Kerran kuokittu, iäksi menetetty?Suo uudistuu siinä missä metsä, mutta hitaammin. Ilmastonmuutosta hillitsevä hiilinielu siitä kehittyy jo muutamassa vuodessa.

Teksti: Jukka Ruukki

Kerran kuokittu, iäksi menetetty?Suo uudistuu siinä missä metsä, mutta hitaammin. Ilmastonmuutosta hillitsevä hiilinielu siitä kehittyy jo muutamassa vuodessa.

Julkaistu Tiede -lehdessä 11/2010

Suomi on maailman kuudenneksi soisin maa. Soita on maan kokonaispinta-alasta kolmannes, yli 9 miljoonaa hehtaaria.

Aitonevalla mikään ei ole aitoa. Minne tahansa katseensa kääntää, voi nähdä ihmiskäden jälkiä. Ympärillä levittäytyy tummanpuhuva turvekent­tä, jonka reunoilla kasvaa nuorta sekametsää. Jossain kauempana suota kyntävä keltainen konekolossi nostattaa taakseen komean pölypilven. Sen saalis, jyrsinturve, on varastoitu suuriin aumoihin kentän laidalle. Turvekasoja sateelta suojaavat mustat muovit lepattavat leppeässä syystuulessa.Paikoin maa on turvekoneen pyörien alla kulunut niin loppuun, että kivet pilkistävät esiin. Suon pohjako siellä häämöttää?– Viimeisiä turpeita viedään, vahvistaa suotutkija, maa- ja metsätaloustieteiden tohtori Niko Silvan. Hän tutkii työkseen suoekosysteemejä ja niiden ennallistamista Metsäntutkimuslaitoksen Parkanon-yksikössä.  Vielä 1950-luvulla näillä sijoilla oli avoin käkkärämäntyjen ja allikoiden kirjoma kohosuo, kunnes valtio keksi hyödyntää sen muhkeaa turvekerrosta höyryveturien polttoaineeksi. Päätöstä helpotti Aitonevan sijainti lähellä rautatietä ja sähkölinjoja. Tutkijan harjaantuneella silmällä Silvan arvioi, että viiden metrin paksuisesta turvekerroksesta on jäljellä enää viisikymmentä senttiä, jos sitäkään. Alun perin satojen hehtaarien laajuinen tuotantoala on kutistunut muutamaan kymmeneen. – Parissa vuodessa työmaa hiljenee lopullisesti, Silvan laskee. Miten käy loppuun kalutulle suolle? – Jos odotetaan sata vuotta eikä tehdä mitään, paikalle kasvaa lehtipuuvaltainen metsä, jossa viihtyvät teeret ja hirvet. Mutta ei suokaan ole menetetty mahdollisuus.– Pienillä toimenpiteillä tähän voidaan palauttaa toimiva suoekosysteemi, Silvan lupaa ja kertoo hiljattain hylätystä turvekentästä, joka on alkanut jo soistua. Parin kilometrin päässä sijaitsevalla koealueella simuloidaan sama kehitys, joka tapahtui Suomessa jääkauden jälkeen, kun kasvillisuus levisi alaville maille ja soistuminen käynnistyi.Se pitää nähdä.

Veden nostolla alkuun

Lits, läts, lits... Eron tuntee jo jalkojen alla. Täällä tarvittaisiin saappaita. Onneksi kentän kosteimpiin paikkoihin pääsee pitkospuita pitkin.Vaikka koealue ei ole kovin kaunista katseltavaa, on vaikea uskoa, että tästä paikasta nostettiin turvetta vain pari vuotta sitten.– Soistuminen saatiin käyntiin nostamalla veden pinta sopivalle korkeudelle, Silvan sanoo ja tallaa pitkospuiden viereen. Sandaali mossahtaa kosteuden merkiksi mutta ei juuri kastu. Suovesi jää lillumaan noin kymmenen senttiä pinnan alapuolelle. – Tällaisesta rahkasammaleet tykkäävät, ja ne alkavat kasvaa ja levitä aivan luontaisesti.Tykkäävät muutkin. Turvekentän laskuojien patoaminen on nostanut entisiin turvekuoppiin allikoita vesikasveineen, ja monin paikoin nostavat päätään soille tyypilliset pioneerikasvit, kuten heinämäiset sarat ja vihvilät sekä tupasvilla.Lopulta löydämme rahkaisia mättäitä kaikessa lajikirjossaan: kulju-, puna-, rusko-, ruso- ja sararahkasammalia. Ne ovat tyypillisiä kohosuon lajeja, joita tällä paikalla kasvoi, ennen kuin turvetta ryhdyttiin kuokkimaan. – Ei tämä ole vielä kasvistoltaan eikä maisemaltaan luonnontilaisen kaltainen, Silvan myöntää. Mutta kyllä sekin syntyy, jos jaksetaan odottaa. Kyse on aikajänteestä. Puhutaan joistakin sadoista vuosista.Silvan on seurannut hieman huvittuneena viimeaikaista keskustelua suon uusiutumattomuudesta. – Päinvastoin soistuminen on pitkään koettu Suomessa ongelmaksi. On ennemminkin kirottu, ettei suon kasvua ja leviämistä saada millään estettyä.Jääkauden jälkeen 10 000 vuotta sitten Suomi soistui rytinällä, kun maaston painanteet vapautuivat jäästä ja sulavesistä. Nykyolot eivät ole järisyttävän erilaiset: sadetta piisaa ja ilmasto on sopivan kostea. Siksi suota syntyy metsiin ja vesistöjen reunamille koko ajan lisää, haluttiin tai ei. Esimerkiksi rannikkoseudulta löytyy alueita, jotka olivat vielä 500 vuotta sitten veden alla mutta joilla nyt saattaa olla paksurahkainen kohosuo metrisine turvekerroksineen.

Rahkasammal leviää hanakasti

Aitonevan koealueella uudistumisvauhtiin on pantu lisää kierroksia. Hylättyihin turvekuoppiin tehtiin kevättalvella 2009 siirtoistutus. Hangen päälle kylvettiin rahkasammaleen palasia.Rahkasammaleet leviävät hanakasti joko itiöistä tai varren kärjistä, joissa on lukematon määrä pieniä hankasilmuja. Yksi hankasilmu on tavallaan minikokoinen rahkasammaleen alku. Aitonevan kokemusten perusteella rahkasammalten viljely kannattaa. – Ne lähtivät heti ensimmäisenä kesänä hyvään kasvuun, Silvan kertoo.Ilman istutusta sarat ja tupasvilla olisivat täyttäneet turvekentän ja rahkakerroksen muodostuminen olisi viivästynyt. – Rahkasammaleet ovat olennainen osa suokasvillisuutta, ja niiden siirrostus palauttaa nopeasti toimivan suoekosysteemin. Koealueen uudistumisvauhdista kertoo, että uusiin sammalmättäisiin kertyi korkeutta jopa kolmesta viiteen senttiä kesässä. Normaalioloissa rahkasammal kasvaa vain sentin vuodessa.  Ei kuulosta paljolta, mutta jos suota on runsaasti, millinkin kasvu vuodessa tekee valtavasti biomassaa, joka sitoo hiilidioksidia ja keventää ilmakehän hiilikuormaa.  Muutamassa vuodessa nieluksi

– Tulkaahan katsomaan, Niko Silvan hihkaisee. Loikimme kuvaajan kanssa hanhenmarssia natisevilla pitkospuilla, jotka päättyvät äkisti allikkoon. Veden äärellä on rivi peltikehikoita, joiden keskeltä puskee punaista matalaa mätästä, punarahkasammalta. Koeruuduilta mitataan suokasvillisuuden lisääntymisen lisäksi yhteyttämistä, maahengitystä ja kasvihuonekaasujen tasetta. – Jo tämä kohta sitoo enemmän hiiltä kuin päästää, Silvan osoittaa ruutua, joka kylvettiin runsas vuosi sitten. Muutamassa vuodessa koko entinen turvetyömaa vastaa hiilidynamiikaltaan luontaista suota. – Suuri hiilen lähde muuttuu hiilinieluksi, Silvan summaa.Jos mitään ei tehtäisi, hylätyn suon pohjalle jäänyt turve vapautuisi ilmakehän lämmikkeeksi 40–50 vuodessa.Soilla on kuitenkin kaksoisrooli. Hiilen sitojina ne viilentävät, metaanin vapauttajina taas lämmittävät ilmastoa. Metaani ja toinen soiden pulpauttelema kaasu typpioksiduuli ovat kasvihuonevaikutukseltaan moninkertaisia hiilidioksidiin verrattuna. – Suon uudistuessa lisääntyvät varsinkin metaanipäästöt, mutta rahkasammalkasvusto estää niiden pääsyn ilmakehään. Rahkaisella suolla jopa puolet ilmaan pyrkivistä metaanikuplista hapettuu ja jää sammalkerrokseen.

