Kerran kuokittu, iäksi menetetty?Suo uudistuu siinä missä metsä, mutta hitaammin. Ilmastonmuutosta hillitsevä hiilinielu siitä kehittyy jo muutamassa vuodessa.

Teksti: Jukka Ruukki

Kerran kuokittu, iäksi menetetty?Suo uudistuu siinä missä metsä, mutta hitaammin. Ilmastonmuutosta hillitsevä hiilinielu siitä kehittyy jo muutamassa vuodessa.

Julkaistu Tiede -lehdessä 11/2010

Suomi on maailman kuudenneksi soisin maa. Soita on maan kokonaispinta-alasta kolmannes, yli 9 miljoonaa hehtaaria.

Aitonevalla mikään ei ole aitoa. Minne tahansa katseensa kääntää, voi nähdä ihmiskäden jälkiä. Ympärillä levittäytyy tummanpuhuva turvekent­tä, jonka reunoilla kasvaa nuorta sekametsää. Jossain kauempana suota kyntävä keltainen konekolossi nostattaa taakseen komean pölypilven. Sen saalis, jyrsinturve, on varastoitu suuriin aumoihin kentän laidalle. Turvekasoja sateelta suojaavat mustat muovit lepattavat leppeässä syystuulessa.Paikoin maa on turvekoneen pyörien alla kulunut niin loppuun, että kivet pilkistävät esiin. Suon pohjako siellä häämöttää?– Viimeisiä turpeita viedään, vahvistaa suotutkija, maa- ja metsätaloustieteiden tohtori Niko Silvan. Hän tutkii työkseen suoekosysteemejä ja niiden ennallistamista Metsäntutkimuslaitoksen Parkanon-yksikössä.  Vielä 1950-luvulla näillä sijoilla oli avoin käkkärämäntyjen ja allikoiden kirjoma kohosuo, kunnes valtio keksi hyödyntää sen muhkeaa turvekerrosta höyryveturien polttoaineeksi. Päätöstä helpotti Aitonevan sijainti lähellä rautatietä ja sähkölinjoja. Tutkijan harjaantuneella silmällä Silvan arvioi, että viiden metrin paksuisesta turvekerroksesta on jäljellä enää viisikymmentä senttiä, jos sitäkään. Alun perin satojen hehtaarien laajuinen tuotantoala on kutistunut muutamaan kymmeneen. – Parissa vuodessa työmaa hiljenee lopullisesti, Silvan laskee. Miten käy loppuun kalutulle suolle? – Jos odotetaan sata vuotta eikä tehdä mitään, paikalle kasvaa lehtipuuvaltainen metsä, jossa viihtyvät teeret ja hirvet. Mutta ei suokaan ole menetetty mahdollisuus.– Pienillä toimenpiteillä tähän voidaan palauttaa toimiva suoekosysteemi, Silvan lupaa ja kertoo hiljattain hylätystä turvekentästä, joka on alkanut jo soistua. Parin kilometrin päässä sijaitsevalla koealueella simuloidaan sama kehitys, joka tapahtui Suomessa jääkauden jälkeen, kun kasvillisuus levisi alaville maille ja soistuminen käynnistyi.Se pitää nähdä.

Veden nostolla alkuun

Lits, läts, lits... Eron tuntee jo jalkojen alla. Täällä tarvittaisiin saappaita. Onneksi kentän kosteimpiin paikkoihin pääsee pitkospuita pitkin.Vaikka koealue ei ole kovin kaunista katseltavaa, on vaikea uskoa, että tästä paikasta nostettiin turvetta vain pari vuotta sitten.– Soistuminen saatiin käyntiin nostamalla veden pinta sopivalle korkeudelle, Silvan sanoo ja tallaa pitkospuiden viereen. Sandaali mossahtaa kosteuden merkiksi mutta ei juuri kastu. Suovesi jää lillumaan noin kymmenen senttiä pinnan alapuolelle. – Tällaisesta rahkasammaleet tykkäävät, ja ne alkavat kasvaa ja levitä aivan luontaisesti.Tykkäävät muutkin. Turvekentän laskuojien patoaminen on nostanut entisiin turvekuoppiin allikoita vesikasveineen, ja monin paikoin nostavat päätään soille tyypilliset pioneerikasvit, kuten heinämäiset sarat ja vihvilät sekä tupasvilla.Lopulta löydämme rahkaisia mättäitä kaikessa lajikirjossaan: kulju-, puna-, rusko-, ruso- ja sararahkasammalia. Ne ovat tyypillisiä kohosuon lajeja, joita tällä paikalla kasvoi, ennen kuin turvetta ryhdyttiin kuokkimaan. – Ei tämä ole vielä kasvistoltaan eikä maisemaltaan luonnontilaisen kaltainen, Silvan myöntää. Mutta kyllä sekin syntyy, jos jaksetaan odottaa. Kyse on aikajänteestä. Puhutaan joistakin sadoista vuosista.Silvan on seurannut hieman huvittuneena viimeaikaista keskustelua suon uusiutumattomuudesta. – Päinvastoin soistuminen on pitkään koettu Suomessa ongelmaksi. On ennemminkin kirottu, ettei suon kasvua ja leviämistä saada millään estettyä.Jääkauden jälkeen 10 000 vuotta sitten Suomi soistui rytinällä, kun maaston painanteet vapautuivat jäästä ja sulavesistä. Nykyolot eivät ole järisyttävän erilaiset: sadetta piisaa ja ilmasto on sopivan kostea. Siksi suota syntyy metsiin ja vesistöjen reunamille koko ajan lisää, haluttiin tai ei. Esimerkiksi rannikkoseudulta löytyy alueita, jotka olivat vielä 500 vuotta sitten veden alla mutta joilla nyt saattaa olla paksurahkainen kohosuo metrisine turvekerroksineen.

Rahkasammal leviää hanakasti

Aitonevan koealueella uudistumisvauhtiin on pantu lisää kierroksia. Hylättyihin turvekuoppiin tehtiin kevättalvella 2009 siirtoistutus. Hangen päälle kylvettiin rahkasammaleen palasia.Rahkasammaleet leviävät hanakasti joko itiöistä tai varren kärjistä, joissa on lukematon määrä pieniä hankasilmuja. Yksi hankasilmu on tavallaan minikokoinen rahkasammaleen alku. Aitonevan kokemusten perusteella rahkasammalten viljely kannattaa. – Ne lähtivät heti ensimmäisenä kesänä hyvään kasvuun, Silvan kertoo.Ilman istutusta sarat ja tupasvilla olisivat täyttäneet turvekentän ja rahkakerroksen muodostuminen olisi viivästynyt. – Rahkasammaleet ovat olennainen osa suokasvillisuutta, ja niiden siirrostus palauttaa nopeasti toimivan suoekosysteemin. Koealueen uudistumisvauhdista kertoo, että uusiin sammalmättäisiin kertyi korkeutta jopa kolmesta viiteen senttiä kesässä. Normaalioloissa rahkasammal kasvaa vain sentin vuodessa.  Ei kuulosta paljolta, mutta jos suota on runsaasti, millinkin kasvu vuodessa tekee valtavasti biomassaa, joka sitoo hiilidioksidia ja keventää ilmakehän hiilikuormaa.  Muutamassa vuodessa nieluksi

