Geenien vertailusta odotettiin taikakalua, joka ratkaisisi maailman kansojen sukulaisuus-suhteet helposti ja varmasti. Toisin kävi. Pientenkin kansojen, kuten meidän suomalaisten, juurista ja vaiheista vallitsee jopa entistä suurempi hämmennys.

TEKSTI:Jani Kaaro



Geenien vertailusta odotettiin taikakalua, joka ratkaisisi maailman
kansojen sukulaisuus-suhteet helposti ja varmasti. Toisin kävi.
Pientenkin kansojen, kuten meidän suomalaisten, juurista ja
vaiheista vallitsee jopa entistä suurempi hämmennys.

Julkaistu Tiede-lehdessä

2/2002

Kun väestögeneetikot ryhtyivät Ihmisen genomi -hankkeen vanavedessä selvittämään maailman kansojen alkuperää ja monimuotoisuutta, tavoitteet olivat kunnianhimoiset. Human Genome Diversity -projektin edustajat aikoivat rakentaa koko ihmiskunnan sukupuun. He kuvittelivat, että kaikkien maailman kansojen historia on jäljitettävissä dna:sta hienoilla tekniikoilla.

  suuri peruskysymys, joka hankaloittaa sukupuun selvittämistä: miten ihmisiä pitäisi vertailla?

Kaikkialla maapallolla lähekkäin asuvat ihmiset muistuttavat toisiaan. Kukaan tuskin tarvitsee geneettistä todistusaineistoa sen toteamiseksi, että suomalaiset ovat läheisempää sukua ruotsalaisille ja virolaisille kuin egyptiläisille tai burmalaisille.

  pituuden, ihonvärin, geenit tai kallon muodon - tulokset menevät aina reippaasti päällekkäin.

Egyptiläisten ja suomalaisten vertaileminen on periaatteessa paljon helpompaa, sillä he ovat täysin erinäköisiä. Seuraava askel on sijoittaa heidät samalle kartalle muiden ihmisten kanssa ja katsoa, ketkä kaikki ovat sukua toisilleen.

Tässä törmätään ongelmaan: missä kulkevat rajat, jotka erottavat egyptiläiset ja suomalaiset? Tehtävän ratkaiseminen saattaa osoittautua ylivoimaiseksi. Matkalla Suomesta Egyptiin voidaan nähdä pohjoiseurooppalaisten vaihtuvan hitaasti eteläeurooppalaisiksi ja sitten eteläeurooppalaisten pohjoisafrikkalaisiksi. Kaksi ääripäätä näyttävät luonnollisesti erilaisilta, mutta missä kohtaa ne eroavat, on vaikea sanoa.

- Ihmispopulaatioita kannattaa ajatella freskona. Populaatiot menevät päällekkäin ja sekoittuvat toisiinsa kuin värit, sanoo Turun yliopiston perinnöllisyystieteen professori Marja-Liisa Savontaus. Väestöt edustavat siis pikemmin jatkumoa kuin erillisiä yksiköitä. Tässä mielessä kaikki rotujaot ovat keinotekoisia, ihmisen mielikuvituksen ja luokitteluvimman tuotteita.

Samankaltaisuutta sattumalta

Vaikka ihmisiä ei voidakaan jakaa rotuihin, väestöt poikkeavat toisistaan - myös geneettisesti. Tämä ihmiskunnan geneettinen monimuotoisuus on perua mutaatioista, jotka ovat ensin tapahtuneet yhden ainoan ihmisen dna:ssa ja sitten levinneet - useimmiten sattuman oikusta - kokonaisiin populaatioihin.

  saksalaisten veriryhmäjakauma (A 29 %, B 11 %, O 60 %) on lähes sama kuin papua-uusiguinealaisten (A 29 %, B 10 %, O 61 %).  Vastaavasti virolaiset ovat lähes identtisiä japanilaisten kanssa.