Tuleeko suon näköiseksi?

Vanha suopohja voidaan siis palauttaa hiiltä sitovaksi ekosysteemiksi, mutta tuleeko siitä koskaan aidon näköistä? Biologi näkee suota kaikkialla, maallikko on krantumpi. Minulle, eteläsuomalaiselle, kelpaa vain lapsuuden maisema: avosuo kermeineen, kuljuineen, allikoineen ja karpaloineen.Lähdemme etsimään vastausta Aitonevan reunamilta, missä turpeennosto päättyi vuonna 1957. Vanhoihin laahakauhakuoppiin ei ole sen koommin kajottu, ne ovat saaneet soistua itsestään. Äkkiseltään näyttää, että astelemme luonnontilaisella rämeellä, jonka matalilla mättäillä kasvaa siellä täällä pieniä mäntyjä ja koivuja. Kenttäkerrosta hallitsevat jouhisarat sekä puna- ja kalvakkarahkasammaleet. Mätäspinnoilla näkyy rämevarpuja, ja karpalokin marjoo.Vain suon geometrisen pitkulaisesta muodosta ja säännöllisesti vuorottelevista harjanteista ja painanteista voi päätellä, että ihminen on joskus möyrinyt täällä. Suota ei ainakaan geologisessa mielessä ole ilman turvetta – löytyykö sitä? Niko Silvan tekee aitoustestin. Käsi uppoaa melkein kainaloa myöten, eikä pohja tule vastaan. – Yli puoli metriä, Silvan mittaa. Uutta suota on syntynyt noin sentti vuodessa.Pintakerroksen tunnistaa eläväksi rahkasammaleeksi, mutta jo viidentoista sentin syvyydessä maatuminen on edennyt niin pitkälle, että voidaan puhua turpeesta. Turvekin siis uusiutuu, mutta hitaasti, jos sitä vertaa metsän uusiutumistahtiin.

Sammalviljelmistä bioetanolia ja kosmetiikkaaRahkasammalviljelyssä muhii biobisnes. Rahkasuolle syntyy sopivissa oloissa biomassaa jopa 5 000 kiloa hehtaarilla vuodessa. Se vastaa hyvälaatuisen metsän kasvua.Käytöstä poistuvat turvekentät voisi valjastaa kasvuturpeen tai energiabiomassan tuotantoon, kunhan ne ensin soistetaan rahkasammalistutuksilla hiilen nieluiksi. Rahka sopii myös kasvualustamateriaaliksi kasvihuoneviljelyyn ja taimitarhoihin. Sitä voisi nostaa suolta jo parinkymmenen vuoden kuluttua. Kasvualustamateriaaleille on Euroopassa rajattomat markkinat. Lääke- ja kosmetiikkateollisuus on puolestaan kiinnostunut turpeen arvokkaista kemiallisista yhdisteistä. Rahkasammalviljelmästä saisi myös autoihin tankin täytettä, sillä turve kelpaa bioetanolin ja -kaasun raaka-aineeksi. Perinteinen energiakäyttökin onnistuu. Suohehtaarin vuosituotolla lämmittää omakotitaloa vuoden.

Polttaa vai ei?

