Toisin kuin monet despootit, Stalin osasi kunnioittaa oppineisuutta. Se auttoi keräämään arvostusta niin taiteilijoiden kuin poliittikkojen keskuudessa. Kuvitus: Jussi Jääskeläinen
Toisin kuin monet despootit, Stalin osasi kunnioittaa oppineisuutta. Se auttoi keräämään arvostusta niin taiteilijoiden kuin poliittikkojen keskuudessa. Kuvitus: Jussi Jääskeläinen
Stalinin aikakauden päättyessä Neuvostoliitto oli pinta-alaltaan maailman suurin valtio. Väkilukukin riitti kolmanteen sijaan. Grafiikka: Matti Berg
Stalinin aikakauden päättyessä Neuvostoliitto oli pinta-alaltaan maailman suurin valtio. Väkilukukin riitti kolmanteen sijaan. Grafiikka: Matti Berg

Neuvostojohtajan ystävyydenosoitukset, miellyttävä käytös ja hauskat puheet olivat taitavaa peliä.

Kolmastoista kesäkuuta 1907 Gruusian,­ nykyisen Georgian, pääkaupungin Tbilisin keskusaukiolla virui kymmenittäin haavoittuneita ja kuolemaa tekeviä kranaatinräjähdysten uhreja. Käynnissä oli poikkeuksellisen mittava­ pankkiryöstö, johon osallistui mahdolli­sesti jopa viisikymmentä gangsteria. Operaation pääarkkitehtina hääri muuan­ Josif­ Džugašvili, joka opittiin myöhemmin tuntemaan nimellä Stalin. Tämä 29-vuotias gruusialainen suunnitteli ja toteutti ryöstöt aina niin yksityiskohtaisesti, että hänestä oli tullut vallankumouksellisen bolsevikkipuolueen päärahoittaja.

Viimeistään Tbilisin verisellä attentaatilla Stalin todisti päämiehelleen, puoluejohtaja Vladimir Leninille olevansa häikäilemätön toiminnan mies. Koska Stalin oli myös lahjakas poliitikko, Lenin tuumi löytäneensä juuri sellaisen henkilön, jota hän tarvitsi.

Stalinista tuli Leninin nyrkki, joka ei punaterroria kaihtanut. Veritöiden ohella hän jaksoi hoitaa myös tylsät hallintotehtävät, joita puolueen älyköt vierastivat. Tällä tavoin Stalin ulotti vaikutusvaltansa kaikkialle.

Kutoo taiten verkkojaan

Vuonna 1922 oli selvää, että vakavasti sairas Lenin lähestyi elämänsä loppusuoraa. Kommunistisen puo­lueen pääsihteeriksi nousseella Stalinilla oli mahdollisuus puristaa koko puolue pihteihinsä.

Kaksi vuotta myöhemmin, vähän ennen kuolemaansa, Lenin alkoi epäillä Stalinin kyvykkyyttä johtajana. Hän kirjoitti poliittiseen testamenttiinsa: ”Stalin on liian karkea, ja tämä puute, jonka voi sietää meidän kommunistien keskinäisessä kanssakäymisessä, käy sietämättömäksi pääsihteerin toimessa.” 

Lenin vaati, että hänen seuraajakseen nimitettäisiin joku kärsivällisempi, kohteliaampi ja vähemmän oikullinen henkilö. Käytännössä se tarkoitti Lev Trotskia, joka oli Leninin lisäksi ainoa suuren yleisön tuntema neuvostopoliitikko.

Trotski oli mielissään, sillä hän tulkitsi, että Lenin kunnioitti häntä vertaisenaan ajattelijana. Rillipäinen juutalaisälykkö sanaili, että Stalin oli kyllä vahva mutta vailla teoreettista kompassia. Stalin oli Trotskin silmissä kielitaidoton maalaisjuntti, pelkkä käytännön toimija.

