Euroopan mestaruuskisojen pikamatkoilla juhlivat jälleen kerran mustat juoksijat. Heillä on luonnostaan hyvät spurttilihakset.

TEKSTI:Kari Kalliokoski

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Euroopan mestaruuskisojen pikamatkoilla juhlivat jälleen kerran mustat juoksijat.
Heillä on luonnostaan hyvät spurttilihakset.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä

5/2002

Meillä on yksi urheilulegenda ylitse muiden, Suomen ja Kainalniemen oma poika Elmo. Kirjailija Juhani Peltosen luoma yli-ihmishahmo pesi arvokisoissa muun maailman huiput mennen tullen. Sankarimme otti viidenkympin hiihdon tiimellyksessä nokoset, poltti piipullisen, mutta pokkasi silti kirkkaimman mitalin. Hän tyrmäsi yksin Kanadan nimekkään jääkiekkojoukkueen, nakkasi keihästä yli sata metriä ja vei kullan maratonilla. Ikimuistoisin suoritus nähtiin Dervangan kesäolympialaisissa: suomalainen kaatui satasen pikapyrähdyksessä, nousi ja ylitti maalilinjan maailmanennätysajalla.

Juhani Peltonen ei paljastanut kirjoissaan Elmon ylivoimaisuuden salaisuutta, mutta sen voisi ajatella selittyvän ainutlaatuisilla geeneillä. Elävässä elämässä Elmon kaltainen monilahjakkuus, sprintterin ja maratoonarin yhdistelmä, on kuitenkin sula mahdottomuus.




Hyvä hapenotto antaa kestävyyttä

Miksi moni ratakierrosta tai kahta tahkoava juoksija vaihtaa iän myötä pidemmille mat-koille? Yksi syy on vauhtien kasvaminen: ny-kyisiltä kestävyysjuoksijoilta vaaditaan entis-tä enemmän kiriherkkyyttä. Urheilijasta, jolla on paljon nopeita soluja, voi tulla oikealla har-joittelulla myös kestävä, vaikka lihassolu-tyyppi ei muuttuisi.

  kuljettamaan happea lihaksille. Avainasemassa on sydä-men pumppaama verimäärä, minuuttitila-vuus, joka huippu-urheilijalla voi kohota 40 litraan minuutissa. Toinen tärkeä tekijä on veren hemoglobiinipitoisuus. Luontaisesti suuri pitoisuus sitoo paljon happea ja parantaa suoritusta.

Perimä vaikuttaa lihassolujakauman ja hemoglobiinin lisäksi myös muihin kestävyys-ominaisuuksiin. Yksi tutkituimmista on ns. ACE-geeni, joka säätelee verenkiertoa ja maksimaalista hapenottokykyä. Ylimääräinen palanen dna:ta ACE-geenissä parantaa hapen kulkua keuhkoista lihaksiin. Alustavat tutkimukset viestivät, että ylimääräinen dna-pätkä löytyy tavallista useammin 5 000 metrin juoksijoilta ja vuorikiipeilijöiltä. Osin ristiriitaisten tulosten takia ACE ei ole varmistunut - ja tuskin varmistuukaan - ns. kestävyysgeeniksi. Voimaharjoittelu saattaa puolestaan tehota paremmin niihin, joilta puuttuu ylimääräinen dna-palanen.


Lihassolun laatu ratkaisee

Ihmisen nopeuteen ja kestävyyteen vaikuttaa kaikkein eniten lihassolujen laatu, joka on peritty ominaisuus.

• Hyvin nopeat lihassolut (ns. tyyppi IIb)antavat pikajuoksussa tarvittavaa räjähtävää voimaa, mutta väsyvät helposti. Niiden entsyymit työskentelevät anaerobisesti eli pilkkovat hiilihydraatteja ilman happea, minkä ansiosta liikkeeseen tarvittava energia saadaan nopeasti käyttöön.

