Kun EU-maista tuotavan alkoholin rajoitukset höllentyvät ja alkoholivero alenee, suomalaisten pelätään taas kerran hukkuvan viinaan. Silloinkin kun suomalaiset joivat vähiten Euroopassa, he joivat väärin ja tarvitsivat kieltoja.


TEKSTI:Päivi Parhi-Riikola

Kun EU-maista tuotavan alkoholin rajoitukset höllentyvät


ja alkoholivero alenee,  suomalaisten pelätään taas kerran
hukkuvan viinaan.  Silloinkin kun suomalaiset joivat vähiten
Euroopassa, he joivat väärin ja tarvitsivat kieltoja.


 


Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2003




1733 Juopumuksen vastainen asetus te-kee julkisella paikalla päihtyneenä esiin-tymisestä rangaistavan teon. Perus-rangaistus on rahasakko.

1866 Paloviinan kotipoltto kielletään talon-poikaissäädyn kiivaasta vastukses-ta huolimatta. Päätös suosii tehdasalko-holin valmistusta ja vaikeuttaa merkittä-västi maaseudun elämää.

1870-luku Vastaiskuna kotipolttokiellolle talolliset ajavat kotikunnissaan läpi järjes-tyssääntöjä, jotka kieltävät alkoholin myynnin. Suomen maaseutu kuivuu sadaksi vuodeksi.

1880-luku Fennomaanit perustavat Rait-tiuden ystävät, ensimmäisen järjestäy-tyneen raittiusliikkeen. Se kannattaa täysraittiutta. Pian siihen liittyy tuhansia työläisiä.

1898 Juomalakkomarsseille osallistuu 70 000 suomalaista. Marsseilla vaaditaan kieltolain lisäksi monia kansalaisoikeuk-sia, kuten yhtäläistä äänioikeutta.

1907 Suomen ensimmäinen yksi-kamarinen eduskunta hyväksyy kieltolain yksimielisesti. Laki ei kuitenkaan tule voimaan, koska senaatti ei hyväksy sitä.

1908 Koska viralliset tilastot osoittavat suomalaisten juovat alkoholia vähiten koko Euroopassa, kieltolakia pönki-ttämään kehitetään myytti suomalaisesta viinapäästä. Sen mukaan suomalainen aiheuttaa alkoholinkäytöllään poikkeuk-sellisen suuret haitat.

1919 Kieltolaki astuu voimaan, ja siitä tulee pian epäsuosittu. Alkoholin sala-kuljetus verkostoituu tehokkaasti, ja jopa maaseudulla saa pirtua helposti ja halvalla.

1932 Kieltolaki kumotaan ja Alkoholiliike perustetaan. Valtion tiukasti ohjaileman alkoholipolitiikan vuoksi alkoholia saa nyt huonommin kuin kieltolain aikaan.

1944-1956 Alkossa on käytössä ostaja-tarkkailujärjestelmä, joka sitoo asiakkaan yhden alkoholimyymälän asiakkaaksi ja pakottaa käyttämään viinakorttia. Korttiin merkitään asiakkaan ostokset, ja sen me-nettää, jos tarkkailijat epäilevät alkoholin väärinkäyttöä.

1969 Keskiolut vapautetaan vähittäis-myyntiin ja maaseudun satavuotinen kui-va kausi päättyy.

2003 Hallitus esittää 22. 8. alkoholiveron reipasta alentamista 1. 3. 2004 lähtien.

2004 Suomen EU:lta saama lisäaika alkoholijuomien tuonnin rajoittamisessa päättyy vuoden alussa. Baltian maiden EU-jäsenyys vappupäivästä alkaen mahdollistaa alkoholin lähes rajattoman tuonnin Virosta.

Irma Sulkunen

  paloviinan kotipolttokieltoa ja väittivät viinan koituvan perheiden tuhoksi?

Suomalaisen alkoholipolitiikan myytit alkoivat järkkyä tutkijoiden käsittelyssä, aina surullisenkuuluisasta suomalaisesta viinapäästä lähtien.

Pietismi tuomitsi synniksi

  1638, kun Ruotsin valtiopäivät määräsivät kaupunkeihin viinanpolttoveron. Paloviina oli yleistynyt Suomessa 1500-luvulta alkaen ja ohittanut vähitellen suosiossa oluen, jota täällä oli juotu  jo ainakin 1 500 vuoden ajan.