Turpeen energiakäyttö nostattaa tunteita. Ympäristöväki jättäisi suot rauhaan luontoarvojen ja ilmastosyiden takia. Turpeen polton päästöt voivat olla joissain tilanteissa kivihiiltä suuremmat. Teollisuus taas haluaa jatkaa soiden hyödyntämistä.Tutkijan mielestä riitely on turhaa. Turvetta voidaan käyttää energiaksi niin, että Suomen suot ovat yhteen laskettuina kestävästi hiilinielu. – Jos turve otetaan reheviltä turvekankailta, ojitetuilta soilta ja suopelloilta ja alueet ennallistetaan käytön jälkeen, turpeen ilmastovaikutus on selvästi fossiilisia polttoaineita pienempi.Niko Silvanin mukaan suurin osa ojitetuista soista ja suopelloista on menettänyt luontaisen hiilensidontakykynsä ja päästää paljon kasvihuonekaasuja. Noita paikkoja kannattaakin kuokkia. – Etenkin metsäojitettua, riittävän paksuturpeista suota on Suomessa niin paljon, ettei karuihin luonnontilaisiin soihin välttämättä tarvitsisi kajota.Uudet tuotantotekniikat saattavat parantaa turpeen hiiliyhtälöä entisestään. Perinteisesti turve on jyrsitty hitaasti suurilta kentiltä, jolloin myös kasvihuonekaasupäästöt ovat suuret. Ne pienenevät, jos suo tyhjennetään kerralla pohjaan asti.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018

Keskiaika toi viinamarjat, perunat ja plomut.

Kesäkuumalla tekee mieli syödä mehukkaita hedelmiä. Globaalien markkinoiden ansiosta niitä on nykyään tarjolla ympäri vuoden, mutta kesäntuoreina ne maistuvat aivan erikoisen hyviltä.

Suomessa ei kasva yhtään kotoperäistä hedelmälajia. Kaikki ovat alkuaan muualta tuotuja.

Vanhimmasta päästä on omena, jonka nimityksellä on vastine muutamissa lähisukukielissä. Sanaa on arveltu vanhaksi iranilaiseksi lainaksi, mutta sen esihistorialliset kulkureitit ovat hämärän peitossa. Vanhoina aikoina kauppaa käytiin etenkin ylellisyystuotteilla, koska jokapäiväisessä elämässä tarvittavat perushyödykkeet tuotettiin itse.

Keskiajan Turun arkeologisissa kaivauksissa on löydetty viinirypäleiden ja viikunoiden jäänteitä, ja ilmeisesti myös niihin viittaavat sanat ovat olleet kaupunkilaisille tuttuja. Muualla Suomessa fiikunat ja viinamarjat opittiin tuntemaan viimeistään 1500-luvun puolimaissa, kun Mikael Agricola kertoi niistä suomenkielisissä teoksissaan.

Viini oli tärkeä tuontituote jo keskiajalla, ja siitä käytettiin vanhaa germaanista lainanimitystä viina 1800-luvun alkuun asti. Viikunan alkujuuret ovat latinassa, jossa ficus tarkoittaa sekä viikunahedelmää että viikunapuuta.

Agricola mainitsee myös perunan, jolla hän tarkoittaa päärynää, latinaksi pirum. Niitä kasvatettiin hänen aikanaan jo Suomenlahden eteläpuolella. Päärynä-sana on kuitenkin lainattu ruotsista, jossa latinan sanaa on muokattu omaan kieleen sopivaksi ottamalla mallia marjaa tarkoittavasta bär-sanasta.

Luumutkin olivat Itämeren alueen vanhaa kauppatavaraa, ja niitä saatettiin jopa viljellä Naantalin luostarissa 1400-luvulla. Luumu-sana on tullut ruotsista, ensi alkuun asussa plomu tai plumo.

Murteissa ja vanhassa kirjakielessä luumuja on nimitetty myös väskynäksi. Se on lainaa varhaisuusruotsin sanasta swetzkon, joka puolestaan perustuu uusyläsaksan sanaan Zwetschge. Se on alkuaan mukaeltu loppuosa latinan sanasta damascena ja kertoo, että luumut tulivat alun perin Damaskoksen suunnalta.

Tavallisten suomalaisten ruokavalioon metsämarjat ovat kuuluneet esihistoriallisista ajoista lähtien, mutta tuoreiden tuontihedelmien syöntiä on alettu opetella vasta 1800-loppupuolella. Sanomalehti Suometar raportoi huhtikuussa 1856, kuinka kauppalaiva täynnä ”appelsiinia, sitronia ja mandelia” oli saapunut Tallinnan satamaan. Muutaman vuoden kuluttua sama onni kohtasi myös helsinkiläisiä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2018