Media tarjoaa meille kohua kohun perään. Sotkuiset draamat panevat maan tapaa uusiksi.

Teksti: Mikko Puttonen

Media tarjoaa meille kohua kohun perään. Sotkuiset draamat panevat maan tapaa uusiksi.

Julkaistu Tiede -lehdessä 8/2011Skandaalit herättävät alhaista ja ylhäistä nautintoa. On viihdyttävää seurata, kun isokenkäinen kompastuu viinaan, seksiin tai hämäräbisneksiin ja joutuu selittelemään tekosiaan ja esittämään julkisia anteeksipyyntöjä. Lankeamme pienen ihmisen vahingoniloon suuren ihmisen töppäillessä, mutta toisaalta oikeudentuntomme saa tyydytystä siitä, että myös vallanpitäjät pistetään kuriin ja nuhteeseen.Viestinnän tukija Anu Kantola tunnistaa asetelman, jossa isokenkäisen onnettomuus on pienikenkäisen ilo. Skandaali on karnevaali.– Karnevaalin idea on aina ollut, että käännetään kaikki ylösalaisin, herrat pudotetaan, ja kansa riekkuu. Tuntuu hyvältä, kun  hierarkiat ja auktoriteetit kaadetaan, Kantola sanoo.

Draama kokoaa pohtimaanKohuista koituu myös iloa, joka ei hävetä. Skandaaleissa näet viehättää niiden yhteisöllisyys. Kohut kokoavat ihmiset saman puheenaiheen ääreen kuin yhteisen leirinuotion ympärille pohtimaan oikeaa ja väärää. Oliko sopivaa, että Keskon pääjohtaja puhui pääministeri Mari Kiviniemestä ”kokovartaloministerinä”? Miten poliitikot voivat toimia riippumattomasti, jos he saavat kymmeniätuhansia euroja liikemiesporukoilta? Oliko tanssijattarelle tekstaileva ministeri Ilkka Kanerva menevä mies vai poliittinen klovni, joka ei voi hoitaa valtakunnan asioita uskottavasti? Keskustelu vyöryy välillä yli maiden rajojen. Ruotsin kuninkaan Kaarle Kustaan seikkailuja seksiklubeilla seurattiin silmät pyöreinä täälläkin. Atlantin yli saapui kuohu, kun ranskalainen mahtimies Dominique Strauss-Kahn vangittiin New Yorkissa raiskausyrityksestä. Kohu pudotti miehen Kansainvälisen valuuttarahaston pääjohtajan paikalta. Lusikkansa soppaan laittoi Strauss-Kahnin vaimo, kun hän julisti olevansa ylpeä miehensä viriiliydestä. Seurasi suuri keskustelu niin ranskalaismiesten machomeiningistä kuin siitä, miten ranskalaisnaiset voivat hyväksyä moista käytöstä miehiltään. Skandaalit ovat sosiaalisia draamoja, määrittelevät Kantola ja hänen työtoverinsa kirjassa Hetken hallitsijat. – Media on paikka, jossa luodaan yhteisöllisyyttä. Mediassa näytellään draamaa yhteisön moraalinormeista, Kantola selittää.

Ennen sai töpeksiä enemmänNykyisin skandaalin käryä leijuu alinomaa ilmassa. Kohutahdin kiihtyminen näkyy selvästi Kantolan ja kumppanien tekemistä laskelmista. Kun 1970-luvulla Suomessa sattui neljä skandaalia ja 1980-luvulla kymmenen, niin 1990-luvulla ne lisääntyivät 21:een ja 2000-luvulla peräti 37:een. Jotain on todella tapahtunut muutamassa vuosikymmenessä, mutta mitä?Kohujen sikiäminen tuskin kertoo poliittisen tai taloudellisen eliitin moraalin höltymisestä. Pikemminkin heidän asemansa on höltynyt.– Samoja asioita – seksiä ja juopottelua – oli ennenkin, mutta ne eivät nousseet skandaaleiksi niin kuin nykyisin. Eliitit elivät suojassa, Kantola sanoo.Kansallisen yhtenäiskulttuurin aikakaudella auktoriteetit olivat kunniassaan. Uudella vuosituhannella eliitin arvovalta on rapissut ja sen puuhilta on alettu vaatia läpinäkyvyyttä. Aiemmin piilossa pysyneet asiat nousevat kätköistään julkiseen puntarointiin. Maan tapa muuttuu kohujen voimalla.Skandaalit kertovatkin avoimuuden ja demokratian kasvusta. Suljetuissa järjestelmissä skandaaleja ei juuri ole, muistuttaa Kantola.

Media on myös skandaalikoneUpeaa, jos skandaali panee meidät keskustelemaan asioista. Ja upeaa on sekin, että vallanpitäjät ovat median ja kansalaisten tiukemmassa kontrollissa. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Kohut ovat myös viihdettä, joka yllyttää keskittymään politiikan tekijöihin sisältöjen sijasta. Media on sankari nos¬taessaan väärinkäytökset päivänvaloon. Samalla se on Kantolan sanoin skandaalikone, joka rakentaa kohuja mitättömistäkin asioista. Skandaali nimittäin myy hyvin. – Myös laatumediat vaahdottavat skandaaleja, koska talous ja taistelu yleisöstä on kiristynyt, Kantola sanoo.

Valoa akkunassa

Teksti: Kaisa Häkkinen

Suomen yleiskieli syntyi 1800-luvulla, kun suomesta tuli tieteen, taiteen ja yhteiskuntaelämän kieli. Uutta sanastoa ammennettiin mieluusti itämurteista, joita pidettiin puhtaampina ja parempina kuin ruotsin turmelemaa ”rantasuomea”. Samalla monet kirjakieleen kotiutuneet länsimurteiden sanat saivat väistyä itäisten vastineiden tieltä, esimerkiksi akkunasta tuli ikkuna, ehtoosta ilta, nisusta vehnä, suvesta kesä ja valkeasta tuli. Länsimurteista akkunaa oli kirjakielessä käytetty Agricolasta alkaen. Esimerkiksi Jesajan kirjan 60. luvussa Agricola kirjoitti: Kutka ovat ne, jotka lentävät niin kuin pilvet ja niin kuin mettiset heidän akkunoillens? Mettisillä hän tarkoitti metsäkyyhkysiä.Akkuna on vanhastaan tiedetty muinaisvenäläiseksi lainaksi. Nykyvenäjässä sitä vastaa kaksitavuiseksi kutistunut oknó. Sama sana on lainattu myös vatjaan ja viroon. Akkuna lienee alkuaan tarkoittanut valo- tai tuuletusaukkoa, sillä se on lainautunut aikana, jolloin tavallisella kansalla ei ollut vielä tietoakaan lasi-ikkunoista. Nykysuomen i-alkuista ikkunaa on arveltu akkuna-sanan muunnelmaksi. Kansankielestä löytyy esimerkkejä siitä, että uusia sanoja tuotetaan entisiä muuntelemalla. Esimerkiksi rasti on syntynyt venäläisperäisestä risti-sanasta vokaalia vaihtamalla. Kalevalassa kalastellaan ”ihveniä, ahvenia” ja ”tuimenia, taimenia”. Sana ikkuna ei kuitenkaan ole suomalainen erikoisuus, vaan se tunnetaan myös itäisissä lähisukukielissä. Näin ollen on todennäköisempää, että ikkunalla on oma etymologiansa. Sirkka-Liisa Hahmon mukaan ikkuna voisi olla lainaa pyhäinkuvaa merkitsevästä venäjän sanasta ikóna, joka puolestaan juontuu kreikan sanasta eikoˉn, ’kuva’. Kymin murteessa ikkuna tarkoittaa koristekuviota. Hengellisessä mielessä ikoni on ikkuna toiseen maailmaan, ja esineenäkin suojalevyllä peitetty ikoni muistuttaa luukulla varustettua ikkunaa. Idän kirkossa käytiin kuvariitaa jo kauan ennen kuin suomalaisista tuli kristittyjä. Ajankohtaista sanastoa on hyvinkin voinut lainautua pakanallisiin naapurikieliin maallisessa merkityksessä.

Kaisa Häkkinen Kirjoittaja on suomen kielen professori Turun yliopistossa.