Viinalla osoitettiin vieraanvaraisuutta, ja sillä tehtiin vaihtokauppoja. Paloviinan yleistymiseen vaikuttivat pappilat, sillä kapakoiminen oli niille tärkeä tulonlähde. Kansa sai viinaa pappiloista sekä ennen jumalanpalvelusta että sen jälkeen.

1600-luvun lopulla luterilaisessa kirkossa vahvistui pietismi, joka vastusti kaikenlaista ylellisyyttä. Tällöin papit tiukensivat suhtautumistaan alkoholiin ja julistivat saarnoissaan, että juopuminen on syntiä. Vuonna 1733 kuningas antoi papiston painostuksesta juopumuksen vastaisen asetuksen. Päihtyneenä esiintymisestä julkisella paikalla ja juoppouteen kehottamisesta tuli nyt rangaistava teko.

Matti Peltonen huomauttaa, että yksi juoppousasetuksen motiiveista oli verotus. - Ruotsi oli menettänyt suurvalta-asemansa ja tarvitsi kipeästi verotuloja. Maaseudulla verot maksettiin viljana, ja veroviljan määrä väheni, kun yhä suurempi osa siitä meni kotipolton tarpeisiin. Papisto halusi oman osansa veroista lyhentämättömänä.

Tehdaspoltto sulki kotipannut

Säätyläistilanomistajille viinanpoltosta tuli yhä tärkeämpi elinkeino 1800-luvulla. Myös tehokas tehdaspoltto pääsi alkuun, kun tislauslaitteet kehittyivät ja käyttöön saatiin höyryvoima.

Suomen talousseuran jäsenet ryhtyivätkin ajamaan viinan kotipolton kieltämistä, jotta maaseudun väki saataisiin tehdasviinan juojiksi. Kieltoa perusteltiin moraalisilla syillä: viinanpoltto uhkasi suomalaista perhettä ja siten koko yhteiskuntaa, viinapannun ääressä turmeltui naisväen siveellisyys ja lapset oppivat jakamaan "raa’an nautinnon" vanhempiensa kanssa.

- 1830-luvulla seuran sihteeri C. C. Böcker kuitenkin havaitsi, että viinaa valmistettiin runsaasti vain vauraimmilla maanviljelyseuduilla Lounais-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla. Böckerin mukaan viinaa kului kaksi litraa vuodessa asukasta kohti, vaikka monissa seuran puheenvuoroissa kulutus arvioitiin kymmeneksi litraksi, Peltonen kertoo.

Kotipolttokieltoa kannatti myös Suomen ensimmäinen raittiusliike, sivistyneistön vuonna 1860 perustama Kohtuuden ystävät. Liikkeen esi-isänä voi pitää punssin ja samppanjan ystävänä tunnettua Elias Lönnrotia, joka yritti perustaa kohtuusseuran


jo 1834.

Kotipoltto kiellettiin 1866 talonpoikaissäädyn vastustuksesta huolimatta. Kielto vaikeutti suuresti maaseudun elämää. Viinanpoltto oli mahdollistanut viljan monipuolisen käytön, ja viinasta saaduilla tuloilla oli perustettu kuntiin jopa kansakouluja.

Maaseutu kuivui vuosisadaksi

Suomalaista juomakulttuuria tutkinut folkloristiikan professori Satu Apo huomauttaa, että maaseutuyhteisöt olivat ennen kotipolttokieltoa kontrolloineet itse tehokkaasti alkoholinkäyttöä.

- Yhteisöissä juomista sääteli niin kylä- kuin huonekuntakuri. Talon isäntä vastasi viinaryyppyjen jakamisesta talonväelle ja palkollisille. Kylän ämmät tarkkailivat poikien alkoholinkäyttöä, ja papit saattoivat nuhdella seurakuntalaisiaan juopottelusta. Vielä enemmän juomista tosin rajoitti köyhyys.

  markkinamatkoista tulikin ryyppyreissuja.

Kotipolttokielto horjutti vakavasti talollisten asemaa. Elinkeinoelämän vapautuminen 1870-luvulla mahdollisti työväen vapaan liikkumisen ja toi viinan maaseudun kauppkeskuksiin ja kestikievareihin. Palkolliset saivat nyt alkoholia isäntien valvovien silmien ulottumattomissa. Talonpoikien vastaisku olivat kunnalliskiellot eli maalaiskuntien omat järjestyssäännöt, joilla voitiin kieltää muun muassa tehdasoluen myynti.

- Kiellot osoittautuivat hyvin tehokkaiksi. Vuosisadan vaihteessa alkoholia sai myydä kestikievareissa vain kuudessa maalaiskunnassa. Kunnalliskiellot kuivattivat maaseudun ja loivat ainutlaatuisen pohjan raittiusliikkeen vahvistumiselle, Peltonen arvioi.

Raittius nousi mittapuuksi

Suomen ensimmäinen valtakunnallisesti järjestäytynyt raittiusliike oli Raittiuden ystävät, jonka perustivat sivistyneistöön kuuluneet kansallismieliset fennomaanit 1883. Liike kannatti täysraittiutta, ja sen keskeisiä huolia oli maaseudun tilattoman väestön kasvu.

Britanniasta Suomeen omaksuttu valistustarina Turmiolan Tommista kuvasti hyvin fennomaanien pelkoa: jo yksikin ryyppy tekisi köyhästä tilattomasta rappiojuopon. Taustalla oli holhoava ajatus, ettei rahvas pysty hallitsemaan juomistaan. Raittiuden ystäviin liittyi pian sankoin joukoin myös työläisiä, jotka ryhtyivät ajamaan täydellistä alkoholikieltoa.

Raittiusliikkeen historiaan perehtynyt Irma Sulkunen sanoo, ettei liikkeen voimistumista pidä tulkita suoraksi reaktioksi viinan tuotantoon tai kulutukseen, vaikka kotipolttokielto vaikuttikin maaseudun jyrkkään kieltolakikantaan. Mentaaliset muutokset olivat tärkeämpiä.

- Raittiusaatteesta kehittyi eräänlainen kansalaisuskonto, jossa yhdistyivät kristinusko ja uusi kansalaismoraali. Hyvän kristityn mittapuuksi tuli raitis kansalainen. Kansalaismoraalin perusainekset taas olivat ahkeruus, säästäväisyys ja raittius, Sulkunen kertoo.

Ajettiin myös kansalaisoikeuksia

Sulkusen mukaan raittiusliikkeestä tuli maaseudun ja kaupunkien työväestölle foorumi, jolla harjoiteltiin moderniin yhteiskuntaan siirtymistä. - Raittiusjärjestöissä ei suinkaan harjoiteltu juopottelun lopettamista, Sulkunen sanoo viitaten ajan alkoholitilastoihin, jotka kertovat puhtaan alkoholin kulutuksen olleen vain kaksi litraa vuodessa henkeä kohti. Raittiusliikkeeseen osallistumalla todistettiin oma kansalaiskelpoisuus, ja kieltolain ohella siellä ajettiin monia kansalaisoikeuksia, kuten yhtäläistä äänioikeutta.

Raittiusliikehdintä huipentui vuonna 1898, jolloin 70 000 suomalaista osallistui juomalakkomarsseihin. Työväenaate sai liikkeessä vuosisadan vaihteessa näkyvän jalansijan, mutta raittiutta kannatettiin yli puoluerajojen.

- Kun Suomen ensimmäinen yksikamarinen eduskunta hyväksyi kieltolain vuonna 1907, yksikään kansanedustaja ei äänestänyt sitä vastaan! Laki hyväksyttiin juhlallisesti seisaalleen nousten, ja kansanedustaja Juho Kusti Paasikivi jopa aloitti kiistan siitä, mikä puolue oli ajanut kieltolakia pisimpään, Matti Peltonen kertoo.

Senaatti ei kuitenkaan vahvistanut kieltolakia, vaan se tuli voimaan vasta Suomen itsenäistyttyä ja kansalaissodan loputtua vuonna 1919. Taistelussa demokratian puolesta kieltolaki sen sijaan menetti merkityksensä, kun suomalaiset 1906 saivat yleisen äänioikeuden. Tämän jälkeen työväki alkoi vieraantua raittiusliikkeestä.

Poliitikot keksivät käsitteen

Vakuuttaakseen senaatin ja Venäjän hallinnon kieltolain tarpeellisuudesta kieltolakipoliitikot kehittivät suomalaisen viinapään käsitteen. Peltonen on löytänyt ensimmäisen viinapää-maininnan puheesta, jonka raittiusmies O. W. Louhivuori piti 1908.

Kun muiden maiden raittiusväki ihasteli Suomen alkoholitilannetta - raittiusjärjestöjen tilastot osoittivat suomalaisten juovan vähiten Euroopassa! - kieltolain kannattajat puolustautuivat Louhivuoren sanoin: "Totta on, että Suomessa juodaan muihin maihin verrattuna vähän. Mutta silti näkee meillä enemmän juopuneita kuin muualla, koska suomalaiset vähänkin juovuttuaan käyttäytyvät niin perin törkeästi ja raa’asti."