Nykyään veriryhmät ovat kouluesimerkki siitä, miten sattuma toimii eri populaatioissa. Sattuman kaupasta kahdelle kaukaiselle kansalle on kehittynyt samanlaiset veriryhmät. Samalla ne ovat vahva osoitus siitä, ettei samankaltaisuus sinänsä merkitse sukulaisuutta.

Mitä veriryhmätutkimus on siis opettanut? - Vain sen, että ihmisiä on hyvin vaikea luokitella yksinomaan veriryhmien perusteella, toteaa Pohjois-Carolinan yliopiston antropologi Jonathan Marks.

Kylissämme ällistyttäviä eroja

Suomalaisten geenit ilmaantuivat maailmankartalle laajassa mitassa 1970-luvulla, kun Harri Nevanlinna, sittemmin Helsingin yliopiston lääketieteellisen genetiikan professori, tutki geneettistä väestörakennettamme veriryhmä- ja verenseerumiproteiinien markkereilla. Veren valkuaisaineista esiintyy ihmisissä lukuisia vaihtoehtoisia muotoja, ns. polymorfismeja, joiden vertailu pysyi pitkään väestögenetiikan tärkeimpänä työkaluna.

Nevanlinna löysi vierekkäin sijaitsevista kylistä ja pitäjistä ällistyttävän suuria eroja. "Asukkaita olisi pelkästään geenitiheyksien perusteella vaikea tunnistaa suomalaisiksi", hän kirjoitti.

Syy tulokseen on ilmeinen. Sattuma oli jälleen sysäillyt ennustamattomaan tapaansa tiettyjä proteenimuotoja johonkin pitäjään liiaksi asti ja jostakin hävittänyt ne kokonaan.

Nevanlinnan löytö oli tärkeä, mutta väestögenetiikassa myös hyvin tavallinen. Tutkijan sammakkoperspektiivistä hahmottui evoluution luonne. Geneettistä evoluutiota tapahtuu pienissä yksiköissä. Sen kenttää ovat kylät ja pitäjät, eivät tasavallat ja valtiot. Niinpä Nevanlinnan havaitsema geneettinen monimuotoisuus näkyi selvästi heikommin kuntatason vertailussa eikä läänien tasolla enää erottunut lainkaan. Erot eivät tietenkään kadonneet - ne eivät vain näkyneet lintuperspektiivistä.

Matematiikka tarjoaa belgialaisia

Suomalaisten paikka Euroopan nykyisellä geneettisellä kartalla on hahmottunut italialais-yhdysvaltalaisen väestögeneetikon Luigi Luca Cavalli-Sforzan tutkimuksissa. Cavalli-Sforza on yrittänyt selvittää koko maapallon ihmisten sukujuuria rakentamalla lähinnä veriryhmävaihteluihin perustuvia sukupuita. Sukulaisuuden mittana hän on käyttänyt matemaattisista malleista laskettavaa geneettistä etäisyyttä.

Cavalli-Sforzan kuuluisa sukupuu sijoittaa suomalaiset selvästi Eurooppaan, mutta kuitenkin sen laitamille. Lukuarvojen perusteella suomalaisten lähimpiä sukulaisia ovat belgialaiset.

Olemmeko siis sukua belgialaisille, vai miten tulosta pitäisi tulkita? - Sopii kysyä, kuinka luotettavia nämä tietokonemallit ovat, toteaa Helsingin yliopiston lääketieteellisen genetiikan emeritusprofessori Reijo Norio.

- Aiemmin väestögeneettiset julkaisut olivat täynnä matemaattisia malleja, joista tavallinen geneetikko ei ymmärtänyt mitään. Nyt niiden tilalla ovat tietokonemallit, mutta ne ovat aivan yhtä läpinäkymättömiä, Norio selvittää.