Trotski oli kuitenkin sokea kilpailijansa sosiaaliselle viekkaudelle. Vaikka puolueen sisäpiirikään ei juuri nähnyt Stalinissa ominaisuuksia, jotka nostaisivat hänet Trotskin edelle, hän osasi punoa Trotskia paremmin henkilökohtaisten liittosuhteiden hämähäkinverkkoa.

Yksi ovelimmista Stalinin lyömäaseista oli V. I. Lenin -instituutin perustaminen. Stalin nimesi sen johtajaksi oman sihteerinsä ja antoi tälle tehtäväksi etsiä Leninin kirjoituksista kielteisiä arvioita muista bolsevikkijohtajista, ennen kaikkea Trotskista, joka Stalinin mielestä oli kohottanut itsensä yli-ihmiseksi puolueen keskuskomitean yläpuolelle.

Samaan aikaan Stalin ohjaili puolueen henkilöstöpolitiikkaa ja suitsi ei-toivottujen tovereiden urakehitystä. Olipa kyseessä tehtaanjohtajan tai puolueosaston kirjanpitäjän nimittäminen, Trotskin vastustaminen painoi valinnassa paljon.

Trotskille jäi käteen musta pekka. Stalin voitti valtataistelun. Kesällä 1924 puolueen edustajakokous äänesti hänet jatkamaan pääsihteerinä.

Hurmaa ja kaveeraa

Valtakunnan ruorimiehenä Stalin osasi taivuttaa muut puoluejohtajat tahtonsa alle. Hänen menestyksensä perustui viehätysvoimaan. Stalin osasi hurmata ihmiset, oli osannut jo pienenä. Koulupojasta asti hän oli säteillyt vetovoimaa, jota muut eivät voineet olla ihailematta.

Stalin oli tunnettu kovista otteistaan, mutta hän ei ollut mikään tavallinen kovanaama. Hän rakasti yli kaiken kukkia ja kotitalonsa puutarhaa. Nuorempana hän oli niittänyt mainetta rakkausrunoilijana ja saavuttanut suosiota laulajana.

Hän oli myös paljon lukenut mies. Hän oli opiskellut teologiaa, ennen kuin marxilaisuus mullisti hänen maailmankuvansa, ja hän ahmi kirjoja koko elämänsä. Hänen henkilökohtaisessa kirjastossaan oli noin 20 000 teosta, ja hän luki säännöllisesti viisisataa sivua päivässä. Erityisen paljon hän piti saksalaisen Goethen ja ranskalaisen Balzacin teoksista.

Jo Stalinin ulkoiset ominaisuudet olivat hänelle eduksi. Hänellä oli ilmeikkäät ja eloisat kasvot, ja hänestä huokui herkkyyttä ja energiaa. Vaikutuksen tekivät myös hänen hiljainen vaatimattomuutensa, piipun tupruttelunsa ja tyyneytensä.

Marsalkka Georgi Žukov kertoi, että tavattuaan Stalinin ensi kerran hän ei pystynyt nukkumaan: ”Minuun tekivät suuren vaikutuksen J. V. Stalinin ulkonäkö, hänen hiljainen äänensä, hänen näkemystensä konkreettisuus ja syvällisyys ja tarkkaavaisuus, jolla hän kuunteli raporttia.”

Stalin oli myös mestari huolehtimaan ystävyyssuhteista. Puolueen merkkimiehet saivat huoletta sinutella imperiumin ykkösmiestä. Jotkut kutsuivat Stalinia toverillisesti lempinimellä Koba, ja muutamat heittäytyivät jopa nenäkkäiksi. Korkeimman hallintoelimen politbyroon jäsen Anastas Mikojan päätti erään kirjeensä: ”Ellet ole laiskuri, kirjoita minulle!”