Peltosen mukaan viinapää-myytti demonisoi suomalaiset ja nimenomaan suomalaiset miehet. Pian viinapää myös tieteellistettiin. Jotkut pitivät sitä kulttuurisena ominaisuutena: suomalainen juomakulttuuri oli barbaarista verrattuna vanhojen eurooppalaisten sivistyskansojen juomatapoihin. Toiset selittivät "suomalaisia juomatapoja" kansanluonteella, joka periytyi biologisena ominaisuutena sukupolvelta toiselle.

  suomalaiselle viinapäälle kävivät juopumuspidätykset, joita oli tehty vuoden 1733 juoppousasetuksesta lähtien.

- Juopumuspidätysten valtavaa määrää kaupungeissa pidettiin osoituksena siitä, että pienikin määrä alkoholia aiheutti Suomessa suuria ongelmia. Vastaavaa ongelmaa ei tietenkään ollut niissä maissa, joissa juopuneita ei rangaistu vaan autettiin, Peltonen sanoo.




Suomalaiset villi-ihmisen tasolla

Villi-ihmisten ikäväntorjuntaa -lentoleh-tinen oli osa Suomen kansan ryhtiliikkeen huhtikuussa 1948 järjestämää ryhti-viikkoa. Valistuskampanjaan innoittivat lähestyvät Helsingin kesäolympialaiset.

Suomen akateeminen raittiusliitto perusti puheenjohtajansa, Alkon voimahahmon Pekka Kuusen johdolla Kansalaisryhti-toimiston vuonna 1945. Kansalais-järjestöjen edustajia houkuteltiin liikkeen jäseniksi, ja toiminta naamioitiin spontaa-niksi kansanliikkeeksi, vaikka Alko ohjasi ja rahoitti sitä.

Ryhtiliikkeen suurin hanke oli Hyvän käytöksen oppaan laatiminen, jotta suomalaiset oppisivat eurooppalaisille tavoille ennen olympiaturistien saa-pumista. Kampanjan iskulause oli "Oikea mies ei ota humalaa - oikea nainen ei siedä humalaisen seuraa."

Kieltolain jälkeen kontrolloi Alko

Kun kieltolaki sitten tuli voimaan, eliitti alkoi pian vastustaa sitä. Edes Suomen hallitus ei enää saanut laillisesti viiniä ja konjakkia kestitäkseen eurooppalaisia valtiovieraita. Toisaalta viinan salakuljetusverkko toimi mainiosti, ja jopa kuivan maaseudun asukkaat saivat pirtua helposti ja halvalla.

Tavallaan kieltolaki demokratisoi alkoholikulttuuria, mutta samalla se sai kaikki suomalaiset suosimaan väkeviä juomia. Syntyi myös ajattelutapa, että kaikki saatavilla oleva viina oli juotava kerralla pois.

Kun kieltolaki oli kumottu kansanäänestyksellä, ensimmäiset Alkoholiliikkeen myymälät avautuivat 5. 4. 1932 kello 10. Alkon politiikka oli alusta saakka humalavastaista. Valtiolle keskeistä tulolähdettä tuli ostaa ja nauttia, mutta humaltua siitä ei saanut. Alkon hallintoneuvosto päätti myynti- ja anniskelupaikkojen perustamisesta. Koska niitä ei perustettu maalle, maaseutu kuivui jälleen.

Tiukinta Alkon politiikka oli 1944-1956, jolloin käytössä oli ostajatarkkailujärjestelmä. Se sitoi suomalaiset yhden alkoholimyymälän asiakkaiksi ja pakotti käyttämään viinakorttia, johon ostokset merkittiin.

Myyjä puhutteli, etsivä urkki

Ostajatarkkailujärjestelmä omaksuttiin Ruotsista; Alkossa muun muassa apulaisjohtajana toiminut Arvo Linturi kehitti naapurimaan järjestelmästä suomalaisversion, jossa ostajatarkkailu kiedottiin väkijuomalain sisältämän myyntikieltopykälän ympärille.

- Linturi ajatteli, että myyntikiellot toimisivat esihuoltona juoppoutta vastaan. Koska kansan raitis enemmistö suhtautuisi ankarasti kiellon saaneeseen, tämä parantaisi häpeissään tapansa, sanoo suomalaisen alkoholismi-käsitteen muuttumista tutkinut valtiotieteiden maisteri Eerik Tarnaala.

Jos asiakas oli lyhyehkönä aikana ostanut paljon viinaa, myyjä otti hänet puhutteluun. Lisäksi Alkon palveluksessa toimivat ostaja- ja etsijätarkkailijat selvittivät, mihin ja miten asiakas käytti viinansa.

- Tarkkailijat selvittivät, joiko epäilty itsensä asunnossaan usein humalaan. Jos näin oli, ostajatarkkailun logiikan mukaan oli vain ajan kysymys, milloin asiakas toikkaroisi julkisesti niin, että hänet voitaisiin määritellä lain mukaan alkoholistiksi. Siten myyntikielto oli perusteltu, Tarnaala kertoo.

Peltosen mukaan Alkon palveluksessa oli ostajatarkkailun aikana noin 250 "viinaetsivää". Osa heidän keräämästään juopotteluarkistosta on yhä jäljellä, osa on jo tuhottu.

Tarkkailu herätti närää

Ostajat vastustivat tarkkailua, mutta sitä kritisoitiin myös Alkossa. Järjestelmä oli kallis, ja monet myyntikiellon saaneet siirtyivät trokareiden asiakkaiksi.

Tarkkailun purkamista tuki myös Suomen ensimmäinen haastatteluihin perustunut alkoholitutkimus Suomalainen viinapulma gallup-tutkimuksen valossa. Siihen haastateltiin 3 000:ta suomalaista joulukuun alussa 1946 - pikkujouluaikaan, kuten Peltonen huomauttaa. Virallisten tietojen mukaan suomalainen joi edelleen alkoholia vain kaksi litraa vuodessa, ja kysely tuki tietoa. Tärkeimpänä alkoholin väärinkäytön kriteerinä vastaajat pitivät sitä, että ihminen laiminlöi työnsä ja perheensä ja tuotti häiriötä ympäristölleen.

Arvo Linturi ja toinen Alkon voimahahmo Pekka Kuusi kuitenkin kiinnittivät huomiota siihen, että vain 55 prosenttia vastaajista piti alkoholin väärinkäyttäjinä ihmisiä, jotka joivat itsensä usein humalaan. Linturi tarjosi näin alhaisen yhteiskuntamoraalin lääkkeeksi entistä tiukempaa valvontaa, Kuusi kannatti valistuksen lisäämistä. Hän näki johtavan ja keskiluokan asenteissa edes "jonkinlaisia kehittyneisyyden merkkejä", vaikka esimerkiksi suomenruotsalaisista miehistä peräti 80 prosenttia oli sitä mieltä, ettei usein otettu humala ollut väärinkäyttöä.

Ostajatarkkailua päädyttiin lieventämään, ja 1956 se lopetettiin. Myyntikieltopykälä jäi kuitenkin voimaan, ja viinakortteja käytettiin henkilötodistuksina 1970-luvun alkuun asti.

Ohjaajiksi hinta ja valistus

Alko ryhtyi muokkaamaan kansan juomatapoja miedompaan ja "eurooppalaisempaan" suuntaan alentamalla oluiden ja viinien hintoja, ja Alkon myyjät ohjailivat asiakkaiden juomavalintoja Vinetosta punaviiniin. Tietoa alkoholijuomista sai myös helpommin kuin ennen, jolloin asiakas oli nähnyt vain hyllyissä makaavien pullojen pohjat ja joutunut arvailemaan, mitä juomia liikkeestä mahtoi löytyä.

Auttamaton Alko -valistuskampanjassa 1951 voitiin todeta, että Alkon hintapolitiikka oli purrut: kahdessa vuodessa oluen osuus ostetusta alkoholista oli kasvanut seitsemästä 20 prosenttiin. Keskioluen vapauttamista vähittäismyyntiin alettiinkin pohtia jo 1950-luvun alussa.

Kun keskiolut lopulta vapautui vuonna 1969 ja maaseudun kuiva satavuotiskausi päättyi, Suomen yhteiskunnallinen elämä oli Peltosen mukaan muuttunut täysin.

- Urho Kekkonen, "kunnon maalaisliittolainen", oli valittu presidentiksi ja SKDL oli päässyt poliittisesta paitsiosta. Kaikki ihmiset katsottiin poliittisesti ja valtiollisesti tasa-arvoisiksi, eikä kenenkään enää tarvinnut todistella kansalaiskelpoisuuttaan omalla kunnollisuudellaan.

Eerik Tarnaalan mukaan alkoholipolitiikan vapautumiseen vaikutti olennaisesti uudenlainen näkemys alkoholismista. Kun väärinkäyttö alettiin ymmärtää sairaudeksi eikä perisuomalaiseksi asennevammaksi, koko kansan kontrollointi kävi perusteettomaksi.

Tiukkuus jätti jälkensä

Suomalainen juo nykyään yli yhdeksän litraa puhdasta alkoholia vuodessa. Olut on selvästi suosituin juoma. Alkoholismin hoito perustuu yhä vähemmän rankaisemiseen, minkä osoittaa muun muassa juopumuspidätysten, nykytermillä säilöönottojen määrä. Pidätyksiä tehtiin vuonna 2000 enää 96 944 eli vähemmän kuin 1950-luvulla, vaikka väestö on kasvanut huomattavasti.

  kehtaa toilailla törkeästi.

Silti satoja vuosia kestänyt tiukka juomapolitiikka vaikuttaa yhä juomatapoihimme. Kaksinaismoraali, jolla on pitkät perinteet, on Peltosen mielestä edelleen suuri rasite. Humaltuminen on tuomittavaa, mutta ihmistä, joka pystyy juomaan paljon humaltumatta silminnähtävästi, pidetään jotenkin sankarillisena. Hyvä viinapää on käänteinen versio suomalaisesta viinapäästä.


 


Päivi Parhi-Riikola on oululainen toimittaja, filosofian maisteri ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.


Alus on laivaa vanhempi. Kuva: Getty Images

Maakravut oppivat merikielen myöhään.

Suomensukuisten kielten vanhimmassa perintösanastossa ei ole mitään sellaista, mikä viittaisi mereen tai merillä liikkumiseen.

Vesi on kyllä ollut tärkeä elementti esi-isiemme elämässä, mutta sitä ovat edustaneet Uralvuoriston molemmin puolin virtaavat joet, jotka ovat palvelleet sekä kätevänä liikkumisväylänä että runsaskalaisena ruoka-aittana. Vesikulkuneuvon yleisnimitys alus on johdettu jotakin alla olevaa merkitsevästä perintösanasta ala.

Saksan Meer muistuttaa niin paljon suomen meri-sanaa, että germaanisen lainaetymologian mahdollisuus tulee etsimättä mieleen. Samantapaisia sanoja on kuitenkin myös muissa Itämeren alueen kielissä, joten tutkijat ovat vuosikymmeniä väitelleet siitä, onko meri germaanista vai balttilaista alkuperää. Laina se on joka tapauksessa.

Laiva- ja purje-sanojakin on joskus pidetty balttilaisina, mutta nykykäsityksen mukaan ne ovat germaanisia lainoja. Muita esimerkkejä germaanisperäisestä purjehdussanastosta ovat airo, keula, laita, masto, parras, raaka, teljo ja mahdollisesti myös väylä.

Keskiajalta lähtien purjehdussanastoa on lainattu nuoremmista germaanisista kielimuodoista, lähinnä ruotsista ja alasaksasta.

Ruotsista on saatu esimerkiksi ankkuri, jolla, köli, luotsi, luovia, matruusi, märssy, poiju, reimari ja seilata, alasaksasta ainakin touvi.

Nopeaa purjealusta tarkoittava jahti ja monimastoiseen purjelaivaan viittaava parkki voivat olla peräisin kummasta tahansa, samoin puomi, ruori, rahti, ruuma ja takila. Kauppatavaran mittayksikkö leiviskä lienee lainattu alasaksasta viron kautta.

Suomen kielen ensimmäinen erikoisalan sanakirja oli Suomalainen Meri-sanakirja, jonka ”överstiluutnantti ja ritari” Albin Stjerncreutz julkaisi vuonna 1863.

Hän oli huolissaan maakravuista, jotka eivät suomalaisessakaan laivassa ensi alkuun ymmärtäneet, mitä oli tehtävä, kun kapteeni käski Pohjois-Euroopan kansainvälisellä merikielellä hissaamaan tai haalaamaan kliivarin eli nostamaan tai ottamaan alas tietyn kolmikulmaisen keulapurjeen.

Stjerncreutzin sanakirjassa suomen kieleen tuli sana kampanja, jolla tarkoitettiin sotalaivaston liikkeitä sekä sodan että rauhan aikana. Sama kansainvälinen sana tuli samoihin aikoihin käyttöön myös maalla tapahtuvan sotaretken merkityksessä.

Aatteellisen tai kaupallisen rynnistyksen nimitys siitä tuli meillä vasta 1900-luvun puolella.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2018

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.