Kun aika ei riitä tekoihin esimerkiksi vaalien lähestyessä, on verbaalisella politiikalla tavallistakin suurempi merkitys.

Sana politiikka tarkoittaa alun perin kaupunkivaltion hallintoa. Sen lähtökohtana ovat kreikan pólis ‘kaupunki, kaupunkivaltio’ ja siitä johdettu tà politiká ’valtiota koskevat asiat’.

Periaatteessa politiikka viittaa yleisesti valtion ja yhteiskunnan toimintaan ja siinä noudatettaviin periaatteisiin, mutta usein sen ymmärretään merkitsevän nimenomaan puoluepolitiikkaa, koska yhteiskunnallinen toiminta nykyään kanavoituu suureksi osaksi poliittisten puolueiden kautta.

Sana politiikka on kotiutunut suomen kieleen 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta ei aivan nopeasti ja kivuttomasti. Tuona aikana suomen kirjakieltä haluttiin kehittää omalta pohjalta, ja vierasperäisiin sanoihin suhtauduttiin torjuvasti.

Niinpä ehdotettiin erilaisia suomenkielisiä vastineita. Näistä useimmat olivat yhdyssanoja, esimerkiksi hallituskeino, hallitustaito, hallitustieto, valtataito, valtiotaito, valtiotieto, valtiokäytös, valtiotoimi ja valtioviisaus.

Kielentutkijat pitivät parhaimpana sananmuodostuskeinona johtamista ja tarjosivat oppitekoisia johdoksia: valtine, valtioima.

Vanhoista sanakirjoista löytyy myös kantaa ottavia suomennoksia. Esimerkiksi Daniel Europaeuksen ruotsalais-suomalaisessa sanakirjassa vuodelta 1853 oli useiden neutraalien yhdyssanojen lisäksi mainittu vastineiksi sukkeluus ja kavaluus. C. G. Swanin englantilais-suomalaisessa sanakirjassa vuonna 1904 selitykseksi annettiin muun muassa valtiolliset hankkeet tai juonet.

Puolueet kuvaavat toimintansa tavoitteita periaateohjelmissaan, mutta viestintästrategiat vaihtelevat suuresti.

Kuten Fred Karlsson ja Matti Wiberg ovat tutkimuksissaan osoittaneet, sosiaalidemokraatit kommunikoivat muita enemmän menneissä aikamuodoissa. Perussuomalaisten retoriikka on rakenteeltaan yksinkertaista ja iskevää, kristillisdemokraattien monisanaista ja mutkikasta. Äänestäjien tehtäväksi jää päätellä, miten sanonta ja toiminta korreloivat keskenään.

Kirjoittaja on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2011