Toisin kuin monet muut yksinvaltiaat,­ Stalin osasi kunnioittaa oppineisuutta ja intellektuelleja. Hänen äänensävynsä muuttui kertaheitolla, jos hän tiesi olevansa tekemisissä kuuluisan professorin kanssa, ja hän sieti oikuttelevia mestarikirjailijoita. Esimerkiksi Mihail Bulgakovia ja Boris Pasternakia ei koskaan pidätetty. Hän jaksoi nauraa jopa satiirikko Mihail Zoštšenkon kertomuksille, vaikka tämä pilkkasi kärkevästi byrokraatteja.

Kylvää lempeyttä

Stalin etsi itselleen lakkaamatta uusia, entistäkin uskollisempia avustajia. ”Olen aina valmis auttamaan sinua ja keskustelemaan kanssasi”, kuului hänen tyypillinen vastauksensa puoluejohtajien erilaisiin pyyntöihin.

Myötätuntoisella esiintymisellään Stalin kylvi ympärilleen eräänlaista hiljaista lempeyttä, joka teki ihmisistä luottavaisia. Näin hän kykeni kietomaan suojattinsa turvallisuuden tunteeseen, joka herätti vaikutelman, ettei hän luottanut keneenkään enemmän kuin heihin.

Stalinin elämäkerran kirjoittaneen brittihistorioitsijan Simon Sebag Monte­fioren mukaan on lähes mahdoton löytää Stalinin kanssa tekemisissä ollutta ihmistä, joka ei olisi uskonut voivansa hoitaa asioi­ta luottamuksellisesti hänen kanssaan.

”Stalinin ei voinut kuvitella pettävän, sillä hänen reaktionsa olivat täysin luonnolliset, vailla pienintäkään esiintymisen tarvetta”, kuvaili Pavel Sudoplatov,  korkea-arvoinen tiedusteluvirkailija.

Viljelee huumoria

Toisin kuin Lenin ja Trotski, Stalin ei ollut suurten väkijoukkojen villitsijä. Stalinin karisma perustui enemmänkin sisäpiirissä ilmenneeseen hyväntuulisuuteen, seurallisuuteen ja ennen kaikkea huumoriin. Se oli veijarimaista ja vallatonta, eikä siitä puuttunut nokkeluutta eikä syvällisyyttäkään.

Stalinin huumori tuli esiin muun muassa silloin, kun hän oli nimittämässä Ivan Isakovia laivaston komissaariksi. Amiraali vastasi tehtävän olevan liian rasittava, koska hänellä oli vain toinen jalka. ”Ei jalan puuttuminen ole este, koska tähän asti laivastoa ovat komentaneet päättömät”, Stalin tokaisi.

Stalinin veijarimaisuus vetosi  myös länsimaiden johtajiin. Kun Britannian pääministeri Winston Churchill vieraili Moskovassa, hän koki, että saattoi Stalinin seurassa avoimesti kiusata jopa ulkoministeri Vjatšeslav Molotovia. Churchill ivasi, että Molotov palasi työmatkalta Yhdysvalloista poikkeuksellisen myöhään, koska hän oli päättänyt livahtaa Was­hingtonin kokouksesta ihailemaan New Yorkia. Stalin oli heti mukana hengessä: ”Ei hän New Yorkiin mennyt, hän meni Chicagoon, jossa muut gangsterit ovat!”

Stalinin karismaattisuus vetosi Churchilliin siinä määrin, että hän totesi Britannian Moskovan-suurlähettiläälle olleen ilo työskennellä tämän ”suuren miehen kanssa”.

Neuvottelee loistavasti

Monesti Stalinin huumorin alle kätkeytyi  kylmä taktikointi. Juuri sen avulla hän kykeni saamaan sodan jälkeisen maailman rajat mieleisikseen. Leppoisuuteen perustuva charmi mahdollisti sen, että Churchill ja Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt kuhnailivat, kun Stalin mietti seuraavaa suurta siirtoaan.

Kun britit joulukuussa 1941 keskustelivat Stalinin kanssa maiden sodanjälkeisistä suhteista, he järkyttyivät neuvostojohtajan vaatimuksesta saada pitää itäinen Puola itsellään. Miten Stalin saattoi nostaa aluevaatimuksen esiin saksalaisten ollessa ainoastaan muutamien kilometrien päässä Moskovasta?

Tilanne kuvastaa hyvin Stalinin strategista ajattelua: hän keskittyi enemmän siihen, mikä oli tärkeää pitkällä aikajänteellä, kuin siihen, mikä oli kiireellistä. Stalin osasi ajoittaa Neuvostoliiton geopoliittiset vaatimukset puna-armeijan kulloiseenkin tilanteeseen. Hän luotti raakaan voimaan, teot olivat sanoja tärkeämpiä. 

Britannian ulkoministeri Anthony Eden arvioi, että aina kun Stalin puhui, hän oli asian ytimessä. ”Jos minun pitäisi valita joukkue, joka menisi kokoussaliin, Stalin olisi minun ensimmäinen valintani”, Eden kirjoitti.

Stalinilla oli kyky ohjailla kysymyksiä ja vastauksia ja lahja tiivistää monimutkaiset ongelmat selvään ja yksinkertaiseen muotoon, mikä on korvaamattoman arvokas ominaisuus poliitikolle. Hän pystyi laatimaan helposti ja kenenkään auttamatta diplomaattisähkeitä, puheita ja artikkeleita selkeällä ja usein myös taitavalla kielellä.

Mutta voi sitä raukkaa, joka erehtyi epäilemään Stalinia tai hänen politiikkaansa.

Sivaltaa säälittä

Koska Stalin ei välittänyt, pitivätkö muut hänestä vai eivät, hän kykeni suoltamaan loukkauksia. Se oli ase, jolla hän tyypillisesti horjutti vastustajiaan. Muun muassa Churchill joutui useamman kerran Stalinin ilkeiden sivallusten kohteeksi.

Sodan tulevia tavoitteita hahmotelleessa Teheranin konferenssissa 1943 Stalin tokaisi lounaspöydässä, että Churchill salaa ihaili Saksaa. Churchill puhisi raivosta ja keskeytti lounaan välittömästi. Jaltan konferenssissa 1945 Stalin väitti, että britit yrittivät pettää Neuvostoliiton. Churchill lähetti Stalinille pitkän kirjallisen valituksen, jossa hän ilmoitti, että Neuvostoliiton syyte brittien kunniattomuudesta on ”haavoittava”.

Stalinin vastaussähke oli kylmä: ”Minun viestini ovat henkilökohtaisia ja ehdottoman luottamuksellisia. Se mahdollistaa selkeän ja rehellisen puheen. – – Jos kuitenkin tulkitset kaikki vilpittömät ilmoitukseni loukkaaviksi, viestinnästämme tulee hyvin vaikeaa.”

Vaikuttaa siltä, että Churchill otti Stalinin parjaukset henkilökohtaisina louk­kauksina. Brittihistorioitsija Laurence Reesin mukaan tämä kertoo, että pääministeri uskoi luoneensa läheisen tai peräti ystävyyssuhteen Staliniin.

Näin kävi monille muillekin. Jopa presidentti Roosevelt, joka itsekin oli taitava manipuloija, meni tolaltaan, kun Stalin syytti läntisen liittouman neuvottelevan salaa Saksan kanssa Neuvostoliiton selän takana.

Paljastuu psykopaatiksi

Jos ihmissuhteet ajatellaan pelinä, Stalin oli valiopelaaja. Siksi juuri kukaan ei ymmärtänyt, että hän oli kaksiulotteinen persoona. Sivistyneellä, lukeneella ja miellyttävästi käyttäytyvällä miehellä oli myös toinen minä. Hän oli tunteeton hirviö.

Elämäkerturi Montefioren mukaan ihmiset hairahtuivat yhä uudestaan kuvittelemaan, että he olivat välttämättömiä Stalinille – vaikka tapahtumat osoittivat toista: kuka tahansa oli korvattavissa, ja Stalin saattoi tuhota kenet hyvänsä.

On hyvin vähän todisteita siitä, että Stalin olisi tuntenut ketään kohtaan aitoa ystävyyttä ja myötätuntoa. Yksilöt eivät merkinneet hänelle mitään.

Stalin näki maailman brutaalina paikkana, jossa vain Neuvostoliiton intresseillä oli merkitystä. Syvästi vainoharhaisena ihmisenä hän teki mitä tahansa maansa ja oman asemansa hyväksi. Hän teloitutti ja lähetti leireille kuolemaan vähintään miljoona oman maansa kansalaista, murhasi miehiä, naisia ja lapsia ja pakkosiirteli kokonaisia kansakuntia.

”Kuolema ratkaisee kaikki ongelmat”, kuului yksi Stalinin perusprinsiipeistä.

Stalin täytti hyvin pitkälle psykopaatin tunnusmerkit. Jos hän olisi ollut pelkkä hölmö mielipuoli, hän tuskin olisi  koskaan noussut valtaan – saati messiaaniseksi johtajaksi, joka pysyi vallassa kolmekymmentä vuotta.

Lauri Seppälä on historiaan erikoistunut vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Lähteitä: Simon Sebag Montefiore, Stalin Punaisen tsaarin hovissa, WSOY 2004; Simon Sebag Montefiore, Nuori  Stalin, WSOY 2008; Laurence Rees, World War II Behind Closed Doors: Stalin, the Nazis and the West, BBC Books 2009; www.historynet.com/stalin-the-puppetmaster.htm

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2013 

 

Piesty lapsi teloitti miljoonia

Totalitaristinen neuvostojärjestelmä oli omiaan nostamaan esiin julmia persoonallisuuksia. Selityksiä Josif Stalinin persoonallisuudelle voi kuitenkin etsiä myös hänen lapsuudestaan.

Stalin joutui usein juopottelevan Besarion-isänsä ja Jekaterina-äitinsä pieksemäksi. Stalinin hoitamattomat luunmurtumat olivat todennäköisesti seurausta rankoista selkäsaunoista. Kovaonninen poika jäi myös kaksi kertaa vaunujen alle. Ensimmäinen onnettomuus johti verenmyrkytykseen, joka surkastutti hänen olkapäänsä. Toisella kerralla hänen jalkansa ruhjoutui niin pahasti, että hän käveli kömpelösti lopun elämäänsä. Jotkut tutkijat arvioivat, että vammoista johtuneet kivut tekivät Stalinista ensin kyynisen ja vihamielisen ja lopulta sadistisen.

Toiset uskovat enemmän perhesyihin. Kun isä jätti perheen, äiti vajosi köyhyyteen, tuli puolihulluksi huolesta ja kuljeskeli kaduilla itsekseen mutisten. Stalin eli yhteiskunnan laitamilla – usein varkaiden ja halveksittujen seurassa. Hänestä kehittyi itsekeskeinen ja kovaluontoinen ihminen, joka katsoi maailmaa järkähtämättömästi oman etunsa kautta.

Stalin sai jo nuorena tunnustusta älykkyydestään, mutta tunnetasolla hän oli lukossa. Hänen ei nähty koskaan itkevän tai näyttävän todellisia tunteitaan. Hänen kasvoillaan oli hymyilevä naamio.

Stalinin lyhyt historia:

6.12.1878 Josif Džugašvili syntyy Gorin kaupungissa Gruusiassa. Perheestä on jo aiemmin kuollut kaksi lasta.

1894 Stalin aloittaa pappisopinnot Tbilisissä.

1899 opinnot keskeytyvät, kun Stalin tempautuu mukaan vallankumoukselliseen toimintaan.

1902 Stalin pidätetään lakon lietsonnasta. Hänet karkotetaan Siperiaan.

1903 Stalin päättää liittyä Leninin bolsevikkeihin.

1906 Stalin avioituu Jekaterina Svanidzen kanssa. Seuraavana vuonna syntyy poika Jakov, ja Jekaterina kuolee tuberkuloosiin.

1917 Lenin nimittää Stalinin kansallisuusasiain komissaariksi. Asema tuo suunnattomasti valtaa. Bolsevikit nousevat valtaan lokakuun vallankumouksessa.

1919 Stalin avioituu 18-vuotiaan Nadežda Allilujevan kanssa. Avioliitosta syntyy kaksi lasta: Vasili 1921 ja Svetlana 1926.

1922 Stalin nousee kommu-nistisen puolueen pääsihteeriksi.

1924 Lenin kuolee. Stalin ja Trotski taistelevat vallasta. Puoluekokous äänestää Stalinin pääsihteeriksi.

1929 Stalin karkottaa Trotskin Neuvostoliitosta. Maatalouden tiukka kollektivointi alkaa.

1932 Nadežda tekee itsemurhan ampumalla.

1934 Leningradin puoluejohtaja Sergei Kirov murhataan. Kehitys kohti suuria puhdistuksia käynnistyy.

1936–1938 Kansalaisia pidätetään ja tuomitaan näytösoikeuden­käynneissä valtion vihollisiksi. Vähintään miljoona ihmistä kuolee teloituksissa ja vankileireillä.

1939–1940 Maailmansota alkaa. Neuvostojoukot miehittävät itäisen Puolan. Suomi ja Neuvostoliitto käyvät talvisodan. Neuvostoliitto miehittää Baltian maat.

1941 Saksa liittolaisineen hyökkää Neuvostoliittoon.

1943 Taistelu Stalingradista päättyy Neuvostoliiton voittoon. Stalinin poika Jakov kuolee Saksassa vankileirillä. Teheranin konferenssissa Stalin, Churchill ja Roosevelt määrittelevät liittoutuneiden sotatavoitteet tuleville vuosille ja päättävät Normandian maihinnoususta.

1945 Jaltan konferenssissa liittoutuneet päättävät jakaa Saksan miehitysvyöhykkeisiin. Potsdamin konferenssissa Saksa saa uudet rajat.

1946–1947 Neuvostoliiton miehittämät Itä-Euroopan maat muuttuvat kommunistisiksi kansandemokratioiksi. Kylmä sota Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välillä alkaa.

1950 Suurvaltojen välit kiristyvät Korean sodaksi.

1952–1953 Stalin kaavailee uusia puhdistuksia. Hän uskoo juutalaisten muodostaneen salaliiton neuvostojohtajia vastaan.

5.3.1953 Stalin kuolee kärsittyään neljä päivää aivohalvauksen oireista. Liikkeelle lähtevät huhut, joiden mukaan Stalin olisi myrkytetty.

1956 Stalinin seuraaja Nikita Hruštšov pitää kommunistisen puolueen puoluekokouksessa puheen, jossa hän tuomitsee Stalinin hirmuhallinnon ja henkilökultin.

L
Seuraa 
Viestejä7878
Liittynyt17.3.2005

Stalin hurmasi kaikki

Molineux Kirjoitit: “Jotain merkillistä oli siinä suomalaisessa sukupolvessa joka eli Stalinin aikana (1918-1953). Se nimittäin, joitakin onnettomia tapauksia lukuunottamatta, ei ollenkaan ihastunut Staliniin vaan otti hänet ja hänen käskyläisensä vastaan pyssyjen ja tykkien kanssa. Ja hyvä niin. Siksi sitä sukupolvea onkin syytä pitää Suomen suurimpana sukupolvena. Piste.” Stalin oli, paitsi tarvittaessa miellyttävä henkilö, myös varsin skarppi startegisessa ajattelussaan. Stalin halusi vain...
Lue kommentti
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

Koko projektin tapahtumia

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018