Tietokoneen sukupuut hataria

  - Tulokset riippuvat pitkälti siitä, mitä dna:n osaa tutkitaan, mitä logaritmia tietokonemalli käyttää sen analysointiin ja ketkä edustavat tutkittavia populaatioita, hän luettelee.

Eikä tässä ole vielä kaikki. Tuloksiin vaikuttavat lisäksi populaatioissa tapahtuneet suurenemiset ja pienenemiset, historialliset muuttoliikkeet ja geeninvaihdot ympäröivien kansojen kanssa. Väestöjen historiassa ei yleensä kuitenkaan päästä kovin pitkälle taaksepäin, joten tietokonemallit eivät voi ottaa näitä tapahtumia huomioon.

Marks on kritisoinut voimakkaasti Cavalli-Sforzan tietokonevetoisia tutkimuksia ja päätelmiä. Hänen mukaansa Cavalli-Sforza on briljantti väestögeneetikko mutta antropologisissa kysymyksissä silmiinpistävän naiivi.

Cavalli-Sforzan tulosten mukaan esimerkiksi eurooppalaisten geeneistä 65 prosenttia on aasialaista ja 35 prosenttia afrikkalaista perua. Tähän tulokseen tultiin tutkimuksessa, jossa koko valtavaa Afrikkaa edusti pieni joukko pygmejä, Aasiaa San Franciscossa elävä kiinalaisyhteisö ja Eurooppaa Cavalli-Sforzan laboratorion työntekijät.

- Pelkkää hölynpölyä, Marks väittää.

Mutaatioista tarkempaa tietoa

Millä tavalla moderni väestötieteilijä sitten voi välttää naiivit ja yksinkertaiset kysymyksenasettelut tutkiessaan ihmispopulaatioiden genetiikkaa? - Hyvä lähestymistapa on tutkia, millä tavalla eri populaatioiden geenit poikkeavat toisistaan, Marja-Liisa Savontaus sanoo.

1980-luvun lopulta lähtien tähän vertailuun on ollut kaksi uutta työkalua: mitokondriaalinen dna ja Y-kromosomi. Ne sopivat geneettisten erojen etsintään, koska niissä vanhempien geenit eivät sekoitu toisiinsa vaan siirtyvät muuttumattomina jälkeläisille. Näin ne muodostavat pitkiä perimälinjoja, joita voidaan seurata tuhansien vuosien taakse. Nais- ja mieslinjaa voidaan lisäksi tarkastella erikseen, koska mitokondriaalinen dna siirtyy jälkeläiselle vain äidin ja Y-kromosomi vain isän kautta.

Niin Y-kromosomista kuin mtdna:sta on löydetty lukuisia mutaatioita, joiden uskotaan syntyneen vain kerran ihmiskunnan evoluutiossa. Näin ollen populaatiot, joista tavataan sama geenimuunnos, ovat todennäköisesti joskus olleet tekemisissä toistensa kanssa tai niillä on yhteinen alkuperä.




Kansan alkuperä on myytti

Tällöin yleisön joukosta Amerikan alkuperäisväestön edustaja pyysi puheenvuoron: - Minä tiedän, kuka minä todella olen. Miksi ette kysy sitä minulta? Kerronko minä teille, keitä te todella olette?

Tekniikoiden mahtiin luottaessaan genee-tikot olivat astuneet keskelle identiteetti-politiikan miinakenttää. Ajatus, että tietyllä kansalla olisi tietty alkuperä, on myytti, eikä dna:n rakenne ole myytin tukena yhtään sen arvovaltaisempi kuin vaik-kapa kansantarina.


Kansallisen myytin mukaan esimerkiksi suomalaiset olivat ensin jossakin muualla ja tulivat sieltä tänne. Todellisuudessa vasta tällä alueella ihmiset ovat vähitellen muodostaneet yhteisön, jota kutsutaan suomalaisiksi.

