Ihminen on luomakunnan väkivaltaisin eläin. Tuhoamiskyky juontuu ajalta, jolloin esi-isiemme mieli alkoi tuottaa viholliskuvia.


Tuhoamiskyky juontuu ajalta, jolloin esi-isiemme mieli alkoi tuottaa viholliskuvia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä

3/2003

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Näiden vakavien kysymysten äärellä oltiin myös Yhdysvaltain helmikuisella tiedeviikolla Denverissä. Poikkeuksellisesti sotaseminaarissa ei ollut koolla psykologeja tai historioitsijoita vaan antropologeja, joita kiinnostavat niin eläinkunnan taistelut kuin ihmisen käymien sotien alkuperäisin muoto: heimosota. He arvelevat, että väkivaltaisen käyttäytymisen biologisista ja kulttuurisista juurista voi hyvinkin löytyä ajatuksensiemeniä meidän 2000-luvun ihmisten toiminnan pohdintaan.



Stephen Beckerman, Pennsylvanian osavaltionyliopiston professori. Linnuista päällekarkaajaa rankaisevat muun muassa sinijalkasuulat ja liejukanat, nisäkkäistä taas esimerkiksi merinorsut ja juovasakaalit.


Beckermanin mukaan ihmisen kostonhalu on samaa juurta. Me tosin lähdemme kostoretkelle tietoisesti. Eläimet iskevät takaisin vaistonvaraisesti ja tyytyvät rankaisemiseen, mutta me haluamme osoittaa valtaamme ja antaa myös moraalisen opetuksen. Me koetamme saada vastapuolen myöntämään virheensä ja ymmärtämään, ettei vääryys jää kostamatta.



Mainen yliopiston professori Paul Roscoe haluaa laajentaa näkökulmaa. Häntä ei tyydytä erityisesti sosiobiologien hellimä ajatus, jonka mukaan ihminen monen muun luontokappaleen lailla vain noudattaa silmä silmästä, hammas hampaasta -periaatetta.


- Ihminen on ainoa eläin, joka etsii vihollista, Roscoe sanoo.


- Ihminen on myös ainoa eläin, joka tappaa vanhojen tapahtumien vuoksi, hän lisää.


Nämä seikat ovat saaneet Roscoen pohtimaan koston evolutiivisia juuria - tai oikeammin evolutiivista juurettomuutta. Hänestä näyttää, ettei kosto voi olla kehityshistoriallinen sopeuma, koska se ei ole evolutiivisesti mielekäs.


- Käyttäytymisessä, joka voi koitua koko heimon - ja nykyasein koko oman lajin - tuhoksi, ei ole evolutiivisesti mitään järkeä. Paljon järkevämpää olisi taistella ja sitten vetäytyä, käyttäytyä kuten muut eläimet, jotka reviiristä kamppaillessaan voivat ottaa yhteen rajustikin mutteivät yleensä tapa toisiaan. Tavallisesti jompikumpi pukareista perääntyy.


Roscoen mielestä ihminen "poikkesi" evolutiiviselta polulta siirtyessään kaksinkamppailusta joukkoväkivaltaan. Esi-isämme tekivät näin siinä vaiheessa, kun heidän tekniset taitonsa vahingoittaa muita ohittivat heidän sosiaaliset ja kulttuuriset kykynsä.


Roscoe muistuttaa, ettei ole kauankaan siitä, kun yhteenottoja käytiin nuolin ja keihäin. Tästä tekniikka on harpponut ydinaseisiin asti, mutta sosiaaliset ja poliittiset järjestelmät ovat muuttuneet paljon hitaammin. Roscoen mukaan me ydinaikakauden ihmiset toimimme kivikautisilla aivoilla.



Roscoe arvelee, että tuhoamiskykymme selitys löytyy nimenomaan aivoistamme, suuresta ja hyvin kehittyneestä etuaivokuoresta. Tämä alue teki esi-isistämme monella tapaa lahjakkaita. Se antoi heille hienot käden taidot, kielen kanssakäymiseen ja yhteishengen voimia vaativiin ponnistuksiin. Samalla se kuitenkin tarjosi jotakin, mitä me yhä hyödynnämme vahingonteoissamme. Se päästi ajatukset lentoon, antoi kyvyn kuvitella.


Roscoe listaa taitoja, joista sotaisuutemme sikiää. Meille kehittyi


• kyky suunnitella toimintaa ja tulevaisuutta. Tämän ansiosta pystymme organisoimaan joukkoiskuja ja toteuttamaan hyökkäyksiä yllättäen.


• kyky manipuloida tunteitamme. Me osaamme kiihdyttää itsemme sotimiseen tarvittavaan raivoon.


• kyky epäinhimillistää vihollinen. Me pystymme nimittelemään vastustajaa mitä mielikuvituksellisimmilla nimillä. Tämä auttaa unohtamaan inhon, jota ihminen luonnostaan tuntee oman lajitoverin tappamista kohtaan.


• kyky kehittää hienoja aseita, joilla voidaan tuhota vihollinen sitä näkemättä. Tämä auttaa unohtamaan opitun, kulttuurisen inhon tappaa toinen ihminen.


Vierasta isketään verisesti


Heimosodat leimahtavat yleensä verikostosta, traditionaalisten kulttuurien suomasta oikeudesta maksaa kuolema kuolemalla. Meitä puhuttavat valtiolliset sodat eivät ole heimosotia, mutta molempiin sopii Roscoen ajatus siitä, että tuntemattomia on helpompi tappaa kuin tuttuja. Antropologien havaintojen mukaan heimosodissa otteet ovat sitä kovemmat, mitä höllemmät ovat heimojen väliset siteet.


- Toistensa kanssa kauppaa käyvät ja muutenkin tekemisissä olevat heimot pyrkivät yleensä rajoittamaan väkivaltaa. Vihollisuudet yritetään päättää siinä vaiheessa, kun velat on kuitattu, kun molemmat osapuolet ovat menettäneet yhtä paljon ihmishenkiä ja omaisuutta, Beckerman selvittää. - Tämä juontuu siitä, että yleensä toisensa tuntevat heimot jakavat paljon arvoja ja uskomuksia. Niillä on sama käsitys siitä, millainen teko pitää kostaa, miten se kostetaan ja milloin tilit ovat tasan.


Tilanne muuttuu, kun heimot eivät tunne toisiaan. - Silloin syntyy verisiä yhteenottoja. Vieraille kostetaan yleensä kohtuuttoman kovakätisesti. Ei haeta korvausta vahingosta vaan alistetaan, nöyryytetään ja tuhotaan, Beckerman luonnehtii.


- Näissä heimosodissa unohtuu säännellyn koston pyrkimys hillitä tappamista, Roscoe korostaa.


- Kun väkivalta kiihtyy, sotaan joutuu mukaan myös ryhmiä, joilla ei ollut mitään tekemistä sodan alkuperäisen syyn kanssa. Mitä enemmän syntyy viattomia uhreja, sitä vaikeampi on pysäyttää kostonkierrettä.


- Ja kostolla on pitkä muisti, Beckerman huomauttaa. Myös oman aikamme yhteenotoissa. Entisessä Jugoslaviassa käydyissä sodissa jotkut johtajat palauttivat sotilaidensa mieleen tappiot, joita heidän esivanhempansa olivat kokeneet 900 vuotta aikaisemmin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla