Tasan 50 vuotta sitten Neuvostoliitto laukaisi maailman ensimmäisen keinotekoisen satelliitin. Amerikkalaisille Sputnik oli shokki. Yhtäkkiä Yhdysvaltojen asema johtavana tiedevaltiona tuntui olevan uhattuna. Sputnikin vuoksi niin maan avaruusohjelma kuin koulukirjat pantiin täysremonttiin ja tieteelle koittivat loistoajat.


keinotekoisen satelliitin. Amerikkalaisille Sputnik oli shokki.
Yhtäkkiä Yhdysvaltojen asema johtavana tiedevaltiona tuntui olevan uhattuna.
Sputnikin vuoksi niin maan avaruusohjelma kuin koulukirjat pantiin
täysremonttiin ja tieteelle koittivat loistoajat.




4. lokakuuta 1957 NBC:n radiotoimittaja valmisteli kuulijoitaan vuosikymmenen tiedeuutiseen:

- Seuraavaksi kuulette äänen, joka peruuttamattomasti erottaa menneisyyden tulevaisuudesta.

Toimittajan selostusta seurasi rykelmä lyhyitä kolmen piipityksen sarjoja. Piip, piip, piip. Signaali oli peräisin Sputnikista, maailman ensimmäisestä keinotekoisesta Maata kiertävästä satelliitista, jonka Neuvostoliitto oli juuri singonnut radalleen R-7-raketillaan.

Sputnikista tuli heti kansainvälinen sensaatio. "Avaruusaika on saapunut", julisti englantilainen London Daily Express -lehti etusivullaan. "Yksi maailman suurimmista tieteellisistä saavutuksista", kirjoitti puolestaan The Times.

Vaikka pienen, noin 80-kiloisen satelliitin lopullinen merkitys jäi arveluiden varaan, yksi asia oli jo alkuhetkistä selvä: idän kommunistinen suurvalta oli tehnyt historiansa näyttävimmän julkisuustempauksen.


Ensin haukuttiin hallitus

Amerikkalaisille Sputnik tuli täydellisenä yllätyksenä. He olivat pitäneet itsestäänselvyytenä, että kun ensimmäinen askel avaruuden valloittamiseksi otettaisiin, se tehtäisiin amerikkalaisvoimin.

Pian alun ihmettely äityi pelonsekaiseksi loanheitoksi. Sanomalehtien pääkirjoitukset täyttyivät pisteliäistä kommenteista, joissa kyseenalaistettiin Yhdysvaltojen hallituksen suhtautuminen avaruushankkeisiin ja tieteeseen yleensä. Eikö Washingtonissa ymmärretty, kuinka suuri propaganda-arvo ensimmäiseen satelliittiin liittyi?

Poliitikot, tiedemiehet ja lukuisat muut julkisuuden hahmot yhtyivät arvostelijoiden kuoroon. Demokraattisen puolueen senaattori Lyndon B. Johnson kutsui Sputnikia "teknologiseksi Pearl Harboriksi". - Pian he pudottavat avaruudesta pommeja päällemme kuin autotielle kiviä sillalta viskovat pikkulapset, hän sanoi.

Vetypommin keksinyt fyysikko Edward Teller puolestaan uskoi, että venäläiset olivat jo kirineet teknisessä kehityksessä amerikkalaisten ohitse. - Olemme hävinneet Pearl Harboriakin tärkeämmän ja suuremman taistelun.

Oman katkeran lisämausteensa Sputnik-hysteriaan toivat lehdistössä kiertäneet huhut uuden kiertolaisen todellisista ominaisuuksista. Esimerkiksi Washington Post -lehdessä epäiltiin, että Sputnik saattoi hyvinkin olla huippumoderni vakoilusatelliitti, joka kartoitti Yhdysvaltoja sen etäisintä kolkkaa myöten. Toisen uutisen mukaan puolustusvoimat piilotteli panssarivaunujaan, lentokoneitaan ja muuta sotakoneistoaan Sputnikin valvovalta katseelta.


Sputnik 2: veitsi haavassa

Presidentti Dwight Eisenhower yritti toppuutella Sputnik-kohua. - He laittoivat vain pienen pallon taivaalle, hän sanoi. - Se ei aiheuta minulle hitustakaan syytä huoleen.

Entisen kenraalin rauhoittavat sanat kaikuivat kuuroille korville. Kun Neuvostoliitto 3. marraskuuta 1957 laukaisi jo toisen satelliittinsa - hämmästyttävät 503 kiloa painavan Sputnik 2:n, jonka lastina oli sekarotuinen avaruuskoira Laika - olivat ainekset koossa täysmittaiseen kriisiin.

Erityisen huolestuttavaksi Sputnik 2:n teki se, että se paljasti venäläisten suunnittelevan miehitettyjä avaruuslentoja.

Yhdysvaltojen vastaus Neuvostoliiton avaruushaasteeseen tuli 6. joulukuuta 1957, jolloin merivoimien kehittämä Vanguard-satelliitti oli määrä laukaista taivaalle. Vanguard-hanketta riivanneista teknisistä ongelmista huolimatta Valkoinen talo oli päättänyt ilmoittaa laukaisupäivän. Näin haluttiin maksimoida tapahtuman saama julkisuus.

Sadat kansainväliset toimittajat ja tuhannet muut uteliaat kerääntyivät Cape Canaveraliin Floridaan todistamaan amerikkalaisen avaruusohjelman alkua. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntu.


Nähtiin täydellinen floppi

Lopulta, kello 11:44 Floridan aikaa, Vanguard-satelliitin lähtölaskenta päättyi.

Laukaisu oli täydellinen katastrofi. 22-metrinen TV-3-kantoraketti nousi hädin tuskin metrin korkeudelle, romahti ja räjähti sitten tuhansiksi sirpaleiksi. Räjähdystä seurannut valtaisa tulimyrsky herätti katsojissaan kauhua.

- Oli kuin helvetin portit olisivat auenneet, muisteli paikalla ollut raketti-insinööri Kurt Stehling myöhemmin. - Hirvittävä jyrähdys kuului ja tuntui jopa valvontabunkkerin puolimetristen betoniseinien ja luodinkestävän lasin lävitse. Hetkiseksi meidät valtasi täydellinen epäusko - - Tämä ei vain voinut olla totta.

Epäonnistuneesta Vanguard-laukaisusta tuli maailmanlaajuinen naurunaihe. Lehdistössä sitä kutsuttiin Kaputnikiksi ja Flopnikiksi. Englantilainen folklaulaja Rory McEwen sävelsi sen kunniaksi jopa kappaleen. Lyndon B. Johnson summasi osuvasti amerikkalaisten tuntemukset, kun hän kuvaili koko hanketta "täysin nöyryyttäväksi".

Viimeisen silauksen julkiselle löylytykselle antoivat venäläiset diplomaatit. 7. joulukuuta 1957 Neuvostoliiton YK:n edustusto tarjosi Yhdysvalloille taloudellista apua osana ohjelmaa, joka oli tarkoitettu teknisesti kehittymättömien valtioiden tukemiseksi.


Saksa kasvatti ekspertin

Wernher von Braunille - epäilemättä 1900-luvun merkittävimmälle rakettisuunnittelijalle - Sputnik koitui onnenkantamoiseksi. Hän työskenteli Yhdysvalloissa avaruustekniikan parissa, mutta ei aivan polttopisteessä, koska oli syntyperältään saksalainen ja loikkari.

Von Braun oli toisessa maailmansodassa tehtaillut Saksalle V-2-raketteja, joiden tuhovoima riitti kokonaisten korttelien räjäyttämiseen. Ne olivat Hitlerin viimeinen, epätoivoinen yritys kostaa liittoutuneille tappiolliseksi kääntynyt sota.

Natsi-Saksan vedellessä viimeisiä henkäyksiään Wernher von Braun rakettiryhmineen päätti antautua Yhdysvaltain armeijan edustajille. Amerikkalaiset, joilla ei ollut arsenaalissaan mitään V-2:een verrattavaa, rekrytoivat saksalaisryhmän oitis palvelukseensa ja siirsivät sen kaikessa hiljaisuudessa Texasin autiomaahan jatkamaan tutkimustaan.

Operaatio Paperiliittimenä tunnettu natsiasiantuntijoiden häikäilemätön pestaaminen herätti monissa vastustusta. Joulukuussa 1946 ryhmä tunnettuja amerikkalaisia - allekirjoittaneisiin kuului muun muassa Albert Einstein - lähetti asiasta virallisen protestikirjeen presidentti Harry S. Trumanille.

"Käsityksemme mukaan nämä yksilöt ovat vaarallisia rasismin ja uskonnollisen vihamielisyyden kannattajia. Heidän aikaisempi asemansa natsipuolueen jäseninä ja tukijoina herättää kysymyksen heidän soveltuvuudestaan Yhdysvaltain kansalaisiksi tai toimimaan tärkeissä tehtävissä amerikkalaisen teollisuuden, tieteen tai koulutuksen piirissä."

Saksalaisten tarjoama teknologinen tietämys painoi kuitenkin vaakakupissa moraalisia näkökantoja enemmän, ja von Braunin sallittiin jatkaa rakettien kehittämistä Yhdysvaltain maavoimien alaisuudessa.


Taitaja sai tilaisuutensa

Ohjusten rakentelu sotilaskäyttöön oli von Braunille vain leipätyö, keino päästä puuhastelemaan rakettimoottorien parissa. Hänen todellinen intohimonsa oli jo nuoruudesta asti ollut avaruus. Kun natsimenneisyyteen liittyvä kohu laantui, von Braun aloitti näyttävän kampanjan avaruusmatkailun puolesta. Eikä hänen mielikuvituksensa rajoittunut yksinkertaisiin satelliitteihin.

- Antakaa minulle viisi miljardia dollaria, ja lähetän ihmisen Kuun kamaralle, von Braun julisti 1954. Muita hänen jo varhain hellimiä suunnitelmiaan olivat pysyvä, miehitetty avaruusasema Maan kiertoradalla ja tutkimusretket Marsiin.




Sputnikia seurasivat ufot


Sputnikista (suom. matkalainen, matkatoveri) tuli myös kulttuuri-ilmiö. Se löysi nopeasti tiensä niin ravintoloiden ruokalistoille - maistuisiko Sputnik-leivos? - kuin popkulttuuriin. Esimerkiksi ruotsalainen The Spotnicks -rockbändi pukeutui lavalle avaruusasuihin.

Venäläissatelliitti ruokki ihmisten mielikuvitusta. Syksyllä 1957 uutistoimituksiin suorastaan tulvi ilmoituksia selittämättömistä ufohavainnoista, joiden väitettiin olevan todiste avaruusolentojen vierailuista kotiplaneetallamme. Suositun teorian mukaan juuri Sputnik, ihmiskunnan ensi harppaus kohti tähtiä, olisi houkutellut ne paikalle.

Käytännössä näissä havainnoissa oli lähes aina kyse Sputnik 2:sta, joka oli nähtävissä paljain silmin sopivassa valaistuksessa ilta- tai aamuhämärässä.

Kaikkia havaintoja ei kuitenkaan voitu kuitata pelkällä neuvostosatelliittien ohituksella. Lokakuussa 1957, vain muutama päivä ensimmäisen Sputnikin laukaisun jälkeen, saatiin historian tiettävästi ensimmäinen ilmoitus ulkoavaruuden asukkien suorittamasta sieppauksesta. Häikäilemättömän kidnappauksen uhri oli brasilialainen maanviljelijä Antonio Villa Boas, joka kertomansa mukaan tungettiin valtavaan kolmijalkaiseen avaruusalukseen, jossa hänet pakotettiin parittelemaan viehättävän kissasilmäisen vaaleaverikön kanssa.

Kuukautta myöhemmin vastaava tapaus sattui Birminghamissa, Englannissa. Tällä kertaa sieppauksen kohteena oli 27-vuotias kotiäiti Cynthia Appleton. Etäisestä Gharnasvarnin planeetasta kotoisin olevat vierailijat paljastivat Cynthialle, että hänen seuraava lapsensa olisi ihmismäisestä ulkomuodostaan huolimatta kosmista syntyperää.

Kun Cynthian aviomies kuuli tapahtuneesta, hän yritti ehdottaa, että avaruusoliot kantaisivat vastuun lapsen taloudellisesta hyvinvoinnista. Se ei kuitenkaan käynyt päinsä, sillä edistyneet gharnasvarnilaiset eivät Cynthian mukaan tunteneet rahan käsitettä.







Explorer täytti odotukset

Explorerin kohtalon hetki koitti 31. tammikuuta 1958. Kello 22:48 Floridan aikaa 21-metrinen Jupiter-C-raketti - muunneltu versio Redstonesta - syöksyi maata järisyttävän jyrinän saattelemana kohti tähtiä. Seitsemää minuuttia myöhemmin 14-kiloinen Explorer-1 asettui onnistuneesti radalleen. Amerikan avaruusohjelma oli vihdoinkin saatu käyntiin.

Explorerin jälkeisinä viikkoina voitonriemuinen Wernher von Braun suorastaan kylpi kansansuosiossa. Tuskin kukaan rohkeni enää kyseenalaistaa tuoreen kansallissankarin hovikelpoisuutta.

Yhdysvallat oli nyt lunastanut paikkansa kansainvälisessä avaruuskilvassa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että Sputnikin herättämä paniikki olisi pyyhkäisty unohduksiin. Tuo tuskin jalkapallon kokoinen pikku piipittäjä oli istuttanut amerikkalaisiin epävarmuuden siemenen, jonka satoa korjattiin vielä vuosikymmeniä.

Sputnikin ehdottomasti suurin vaikutus näkyi Yhdysvaltain tiede- ja koulutuspolitiikassa. Loppuvuodesta 1957 suoritetun gallupin mukaan peräti 70 prosenttia amerikkalaisista oli sitä mieltä, että maan koululaisten tuli opiskella ahkerammin kilpaillakseen venäläisten kanssa. Muuttunut asenne ilmeni lukuisina kongressin hyväksyminä lakialoitteina, joiden tarkoituksena oli kohentaa erityisesti luonnontieteiden osaamista.


Koulukirjatkin pantiin uusiksi

Syyskuussa 1958 tuli voimaan uusi koulutuslaki (National Defense Education Act), joka lisäsi luonnontieteiden osuutta oppilaiden lukujärjestyksessä. Laki toi myös miljardien dollarien lisäinvestoinnit julkisille kouluille ja yliopistoille. Pelkästään näillä rahoilla tuotettiin noin 15 000 uutta tohtoria vuodessa.

Myös koulukirjat rukattiin uuteen uskoon. Sputnik oli herättänyt epäilyn, etteivät amerikkalaiskoululaisten oppimateriaalit olleet ajan tasalla. Niinpä niiden laatiminen jätettiin huippututkijoiden harteille. Samalla myös kuuluisa evoluutioteoria pääsi luikertelemaan lopullisesti biologian oppikirjoihin; Sputnik-sokki onnistui hetkeksi  vaientamaan jopa uskontoon pohjautuvan vastarinnan.

Monet amerikkalaisista koululaisista oppivat nopeasti vihaamaan venäläisten kiertoradalle tunkemaa alumiinipalloa. Kirottu piipittäjä oli moninkertaistanut heidän kotiläksynsä! Yksi lisääntyneen työtaakan kanssa tuskailleista oli muuan David Obst:

"Olin kuudennella luokalla ja nautin koulunkäynnistä. Sitten Sputnik ilmaantui - - Yhtäkkiä opettajani toi sanomalehden luokkaamme ja luki siitä: ’Venäläiset oppilaat käyvät koulua kuusi tuntia päivässä, kuusi päivää viikossa, kaikkiaan 213 päivää vuodessa verrattuna amerikkalaisten vain 180 päivään, ja heillä on neljä tuntia kotiläksyjä joka ikinen päivä.’ Minusta ja luokkatovereistani tuli heti vakaumuksellisia antikommunisteja."


Rahahanat aukenivat tieteelle

Sputnikin vanavedessä myös perinteiseen tieteelliseen tutkimukseen pumpattiin valtavasti lisää rahaa. Esimerkiksi vuosina 1957-1961 liittovaltion perustutkimukselle myöntämä rahoitus yli kolminkertaistui. Teknologiseen kehitystyöhön varatut varat puolestaan kaksinkertaistettiin, noin yhdeksään miljardiin dollariin vuodessa. Harvardin tieteenhistorian professori Daniel J. Kevles onkin kutsunut Sputnikin jälkeistä vaihetta amerikkalaisen tieteen kulta-ajaksi.

Jälkikäteen arvioiden amerikkalaisten reaktio Sputnikiin oli vahvasti ylimitoitettu: Neuvostoliitto ei suinkaan ollut se teknologian ja tieteen ihmemaa, mitä sen saavutukset avaruusmatkailun edelläkävijänä antoivat olettaa.

Sputnikilla oli kuitenkin Amerikan tiedettä ja yhteiskuntaa tervehdyttävä vaikutus. Se sai päättäjät suhtautumaan vakavissaan luonnontieteiden kehitykseen ja koulutukseen. Ja tokkopa vuoden 1969 kuumatkaakaan olisi ikinä toteutettu, ellei Sputnik olisi temmannut amerikkalaisia mukaan avaruuskilpaan. Venäläissatelliitti oli haaste, johon Yhdysvaltojen oli kansallisen itsetunnon nimissä vastattava.

Monella tapaa Sputnik oli hienompi juttu amerikkalaisille kuin venäläisille.



Timo Holmström on tieteen historiaan erikoistunut vapaa toimittaja.


Päälähteet: history.nasa.gov; P. Dickson, Sputnik: The Shock of the Century (Walker 2007); W. A. McDougall, ...the Heavens and the Earth: A Political History of the Space Age (Basic Books 1985)

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.