JANI KAARO

Eurooppalaisuutemme varmistettu

Marja-Liisa Savontauksen työryhmällä on ollut mielenkiintoinen tilaisuus selvittää, mitä uudet geneettiset markkerit kertovat suomalaisten alkuperästä. Mitokondriaalinen dna on vahvistanut sen, mihin Cavalli-Sforzan kritisoidut tutkimukset viittasivat. - Suomalaisten mtdna on lähes identtinen muiden eurooppalaisten kansojen mtdna:n kanssa, Savontaus sanoo.

Eurooppalaisten mitokondriaalisesta dna:sta on erotettu yhdeksän geeniryvästä, joissa on tapahtunut mutaatio. Kaikkia näitä ns. haploryhmiä, yhtenä kokonaisuutena periytyviä geenijoukkoja, esiintyy meillä jokseenkin yhtä yleisesti kuin muilla eurooppalaisilla. Sen sijaan esimerkiksi aasialainen haploryhmä M on täällä hyvin harvinainen.

Meidän ja muiden jokseenkin identtinen mitokondriaalinen dna osoittaa, että Eurooppaan kymmeniätuhansia vuosia sitten työntyneet populaatiot sekoittuivat keskenään, ennen kuin jakautuivat uusille alueille ja kehittyivät nykyisiksi kansoiksi.

Siitä, mistä me suomalaiset olemme kotoisin ja mistä ilmansuunnasta aikoinaan muutimme Suomeen, mitokondriaalinen dna:mme ei kerro mitään.

- Myös monilla suomalais-ugrilaisilla kansoilla, kuten mareilla, on hyvin eurooppalainen mtdna, Savontaus huomauttaa.

Miehillä linkki itään

Y-kromosomi on tähän mennessä puolestaan paljastanut, ettei aivan kaikki geeneissämme ole Keski-Euroopasta. Y-kromosomista löytyy itäisempää perimää.

Ensimmäinen todiste liittyy geenipoikkeamaan, joka on tapahtunut tietyssä kohtaa Y-kromosomia. Mutaatiosta, jota sanotaan Tat-polymorfiaksi, esiintyy kaksi muunnosta: lännessä muoto T ja idässä muoto C.

Länsi-Euroopasta C-mutaatio puuttuu lähes tyystin, mutta Suomessa se on melko tavallinen. Yleisin C on kuitenkin Siperian Burjatiassa, mikä on antanut vitsiniekoille hyvän leukailunaiheen.

- Lehdissä kirjoitettiin, että Suomen naiset ovat Euroopasta ja miehet Burjatiasta, Savontaus naureskelee.

- Oikeasti C on pikemmin koilliseurooppalainen kuin aasialainen muunnos. Se on voinut syntyä esimerkiksi nykyisissä mareissa ja sitten sattuman sysäyksestä rikastua Burjatiassa.

Tänne tultiin eri teitä

  tästä geenijaksosta tavataan länsieurooppalaista HG2-tyyppiä. - Erot näkyvät yhä selvinä, vaikka tyypit ovatkin jo tuntuvasti sekoittuneet, Savontaus sanoo.

Jakauma viittaa siihen, että Itä- ja Länsi-Suomi ovat saaneet asukkaansa eri teitä. Tuhannen taalan kysymys onkin, voisivatko läntisen ja itäisen kulttuurin erot heijastella muinaista muuttoliikettä, jossa Suomeen saapui ja asettui tahoilleen kaksi eri populaatiota.

Vaikka lopullista vastausta kysymykseen ei vielä saadakaan, Reijo Norion mukaan on tärkeää, että kysymys voidaan ylipäänsä tehdä. - Niin kauan kuin vallalla oli teoria, joka esitti suomalaisten tulleen Virosta tai vaeltaneen Volgan mutkasta tyhjään maahan, kysymykseen ei ollut perusteita, Norio sanoo.

Hän kuitenkin muistuttaa, että myös Y-kromosomista hahmottuva kuva saattaa olla liian yksinkertainen. - Muuttoliikkeitä on voinut olla paljon enemmän.

Kielestä kasapäin arveluja

Kun mutaatiot on selvitetty, käteen jää tukku avoimia kysymyksiä. Mistä esimerkiksi saimme kielemme? Jos geenimme ovat eurooppalaisia, miksi kielemme on suomalais-ugrilainen eikä indoeurooppalainen, kuten muiden eurooppalaisten?

Vaihtoehtoja on monia. Ehkä me olemme aina puhuneet suomalais-ugrilaista kieltä? Ehkä itäinen väestö puhui suomalais-ugrilaista kieltä ja opetti sen läntisille naapureilleen? Ehkä lännessäkin puhuttiin suomalais-ugrilaista kieltä? Eräät kielentutkijat ovat arvelleet, että suomalais-ugrilaisia kieliä käytettiin aikoinaan varsin laajalla alueella Pohjois-Euroopassa.

Oman mielenkiintoisen teoriansa ovat esittäneet Helsingin yliopiston oikeuslääketieteellisen genetiikan dosentti Antti Sajantila ja nykyään Max Planck -instituutissa työskentelevä ruotsalainen geneetikko Svante Pääbo. He otaksuvat, että suomalaiset puhuivat indoeurooppalaista kieltä, kunnes omaksuivat nykyisen kielensä saamelaisilta.

Monet tutkijat ovat tyrmänneet teorian vedoten väestöjen voimasuhteisiin. Kriitikoiden mukaan alkusuomalaiset viljelivät maata ja kykenivät siksi lisääntymään nopeammin ja varmemmin kuin luontaistaloudessa eläneet saamelaiset. Koska suomalaiset olivat valtaväestöä, saamelaisten olisi täytynyt omaksua näiltä indoeurooppalainen kieli eikä päinvastoin.

Väki saattoi huveta vähiin

Sajantilalla on erilainen näkemys tapahtumien mahdollisesta kulusta. Hänen mukaansa suomalaisten ja saamelaisten voimasuhteet eivät välttämättä ole aina olleet suomalaisten eduksi, kuten klassinen selitys väittää. Hän viittaa tutkimuksiin, jotka osoittavat, että suomalaisilla on Y-kromosomissaan paljon vähemmän vaihtelua kuin muilla Euroopan kansoilla.

- Tämä merkitsee sitä, että suomalaiset ovat historiansa aikana menneet jonkinlaisen pullonkaulan lävitse, Sajantila sanoo. - Suomalaisten määrä on jossakin vaiheessa dramaattisesti pienentynyt nälänhädän, tautien tai jonkin muun syyn takia. Tällöin saamelaiset ovatkin kenties olleet enemmistönä ja suomalaiset vähemmistönä.

Savontaus ei ole vakuuttunut Sajantilan teoriasta mutta pitää kielenvaihdosta näkökulmana, joka kannattaa muistaa kansojen vaiheita selvitettäessä. Kielenvaihdoksia tiedetään tapahtuneen. Muun muassa Unkarissa noin tuhat vuotta sitten indoeurooppalaista kieltä puhunut alkuperäisväestö omaksui maahan tulleiden madjaarien - nykyisten unkarilaisten - suomalais-ugrilaisen kielen.

Savontaus itse pitää liettualaisia ja latvialaisia kielenvaihtajina. Hänen mukaansa kansat kuuluivat suomalais-ugrilaiseen kieliperheeseen, ennen kuin omaksuivat indoeurooppalaisen kielensä. - Y-kromosomin geenimuotojen suhteen liettualaiset, latvialaiset ja virolaiset ovat lähes identtisiä, joten jonkin ryhmän tai joidenkin ryhmien on täytynyt vaihtaa kieltä, Savontaus sanoo.

Molekyylit eivät yksin riitä

  tukevat toisiaan, mutta vain näin kokonaiskuva hahmottuu, hän selittää.

- Toimittajat tulevat usein luokseni mielessään herkullinen juttuidea suomalaisten alkuperästä ja lähtevät sitten pettyneinä pois, pahoittelee puolestaan Savontaus.

Moderni genetiikka ei siis ole kertonut paljonkaan alkuperästämme. Tiedetään, että mitokondriaalinen dna:mme on valtaosin eurooppalainen. Y-kromosomin vähäinen vaihtelu taas paljastaa, että suomalaisia on jossakin vaiheessa ollut todella vähän. Lisäksi on selvinnyt, että meille on tullut väkeä vähintään kahdesta suunnasta ja että toiset tulokkaat asettuivat itään ja toiset länteen.

Siinäkö kaikki? - Siinä se, Savontaus vastaa.

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Alus on laivaa vanhempi. Kuva: Getty Images

Maakravut oppivat merikielen myöhään.

Suomensukuisten kielten vanhimmassa perintösanastossa ei ole mitään sellaista, mikä viittaisi mereen tai merillä liikkumiseen.

Vesi on kyllä ollut tärkeä elementti esi-isiemme elämässä, mutta sitä ovat edustaneet Uralvuoriston molemmin puolin virtaavat joet, jotka ovat palvelleet sekä kätevänä liikkumisväylänä että runsaskalaisena ruoka-aittana. Vesikulkuneuvon yleisnimitys alus on johdettu jotakin alla olevaa merkitsevästä perintösanasta ala.

Saksan Meer muistuttaa niin paljon suomen meri-sanaa, että germaanisen lainaetymologian mahdollisuus tulee etsimättä mieleen. Samantapaisia sanoja on kuitenkin myös muissa Itämeren alueen kielissä, joten tutkijat ovat vuosikymmeniä väitelleet siitä, onko meri germaanista vai balttilaista alkuperää. Laina se on joka tapauksessa.

Laiva- ja purje-sanojakin on joskus pidetty balttilaisina, mutta nykykäsityksen mukaan ne ovat germaanisia lainoja. Muita esimerkkejä germaanisperäisestä purjehdussanastosta ovat airo, keula, laita, masto, parras, raaka, teljo ja mahdollisesti myös väylä.

Keskiajalta lähtien purjehdussanastoa on lainattu nuoremmista germaanisista kielimuodoista, lähinnä ruotsista ja alasaksasta.

Ruotsista on saatu esimerkiksi ankkuri, jolla, köli, luotsi, luovia, matruusi, märssy, poiju, reimari ja seilata, alasaksasta ainakin touvi.

Nopeaa purjealusta tarkoittava jahti ja monimastoiseen purjelaivaan viittaava parkki voivat olla peräisin kummasta tahansa, samoin puomi, ruori, rahti, ruuma ja takila. Kauppatavaran mittayksikkö leiviskä lienee lainattu alasaksasta viron kautta.

Suomen kielen ensimmäinen erikoisalan sanakirja oli Suomalainen Meri-sanakirja, jonka ”överstiluutnantti ja ritari” Albin Stjerncreutz julkaisi vuonna 1863.

Hän oli huolissaan maakravuista, jotka eivät suomalaisessakaan laivassa ensi alkuun ymmärtäneet, mitä oli tehtävä, kun kapteeni käski Pohjois-Euroopan kansainvälisellä merikielellä hissaamaan tai haalaamaan kliivarin eli nostamaan tai ottamaan alas tietyn kolmikulmaisen keulapurjeen.

Stjerncreutzin sanakirjassa suomen kieleen tuli sana kampanja, jolla tarkoitettiin sotalaivaston liikkeitä sekä sodan että rauhan aikana. Sama kansainvälinen sana tuli samoihin aikoihin käyttöön myös maalla tapahtuvan sotaretken merkityksessä.

Aatteellisen tai kaupallisen rynnistyksen nimitys siitä tuli meillä vasta 1900-luvun puolella.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2018

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.