– Tulkaahan katsomaan, Niko Silvan hihkaisee. Loikimme kuvaajan kanssa hanhenmarssia natisevilla pitkospuilla, jotka päättyvät äkisti allikkoon. Veden äärellä on rivi peltikehikoita, joiden keskeltä puskee punaista matalaa mätästä, punarahkasammalta. Koeruuduilta mitataan suokasvillisuuden lisääntymisen lisäksi yhteyttämistä, maahengitystä ja kasvihuonekaasujen tasetta. – Jo tämä kohta sitoo enemmän hiiltä kuin päästää, Silvan osoittaa ruutua, joka kylvettiin runsas vuosi sitten. Muutamassa vuodessa koko entinen turvetyömaa vastaa hiilidynamiikaltaan luontaista suota. – Suuri hiilen lähde muuttuu hiilinieluksi, Silvan summaa.Jos mitään ei tehtäisi, hylätyn suon pohjalle jäänyt turve vapautuisi ilmakehän lämmikkeeksi 40–50 vuodessa.Soilla on kuitenkin kaksoisrooli. Hiilen sitojina ne viilentävät, metaanin vapauttajina taas lämmittävät ilmastoa. Metaani ja toinen soiden pulpauttelema kaasu typpioksiduuli ovat kasvihuonevaikutukseltaan moninkertaisia hiilidioksidiin verrattuna. – Suon uudistuessa lisääntyvät varsinkin metaanipäästöt, mutta rahkasammalkasvusto estää niiden pääsyn ilmakehään. Rahkaisella suolla jopa puolet ilmaan pyrkivistä metaanikuplista hapettuu ja jää sammalkerrokseen.

Tuleeko suon näköiseksi?

Vanha suopohja voidaan siis palauttaa hiiltä sitovaksi ekosysteemiksi, mutta tuleeko siitä koskaan aidon näköistä? Biologi näkee suota kaikkialla, maallikko on krantumpi. Minulle, eteläsuomalaiselle, kelpaa vain lapsuuden maisema: avosuo kermeineen, kuljuineen, allikoineen ja karpaloineen.Lähdemme etsimään vastausta Aitonevan reunamilta, missä turpeennosto päättyi vuonna 1957. Vanhoihin laahakauhakuoppiin ei ole sen koommin kajottu, ne ovat saaneet soistua itsestään. Äkkiseltään näyttää, että astelemme luonnontilaisella rämeellä, jonka matalilla mättäillä kasvaa siellä täällä pieniä mäntyjä ja koivuja. Kenttäkerrosta hallitsevat jouhisarat sekä puna- ja kalvakkarahkasammaleet. Mätäspinnoilla näkyy rämevarpuja, ja karpalokin marjoo.Vain suon geometrisen pitkulaisesta muodosta ja säännöllisesti vuorottelevista harjanteista ja painanteista voi päätellä, että ihminen on joskus möyrinyt täällä. Suota ei ainakaan geologisessa mielessä ole ilman turvetta – löytyykö sitä? Niko Silvan tekee aitoustestin. Käsi uppoaa melkein kainaloa myöten, eikä pohja tule vastaan. – Yli puoli metriä, Silvan mittaa. Uutta suota on syntynyt noin sentti vuodessa.Pintakerroksen tunnistaa eläväksi rahkasammaleeksi, mutta jo viidentoista sentin syvyydessä maatuminen on edennyt niin pitkälle, että voidaan puhua turpeesta. Turvekin siis uusiutuu, mutta hitaasti, jos sitä vertaa metsän uusiutumistahtiin.

Sammalviljelmistä bioetanolia ja kosmetiikkaaRahkasammalviljelyssä muhii biobisnes. Rahkasuolle syntyy sopivissa oloissa biomassaa jopa 5 000 kiloa hehtaarilla vuodessa. Se vastaa hyvälaatuisen metsän kasvua.Käytöstä poistuvat turvekentät voisi valjastaa kasvuturpeen tai energiabiomassan tuotantoon, kunhan ne ensin soistetaan rahkasammalistutuksilla hiilen nieluiksi. Rahka sopii myös kasvualustamateriaaliksi kasvihuoneviljelyyn ja taimitarhoihin. Sitä voisi nostaa suolta jo parinkymmenen vuoden kuluttua. Kasvualustamateriaaleille on Euroopassa rajattomat markkinat. Lääke- ja kosmetiikkateollisuus on puolestaan kiinnostunut turpeen arvokkaista kemiallisista yhdisteistä. Rahkasammalviljelmästä saisi myös autoihin tankin täytettä, sillä turve kelpaa bioetanolin ja -kaasun raaka-aineeksi. Perinteinen energiakäyttökin onnistuu. Suohehtaarin vuosituotolla lämmittää omakotitaloa vuoden.

Polttaa vai ei?

Turpeen energiakäyttö nostattaa tunteita. Ympäristöväki jättäisi suot rauhaan luontoarvojen ja ilmastosyiden takia. Turpeen polton päästöt voivat olla joissain tilanteissa kivihiiltä suuremmat. Teollisuus taas haluaa jatkaa soiden hyödyntämistä.Tutkijan mielestä riitely on turhaa. Turvetta voidaan käyttää energiaksi niin, että Suomen suot ovat yhteen laskettuina kestävästi hiilinielu. – Jos turve otetaan reheviltä turvekankailta, ojitetuilta soilta ja suopelloilta ja alueet ennallistetaan käytön jälkeen, turpeen ilmastovaikutus on selvästi fossiilisia polttoaineita pienempi.Niko Silvanin mukaan suurin osa ojitetuista soista ja suopelloista on menettänyt luontaisen hiilensidontakykynsä ja päästää paljon kasvihuonekaasuja. Noita paikkoja kannattaakin kuokkia. – Etenkin metsäojitettua, riittävän paksuturpeista suota on Suomessa niin paljon, ettei karuihin luonnontilaisiin soihin välttämättä tarvitsisi kajota.Uudet tuotantotekniikat saattavat parantaa turpeen hiiliyhtälöä entisestään. Perinteisesti turve on jyrsitty hitaasti suurilta kentiltä, jolloin myös kasvihuonekaasupäästöt ovat suuret. Ne pienenevät, jos suo tyhjennetään kerralla pohjaan asti.

Suomalaistutkija havaitsi, että maaseudun monimuotoinen luonto saattaa suojata koiria allergialta. Se antaa tukea biodiversiteettihypoteesille.

Kaupunkilaiskoirilla on enemmän allergioita kuin maaseudulla asuvilla. Vähiten allergioita on koirilla, jotka elävät maalla maalaismaiseen tapaan monilapsisessa, muitakin eläimiä omistavassa perheessä ja saavat ulkoilla vapaasti kotipihalla.

Tällaisia asioita koirista Jenni Lehtimäki sai selville väitöstutkimuksessaan, josta Helsingin Sanomat kertoo jutussaan.

Ihmisistä tosin ei samanlaista yhteyttä löytynyt allergioiden ja asuinpaikan väliltä.

Lehtimäki testasi biodiversiteettihypoteesia. Sen mukaan immuunijärjestelmämme häiriintyy ja allergian tapaiset tulehdusperäiset sairaudet lisääntyvät, kun ympäristön monimuotoisuus hupenee ja me altistumme entistä vähemmille luonnon mikrobeille.

Väitöskirja koostui neljästä tutkimuksesta, joista kaksi käsitteli lapsia ja kaksi lemmikkikoiria.

Kummassakaan lapsitutkimuksessa ei löytynyt merkittävää yhteyttä allergioiden ja ihon mikrobien tai luonnon monimuotoisuuden välillä.

Toisin oli lemmikkien laita. Koiranomistajille suunnatun kyslytutkimusken mukaan sairaimpia olivat kaupunkilaiskoirat, joista noin 17 prosentilla oli allergiaa. Maalla osuus oli viitisen prosenttia.

”Kysely osoittaa ensimmäistä kertaa urbaanin ympäristön ja muun nisäkkään kuin ihmisen allergian välisen yhteyden”, Lehtimäki kertoo.

Vielä selvemmän näytön tarjoaa neljäs tutkimus, johon osallistui yhteensä 170 labradorinnoutajaa ja suomenlapinkoiraa.

Se paljasti, että eniten allergioista kärsivät kaupungissa esimerkiksi kerrostalossa asuvat koirat, joilla on ”urbaani elämäntyyli”. Niiden hoidosta vastaa yksi ihminen, joka harrastaa monenlaista ja lenkkeilee paljon koiran kanssa.

Harvinaisimpia allergiat ovat maalaiseen tapaan maalla elävillä koirilla. Niiden iholla on viljalti ympäristöstä peräisin olevia bakteereja.

Lehtimäki ihmettelee, miksi ympäristön ja allergian yhteys tuli ilmi koirilla muttei lapsilla.

”Allergia on monimutkainen sairaus ja ihmiselämä on monimutkaista, mikä saattaa piilottaa ympäristön vaikutuksen”, hän miettii.

Täysin piiloon ihminen ei kuitenkaan jäänyt. Kyselytutkimuksessa paljastui, että jos allergia vaivaa koiraa, omistajakin on todennäköisesti allergikko. Tämä johtuu epäilemättä jostain yhteisestä tekijästä koiran ja omistajan elämäntavoissa tai ympäristössä.

”Maaseutumaisessa ympäristössä koiran ja ihmisen elimistö altistuu mikrobeille, jotka jollakin tavalla tukevat immuunijärjestelmän toimintaa”, Lehtimäki toteaa.

Kysely

Uskotko biodiversiteettihypoteesiin?

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 2/2018 

 

PÄÄKIRJOITUS

Kun viha vie

Vihapuhuja ratsastaa alkukantaisella reaktiolla.

 

PÄÄUUTISET

Unissa puhutaan rumia

Myöntisen päiväminän takaa kurkkii
kielteinen yöminä – hyvästä syystä.

Alienkivi on yksi miljoonista

Tähtienvälisiä asteroideja syöksyy
aurinkokunnan läpi jatkuvasti.

Nykyihminen seikkaili
ulos Afrikasta useita kertoja

Yhden ulostulon malli ei enää mitenkään
istu Aasian löytöihin.

Korallit kalpenevat kiihtyvää tahtia

Lämpenevät vedet riistävät
polyypilta elintärkeän kumppanin.

 

ARTIKKELIT

Migreeni vyöryy aivorungosta

Kun sähköt sekoavat hermokeskuksessa,
kipuviestit kiihdyttävät aivot hälytystilaan.

Esinisäkkäät
Maailman valtiaat ennen dinosauruksia

Kehitys kohti meitä käynnistyi jo silloin,
kun maapallon mantereet olivat vielä yhtä.

Siittiöt hukassa

Enää hälytyskellot eivät kilise van kumisevat.
Miesten siittiömäärät ovat romahtaneet.

James Bond
Harmaa agentti hurmasi maailman

Vastoin odotuksia huomaamaton vakooja sai
valtavan huomion. Kohu teki fiktiosta faktaa.

Liikenne jättää tiet

Visio on villi muttei utopiaa. Jokainen sopiva
maapala tarvitaan luonnolle ja ruoalle.

Ennen paras mies oli poikamies

Naiset ja seksi eivät ole aina olleet miehen mitta.
Elämän tärkeät asiat löytyivät pitkään toisaalta.

 

TIEDE VASTAA

Voiko pissa jäätyä kaarelle?

Haudataanko vainajat ilmansuuntien mukaan?

Mikä on puujalkavitsi?

Miksi kuusi kestää lumen painon?

Miten norppa löytää takaisin avannolle?

Voiko avaruusaseman palauttaa Maahan?

 

KIRJAT

Oma dna kantaa suvun historiaa

Marja Pirttivaara teki suomalaisille sukututkijoille uudenlaisen kätevän oppaan.

 

KUVA-ARVOITUS

Klassikkopalsta

kutsuu lukijoita tulkitsemaan kuvia lehden Facebook-sivustolle: facebook.com/tiede.fi

 

OMAT SANAT

Valoa kohti

Entisinä aikoina kantasana tarjosi myös lämpöä.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.