita." Samana vuonna ilmestyi myös saksaksi kuvaus Laxmanin lasinvalmistusmenetelmästä.

 

Baranov siirtyi myöhemmin Pohjois-Amerikan puolelle Alaskaan, minne hän perusti Sitkan siirtokunnan. Hän pysyi kuitenkin Laxmanin yhtiökumppanina ja oli tämän kanssa jatkuvassa kirjeenvaihdossa.

 

Laxmanin kuoltua tehdas joutui enemmän tai vähemmän tuuliajolle, ja vuonna 1813 hänen Irkutskiin jäänyt leskensä joutui myymään sen eräälle irkutskilaiselle kauppiaalle.

 

Alaskan-matka jäi haaveeksi

 

Vuonna 1790 Laxman teki pitkän retken Lenajoelle ja sen sivujoelle Viluille. Sen jälkeen hän suunnitteli matkaa Amurille sekä meren yli Sahalinille, Kuriileille ja Aleuteille - ja Alaskaan, joka kuului Venäjään aina vuoteen 1865 asti. Matkaa oli haudottu pitkään, sillä Laxman kirjoitti siitä ruotsalaiselle P. J. Bergiukselle jo 1785.

 

Kesällä 1791 Laxman tuli erään Irkutskissa asuneen japanilaisen seurassa Pietariin. Siellä keisarinna Katariina II vahvisti, että Laxmanin pojan Adamin johdolla lähetettäisiin retkikunta Japaniin solmimaan kauppasuhteita. Hanke toteutuikin seuraavana vuonna. Laxman itse seurasi retkikuntaa Ohotskiin, jonka ympäristössä hän suoritti mineralogisia keräilyjä, mutta sitten hän palasi Irkutskiin.

 

Syksyllä 1795, jonkin aikaa Pietarissa oleskeltuaan, Laxman suuntasi jälleen Siperiaan. Tobolskin jälkeen hänet yllätti halvauskohtaus. Erik Laxman kuoli Dresvjanskan pienellä postiasemalla runsaan sadan kilometrin päässä Tobolskista tammikuun 16. päivänä 1796.

 

Kuusitoista vuotta Laxmanin kuoleman jälkeen hänen tieteelliset muistiinpanonsa tuhoutuivat tulipalossa. Onneksi suuri osa tieteellisistä havainnoista on säilynyt hänen painetuissa julkaisuissaan sekä kirjeissään, joita niitäkin on myöhemmin julkaistu.

 

Laxmanin muistoa säilyttävät myös skotlantilaisen kasvitieteilijän Robert Brownin hänen mukaansa nimeämä liljasuku Laxmannia ja eräät muut kasvinnimet sekä mineraali laxmaniitti. Synnyinkaupunki Savonlinna on nimennyt yhden kaduistaan Erik Laxmanin puistotieksi.

 

Anto Leikola on oppihistorian emeritusprofessori.

 ​​​​​​Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2003

 

Laxmanin elämäkerta: Wilhelm Lagus 1880, Erik Laxman, hans lefnad, resor, forskningar och brefvexling, Bidrag till kännedomen af Finlands natur och folk, 34, Finska Vetenskaps-Societeten, Helsingfors.

Ruotsissa työntekijät avaavat jo oven kädessä olevalla sirulla.

Tukholmassa sijaitseva teknologia-alan yritysten toimisto Epicenter alkoi kaksi vuotta sitten asentaa työntekijöidensä käsiin siruja. Niillä työntekijät voivat esimerkiksi avata työpaikalla ovia, kirjautua tietokoneille tai maksaa lounaan, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Istute toimii kuin mikä tahansa siru uimahallien rannekkeissa tai työpaikkojen kulkuluvissa. Sitä ei vain tarvitse muistaa pitää mukana.

Tänä kesänä Yhdysvalloissa seurattiin esimerkkiä. Wisconsinilainen yritys asennutti sirun kymmenille työntekijöilleen.

Terveydenhoidossa erilaisia implantteja on käytetty jo pitkään. Uutta ruotsalais- ja amerikkalaisyrityksessä on käyttää istutteita muuhun kuin terveystarkoituksiin.

Kysely

Ottaisitko tunnistesirun ihosi alle?

Kun kelloa ei ollut, auringon asema kertoi, milloin syödään

Ilmansuunnilla on ollut suuri merkitys entisajan ihmisten elämässä. Niiden mukaan on valittu asuinpaikat ja katsottu kulkureitit. Kun ei vielä tunnettu karttoja eikä kompasseja, määriteltiin suunnat taivaankappaleiden ja muiden luonnonilmiöiden mukaan.

Öisen tähtitaivaan kiintopiste oli Pohjantähti eli Pohjannaula. Se näytti olevan tukevasti kiinni taivaan pohjassa. Taivas kuviteltiin kupumaiseksi kanneksi, joka pyöri hitaasti Pohjantähden ympäri. Tähden suunta oli pohjoinen tai länsimurteissa pohjainen. Pohja on ikivanha indoeurooppalainen laina. Se on alkuaan tarkoittanut peräosaa tai takaosaa.

Auringolla on ollut tärkeä rooli ilmansuuntia nimettäessä.

Itä kuuluu yhteen itää-verbin kanssa ja viittaa suuntaan, josta aurinko nousee eli ikään kuin itää aamulla.

Koillisen kantasana koi on perintösana, joka tarkoittaa sarastusta.

Länsi on ilmeisesti alavaa maata merkitsevän murteellisen lansi-sanan muunnelma, joka ilmansuunnan nimenä viittaa matalalle painuneeseen aurinkoon.

Luode-sanan alkuperä on epäselvä, mutta se voi olla ikivanhan heittämistä merkitsevän luoda-verbin johdos ja tarkoittaa suuntaa, jonne aurinko lopulta katoaa.

Louna tai lounas on alkuaan merkinnyt päivää ja päivänvaloa ja sitten myös ateriaa, joka on nautittu puolipäivän maissa. Kun ei ollut kelloja, piti eri tahoille hajaantuneen työväen katsoa auringosta, milloin oli yhteisen aterian aika. Tärkeä suunta sai nimekseen lounas tai lounainen.

Etelä on vanhaan perintösanastoon kuuluvan esi-sanan johdos ja tarkoittaa sananmukaisesti edessä olevaa paikkaa. Asumusten oviaukot avattiin mielellään lämpimimpään ilmansuuntaan, jossa aurinko oli korkeimmillaan. Etelä oli siis suunta, joka oli pirtistä ulos astuttaessa oven edessä.

Kaakko on siinä mielessä poikkeus, ettei se liity taivaankappaleisiin vaan vesilintujen ikiaikaisiin muuttoreitteihin. Se oli upeasti kailottavien kaakkolintujen eli kuikkien ja kaakkurien tulosuunta keväällä.

Nykyään ilmansuuntien ja niiden nimien järjestelmä näyttää selvältä, mutta se ei ole syntynyt itsestään. Murteissa nimityksiä on paljon enemmän, ja samojenkin nimitysten merkitykset vaihtelevat.

Tähän moninaisuuteen kyllästyi Elias Lönnrot, joka kehitti suomea sivistyskieleksi 1800-luvulla. Hän valikoi sopivat termit ja esitteli ne Mehiläinen-lehdessään. Niitä me käytämme edelleen.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2017