• Hitaissa lihassoluissa (tyyppi I) on puolestaan runsaasti aerobisesti ahertavia entsyymejä. Energiaa syntyy tasaiseen tahtiin ja sitä riittää pitkään. Hitaille soluille on käyttöä kestävyysurheilussa.

• Nopeat lihassolut (tyyppi IIa) ovat eräänlainen hyvin nopeiden ja hitaiden solujen välimuoto. Niissä on kohtalaisesti myös aerobiseen energiantuotantoon tarvittavia entsyymejä, jotka parantavat kestävyyttä.

Solutyyppi saadaan selville lihasnäytteestä. Todellisuudessa kolmijako ei ole näin selvä, vaan erilaisia yhdistelmiä esiintyy.



Mustilla enemmän nopeita

Keskivertosuomalaisella on lihaksissaan yhtä paljon nopeita ja hitaita soluja. Yksilöiden ja jopa yhden yksilön eri lihasten välillä on kuitenkin suuria eroja. Spurttaamiseen sopivia soluja saattaa olla kaikista soluista peräti 80 prosenttia. Toisaalta tunnetaan pitkän matkan juoksijoita, hiihtäjiä ja uimareita, joiden soluista 95 prosenttia on hitaita.

Suomalaisten ja muiden valkoihoisten kehnoa pikajuoksumenestystä on selitetty huonolla geeniperimällä. Totuus ei ole aivan yksiselitteinen, mutta väitteessä on vinha perä.

Juoksuvauhdin ja nopeiden lihassolujen välillä on selvä yhteys: mitä enemmän on nopeita soluja, sitä rivakammin sujuu pikamatka. Tutkimusten mukaan mustaihoisilla länsiafrikkalaisilla on keskimäärin enemmän nopeita soluja kuin valkoihoisilla kanadalaisilla. Molemmissa väestöissä on vaihtelua, mutta huomattavasti suurempi osa afrikkalaisista on synnynnäisiä sprinttereitä. Heillä on myös paremmat edellytykset tulokselliseen harjoitteluun.

Länsiafrikkalaisten lihasylivoima näkyy radalla. He hallitsevat suvereenisti sadan metrin sileää. Ennen vuoden 2000 Sydneyn olympialaisia länsiafrikkalaisten nimiin kirjattiin 230 parasta tilastoaikaa. Muun muassa monen menestyneen yhdysvaltalaisen sprintterin juuret ovat Länsi-Afrikassa.

Harjoittelu muokkaa soluja

Nopeutta on huomattavasti vaikeampi parantaa kuin kestävyyttä, mutta nuoren pikajuoksijan ei kuitenkaan kannata heittää piikkareita nurkkaan, vaikka geeneissä olisi toivomisen varaa.

Nopeusharjoittelu kasvattaa olemassa olevia nopeita soluja, mikä parantaa niiden aineenvaihduntaa. Treenauksen ansiosta solut pystyvät tuottamaan energiaa entistä räväkämmin.

Harjoittelulla voidaan trimmata myös lihassolutyyppiä. Ankara voimaharjoittelu muokkaa hyvin nopeita lihassoluja nopeiksi soluiksi, mutta kun rehkiminen keskeytetään, lihassolujakauma palaa entiselleen. Joissakin tutkimuksissa on huomattu, että kovaa harjoittelua seuraava herkistelykausi väliaikaisesti kaksinkertaistaa hyvin nopeiden solujen määrän. Tämä voisi selittää, miksi pikajuoksijan kannattaa keventää harjoittelua ennen kisoja.

Painoharjoittelu voi muuttaa myös hitaita soluja nopeiksi. Sen teho on kuitenkin vaatimaton. Paljon hitaita soluja perineestä mutta pikajuoksijaksi haluavasta nuorukaisesta tuskin tulee huippua.

Kari Kalliokoski on filosofian tohtori ja liikuntatieteiden maisteri, joka työskentelee tutkijana Turun valtakunnallisessa PET-keskuksessa. Hän väitteli viime vuonna Turun yliopistossa liikunnan ja kestävyysharjoittelun vaikutuksista luustolihasten ja sydänlihaksen verenvirtaukseen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla