Vaara käynnistää aivoissasi hälytystilan, joka toisinaan johtaa reagointikyvyttömään jähmettymiseen. Osaatko päästä siitä irti?

Teksti: Tuija Matikka

Mika polkee jokasunnuntaista pyörälenkkiään. Hän on jo lähellä kotia, kun hän syrjäsilmällä näkee auton lipuvan pensasaidan takaa. Mika tekee vaistomaisen väistöliikkeen, mutta auton nokka osuu takapyörään. Ilmalennon alkaessa Mika ajattelee: "Onneksi on kypärä päässä."

Autolla kotipihaltaan rullaava Jonna juttelee puhelimessa mielitiettynsä kanssa. Auvo saa pikaisen lopun, kun Jonna näkee hahmon kiitävän pensasaidan takaa. Kuuluu kolahdus, ja hahmo katoaa jonnekin.

Jonna tietää, että hänen pitäisi nousta auttamaan, mutta hän jähmettyy rattiin ja käpristyy sykkyrään. Hengitys salpautuu, ja on kuin sydän pysähtyisi. Jonna ei kuule eikä näe mitään. Hän havahtuu, kun seisaalleen kömpinyt Mika koputtelee huolestuneen näköisenä auton sivulasiin. Lyijynraskain käsin Jonna saa auton oven avatuksi. Sitten hän oksentaa oven viereen.

Sekä Jonnan että Mikan reaktio vaaraan oli tahdosta riippumaton: aivojen palohälyttimen eli mantelitumakkeen reaktio. Sydänjuuriaan myöten säikähtänyt ei pysty itse valitsemaan sen tulosta. Mikan "selkäydinreaktio" oli väistää uhkaa, vaikkei hän tietoisesti heti tiennyt sen laatua. Joku toinen reagoi tiukan paikan tullen käymällä kimppuun. Paon tai taistelun asemasta mantelitumake voi myös jähmettää meidät, kuten Jonnalle kävi.

Aivot luopuvat toivosta

Jähmettyminen tapahtuu todennäköisimmin silloin, kun tilanne näyttää toivottomalta eli mantelitumakkeen mielestä ei enää kannata taistella. Jähmettyneen vereen erittyy elimistön sisäisiä opioideja, jotka aiheuttavat turtumuksen ja poissaolevuuden tunnetta. Aika vaikuttaa hidastuvan. Lihakset veltostuvat, ja ajattelukykykin hyytyy.

Samaan aikaan tahdosta riippumaton sympaattinen hermosto nopeuttaa sydämen sykettä ja kuivattaa suuta sekä pysäyttää ruoansulatuksen, mikä voi tuntua möykkynä mahassa. Parasympaattinen hermosto puolestaan hidastaa hengitystä lähes salpautumiseen asti, ja verenpaine voi alentua niin, että ihminen pyörtyy.

Jähmettymisestä puhumista hieman vältellään. Tämä johtunee siitä, että jähmettymistä pidetään kulttuurissamme pelkurimaisena saamattomuutena tai sydämettömänä välinpitämättömyytenä tai jopa väkivallan kohteeksi suostumisena.

Jähmettyminen on kuitenkin reaktiona aivan yhtä luonnollinen ja väistämätön kuin pako ja taistelukin. Näistä kaikista on osattava irrottautua, ja jähmettymisen karistamisessa ihmisellä voisi olla opittavaa vaikkapa seeproilta.

Kunpa osaisimme täristä

Afrikan savanneilla villieläimiä tarkkaillut Robert Sapolsky jäi pohtimaan, mikseivät saalistajia päivittäin pakenevat seeprat saa vatsahaavaa stressin painamien ihmisten tavoin. Selitys voi piillä siinä, että turvaan päässyt seepra tärisee stressihormonit pois elimistöstään. Hetken tutinan jälkeen parasympaattinen hermosto käynnistää rentoutumisreaktion ja seepra jatkaa syömistä hyvällä ruokahalulla.

Sapolskyn linjoilla olevan arizonalaisen traumaterapeutin David Bercelin mukaan ihmiskulttuureissa on tyylikästä suhtautua kaikkeen rauhallisesti. Järkytystä, pelkoa ja varsinkaan tärinää ei haluta näyttää, koska niitä pidetään heikkohermoisuuden merkkeinä. Emme halua tunnustaa, että ikävät tapahtumat vaikuttavat henkisesti terveeseen ihmiseen voimakkaasti ja että meidän kannattaisi antaa jännityksen purkautua luonnollisesti.

Viileän tyylikkyyden hintana on, että jännitys kivettyy kehoomme salakavalasti. On hyödyllistä tiedostaa, että epämääräinen ahdistus tai kalvava toivottomuus voi olla seurausta jännityksen kasautumisesta ja stressihormonien perustason pysyvästä noususta.

Todelliset ja ajatusuhat sekaisin

Kivikasvoisuusvaatimuksen lisäksi me ihmiset eroamme seeprasta toisellakin tavalla. Seepra säikähtää saalistajaa ytimiään myöten muttei jää märehtimään tapahtumaa päiväkausiksi.

Ihminen kaivaa onnettomuuden sattuessa muististaan kaikki vastaavat tapahtumat. Jollei hän tee sitä itse, media muistuttaa. Eläytyvä muistelu kirvoittaa samat stressihormonit, jotka aiempi tapahtuma laukaisi.

Kyky myötätuntoon ei ainakaan paranna tilannettamme. Kun näemme, että toiselle ihmiselle käy huonosti, elimistömme reagoi kuin kauheus tapahtuisi itselle. Passiivisen silminnäkijän voimakas stressaantuminen voi johtua myös siitä, ettei hänellä ole mahdollisuutta purkaa jännitystään teoiksi. Uhreille sallitaan voimakkaatkin reaktiot, mutta sivullisten kyynelehtimistä pidetään hysteerisenä tai naurettavana.

Kun ihmisellä on kaiken kukkuraksi taipumus ahdistua kuvitelluista tulevista uhkista, stressikuormaa kertyy huomaamatta.

Takaisin tolkkuun

Mitä siis tehdä, jos huomaat avaustarinan Jonnan tavoin jähmettyväsi? Hyödyllistä on pyrkiä pois hälytystilasta jompaankumpaan aivojemme kahdesta muusta toimintamoodista: tekemiseen tai lepäämiseen.

Kokenut tanskalais-amerikkalainen traumaterapeutti Babette Rothschild antaa seitsemän turvallista avainta ahdistavien traumojen purkamiseen.

7avainta helpotukseen Jos stressi jumittaa, kokeile näitä.

1 Viritä sisäinen tutkasi

Neurologi Antonio Damasion tutkimusten mukaan teemme päätöksiä kehon tuntemusten eli sisäisen tutkamme avulla. Valitsemme esimerkiksi hedelmän sillä perusteella, herahtaako vesi enemmän kielelle päärynää vai appelsiinia ajatellessa. Stressihormonitulvassa tutka voi mennä tilapäisesti sekaisin.

Onneksi sisäisen tutkan voi virittää uudelleen kiinnittämällä huomiota aistimuksiin tässä ja nyt. Kannattaa muutaman viikon ajan tarkkailla, millaiset arkiset tekemiset rauhoittavat ja millaiset kiihdyttävät. Kahvin juonti nostaa useimpien sykettä. Joitakin toisten seura rauhoittaa, toisia ahdistaa. Toiset televisio-ohjelmat tuovat painajaisia, toiset rentouttavat.

Jos mielesi jatkuvasti pyörittelee vanhoja tapahtumia tai tulevaisuuden uhkia, kannattaa välillä palata tähän hetkeen. Miltä kehossa tuntuu juuri nyt? Onko jossain kipua tai jännitystä, vilua tai nälkää? Onko tilillä rahaa? Yleensä huomaat, ettei mikään välitön uhkaa henkeäsi. Olet turvassa ja palaat lepomoodin kautta tekomoodiin.

2 Muista, että olet jo turvassa

Onnettomuuksien tutkijat pyytävät usein uhreja ja silminnäkijöitä kuvailemaan kauhunhetkiä yksityiskohtaisesti. Lisäksi media haluaa näyttää kaikille, millaista oli olla tapahtumien keskipisteessä. Jollei miellä olevansa tukevasti turvassa, tilanteesta kertominen voi käynnistää elimistössä samoja stressireak­tioita kuin alkuperäinen tapahtuma. Tämä on omiaan liimaamaan stressijumia yhä tiukemmaksi.

Ongelma johtuu aivojen hälytyskeskuksen mantelitumakkeen ja muistikeskuksen hippokampuksen huonosta yhteispelistä.

Hippokampus tallentaa muistiin faktoja ja kiinnittää niihin aika- ja paikkaleimoja, niin että hahmotamme tapahtumien järjestyksen. Voimakkaassa stressitilanteessa mantelitumake kuitenkin hälyttää niin läpitunkevasti, että hippokampus häiriintyy. Tällöin voi tuntua, että tiukka tilanne jatkuu ja jatkuu, vaikka se olisi todellisuudessa päättynyt jo aikapäiviä sitten.

Jotta hippokampuksen toimintakyky palaisi, stressihormonien määrän pitäisi laskea. Tällöin hippokampus osaisi viestiä mantelitumakkeelle, ettei jokaiseen vaaravihjeeseen enää tarvitse reagoida, koska merkit kuuluvat menneisyyteen.

Jos joutuu kertomaan traumaattisista tapahtumista, kannattaa lisästressin välttämiseksi aloittaa tästä päivästä ja selviytymisen näkökulmasta. Se oli kauheaa, mutta nyt se on ohi ja hengissä ollaan. Lisäksi esimerkiksi kalentereilla ja muulla ajan kulkua todistavalla rekvisiitalla voi muistuttaa aivojaan siitä, että tukala tilanne kuuluu menneeseen aikaan. Enää ei ole mitään hätää.

3 Salli itsesi unohtaakin

Traumaterapeutit kiistelevät siitä, kannattaako traumaattiset tapahtumat käydä läpi viimeistä yksityiskohtaa myöten, vai onko hyödyllisempää muistella niitä vain ylimalkaisesti.

Joka tapauksessa tiedetään, että traumasta itsekseen toipuneilla on tapahtumista haaleammat muistot kuin traumoihin juuttuneilla. Näyttää myös siltä, että yksilöiden selviytymistavoissa on suuria eroja. Se, mikä sopii yhdelle, voi olla toiselle myrkkyä.

Ketään ei pidä ainakaan pakottaa kertaamaan trauman yksityiskohtia, koska sellainen lisää avuttomuuden tunnetta. Myös toipumisen vaiheella on merkitystä. Jos olet vielä tärinäkunnossa eikä arjen puuhista tahdo tulla mitään, muistojen kaivelu vain pahentaa kaaosta. Toimiva sisäinen tutka auttaa arvioimaan, mitä haluat muistaa ja mitä haluat siirtää toistaiseksi syrjään.

Kun mieli on päässyt rauhoittumaan eli palautumaan lepo- tai tekomoodiin, tapahtumat alkavat suhteutua kuin itsestään. Ikävät muistot kannattaa kohdata kiireettömästi ja leppoisasti turvalliseen nykyhetkeen ankkuroituina.

4 Ymmärrä takaumia

Takaumat lienevät trauman ikävimpiä ja hämmentävimpiä oireita. Ne iskevät yllättäen, ja takauman aikana tuntuu kuin kaikki kamala tapahtuisi tässä ja nyt, taas kerran uudelleen. Kauhun tunne on sikäli aito, että elimistö tuottaa samoja reaktioita kuin alkuperäisellä tapahtumahetkellä. Esimerkiksi pakoputken pamaus voi saada urheusmitaleilla palkitun sotasankarin maastoutumaan.

Takaumien aikana ihminen arvioi ympäristöään sisäisten tuntemuksien perusteella. Hän voi päätellä, että koska häntä pelottaa, ympäristö on vaarallinen. Tai ympäristö on turvallinen, koska olen turta. Tarkoituksenmukainen käytös edellyttää sekä sisäisen tutkansa kuulemista että ulkoisten ärsykkeiden seuraamista.

5 Anna anteeksi itsellesi

Ihmisellä on luontainen halu hallita tilanteet. Me inhoamme yli kaiken avuttomuutta, jolta stressissä jähmettyminen tuntuu. Se voi johtaa suhteettomaan vastuun ottamiseen eli perusteettomaan syyllisyydentunteeseen.

Halveksitko itseäsi sen vuoksi, ettet uskaltanut rientää apuun? Pidätkö itseäsi huonona ihmisenä, kun et pystynyt pelastamaan omaisuutta? Syyllistätkö itseäsi siitä, että sinä selvisit mutta toiset eivät? Syytätkö siitäkin, että syytät itseäsi?

Neurobiologisten reaktioiden tunteminen auttaa ymmärtämään, että aivojen ei-tahdonalainen hälytyskeskus on vähintään osasyyllinen siihen, ettei ihminen aina kykene taistelemaan tai pakenemaan.

Syyllisyys ja häpeä ovat kuitenkin vaikeita tunnelukkoja. Syvästi häpeissään oleva herkästi vetäytyy yksinäisyyteen, mutta olisi hyödyllistä kertoa hävettävistä asioista luotettavalle ja ymmärtäväiselle ihmiselle. Jaettu häpeä pienenee myös, jos saa kuulla kohtalotovereiden tuntemuksia.

Lisätraumatisoitumisen välttämiseksi on tärkeää valita uskoutumisen kohde ja uskoutumistilanne järkevästi. Valitse varsinkin ensimmäisellä kertomiskerralla ymmärtäväinen mutta riittävän hyvähermoinen kuuntelija. Silti häntä kannattaa varoittaa etukäteen, jos kertomuksesi sisältää jotain todella kamalaa.

Vaikka puhuminen auttaa, kannattaa välttää asian loputonta jauhamista, jottei helpotuksen sijasta synny lisäahdistusta. On hyödyllistä yrittää tarkkailla itseään ikään kuin ulkoapäin myötätuntoisesti ja rauhallisesti.

Häpeälliset asiat kannattaa listata ja asettaa arkaluontoisuusjärjestykseen. Aloita kertominen vähiten arkaluontoisesta. Vähittäin eteneminen antaa kovia kokeneelle itseluottamukselle aikaa toipua.

6 Lähde liikkeelle

Hiljentyminen voi tepsiä: stressin voi saada taltutetuksi joogalla, meditaatiolla, hieronnalla, saunalla tai lämpimällä kylvyllä. Monelle paikallaan pysyminen järkyttyneenä on kuitenkin silkka mahdottomuus. Moni poliisi ja palomies polttaa kovan keikan jälkeen stressihormoneja nostamalla puntteja. Lihasvoima lisää itseluottamusta, ja lisäksi liikunta tuottaa endorfiineja, jotka edistävät aivojen leporeaktiota.

Heti traumaattisen tilanteen jälkeen pulssia kovasti nostavassa ja hengästyttävässä treenissä on kuitenkin riskinsä. Aistimus sykkeen nousemisesta saattaa laukaista paniikkikohtauksen. Jähmeen lumouksesta pääsemiseen ei välttämättä tarvitakaan rääkkitreeniä, vaan joskus liikkeellelähdöksi voi riittää pelkkä seisomaan nouseminen, muutaman askeleen ottaminen tai jopa sormien liikuttelu.

Jumitila voi tuntua fyysisinä jännityksinä, joiden purkaminen auttaa. Aivojen mantelitumakkeen aiheuttama hälytysreaktio saattaa tuntua epämääräisenä kutinana tai jopa kouraisuna lantion seudulla, koska lannerangan ja reisiluun välinen iso lannelihas pyrkii vaaran uhatessa vetämään kehoa sikiöasentoon. Lihas voi jäädä jännittyneeksi, ja sitä kannattaa venytellä ojentamalla reittä taaksepäin.

7 Auta muita

Auttaminen tukee auttajaa, koska se on tärkeä todiste selviytymisestä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ne, jotka pystyivät auttamaan toisia hurrikaani Katriinan ja World Trade Center -iskun uhreja, selvisivät parhaiten.

Jos on valinnanmahdollisuus, kannattaa kuitenkin aluksi ottaa sellainen auttamistyö, joka ei liity mitenkään omaan traumaan, jotta välttää takaumat. Ei paljon hyödytä, jos auttaja ja autettava ovat samassa kuopassa. Omien voimien ylittäminen voi tuottaa takapakkia, joten kannattaa aloittaa todella pienistä palveluksista.

Pienenkin avun antaminen vähentää avuttomuuden tunnetta ja rakentaa uutta tarkoitusta elämään. Alkutaivaltaan vaeltavasta tuettavasta voi myös nähdä, kuinka pitkällä oma toipuminen on.

Lähteet:

David Berceli, TRE-stressinpurkuliikkeet stressin ja traumojen helpottamiseen (Kuva ja mieli 2011)

Robert Sapolsky, Why Zebras Don't Get Ulsers. A Guide to Stress, Stress-Related Diseases, and Coping (W.H. Freeman 1994)

Babette Rothschild, Apua auttajalle. Myötätuntouupumuksen ja sijaistraumatisoitumisen fysiologia (Traumaterapiakeskus 2010)Babette Rothschild, 8 keys to safe trauma recovery. Take-Charge Strategies for reclaming your life (Norton 2010)

Peter Levine, Kun tiikeri herää. Trauma ja toipuminen (Traumaterapiakeskus 2008) 

Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2011

Tuija Matikka on psykologi ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018