Geenien vertailusta odotettiin taikakalua, joka ratkaisisi maailman kansojen sukulaisuus-suhteet helposti ja varmasti. Toisin kävi. Pientenkin kansojen, kuten meidän suomalaisten, juurista ja vaiheista vallitsee jopa entistä suurempi hämmennys.

TEKSTI:Jani Kaaro



Geenien vertailusta odotettiin taikakalua, joka ratkaisisi maailman
kansojen sukulaisuus-suhteet helposti ja varmasti. Toisin kävi.
Pientenkin kansojen, kuten meidän suomalaisten, juurista ja
vaiheista vallitsee jopa entistä suurempi hämmennys.

Julkaistu Tiede-lehdessä

2/2002

Kun väestögeneetikot ryhtyivät Ihmisen genomi -hankkeen vanavedessä selvittämään maailman kansojen alkuperää ja monimuotoisuutta, tavoitteet olivat kunnianhimoiset. Human Genome Diversity -projektin edustajat aikoivat rakentaa koko ihmiskunnan sukupuun. He kuvittelivat, että kaikkien maailman kansojen historia on jäljitettävissä dna:sta hienoilla tekniikoilla.

  suuri peruskysymys, joka hankaloittaa sukupuun selvittämistä: miten ihmisiä pitäisi vertailla?

Kaikkialla maapallolla lähekkäin asuvat ihmiset muistuttavat toisiaan. Kukaan tuskin tarvitsee geneettistä todistusaineistoa sen toteamiseksi, että suomalaiset ovat läheisempää sukua ruotsalaisille ja virolaisille kuin egyptiläisille tai burmalaisille.

  pituuden, ihonvärin, geenit tai kallon muodon - tulokset menevät aina reippaasti päällekkäin.

Egyptiläisten ja suomalaisten vertaileminen on periaatteessa paljon helpompaa, sillä he ovat täysin erinäköisiä. Seuraava askel on sijoittaa heidät samalle kartalle muiden ihmisten kanssa ja katsoa, ketkä kaikki ovat sukua toisilleen.

Tässä törmätään ongelmaan: missä kulkevat rajat, jotka erottavat egyptiläiset ja suomalaiset? Tehtävän ratkaiseminen saattaa osoittautua ylivoimaiseksi. Matkalla Suomesta Egyptiin voidaan nähdä pohjoiseurooppalaisten vaihtuvan hitaasti eteläeurooppalaisiksi ja sitten eteläeurooppalaisten pohjoisafrikkalaisiksi. Kaksi ääripäätä näyttävät luonnollisesti erilaisilta, mutta missä kohtaa ne eroavat, on vaikea sanoa.

- Ihmispopulaatioita kannattaa ajatella freskona. Populaatiot menevät päällekkäin ja sekoittuvat toisiinsa kuin värit, sanoo Turun yliopiston perinnöllisyystieteen professori Marja-Liisa Savontaus. Väestöt edustavat siis pikemmin jatkumoa kuin erillisiä yksiköitä. Tässä mielessä kaikki rotujaot ovat keinotekoisia, ihmisen mielikuvituksen ja luokitteluvimman tuotteita.

Samankaltaisuutta sattumalta

Vaikka ihmisiä ei voidakaan jakaa rotuihin, väestöt poikkeavat toisistaan - myös geneettisesti. Tämä ihmiskunnan geneettinen monimuotoisuus on perua mutaatioista, jotka ovat ensin tapahtuneet yhden ainoan ihmisen dna:ssa ja sitten levinneet - useimmiten sattuman oikusta - kokonaisiin populaatioihin.

  saksalaisten veriryhmäjakauma (A 29 %, B 11 %, O 60 %) on lähes sama kuin papua-uusiguinealaisten (A 29 %, B 10 %, O 61 %).  Vastaavasti virolaiset ovat lähes identtisiä japanilaisten kanssa.

Nykyään veriryhmät ovat kouluesimerkki siitä, miten sattuma toimii eri populaatioissa. Sattuman kaupasta kahdelle kaukaiselle kansalle on kehittynyt samanlaiset veriryhmät. Samalla ne ovat vahva osoitus siitä, ettei samankaltaisuus sinänsä merkitse sukulaisuutta.

Mitä veriryhmätutkimus on siis opettanut? - Vain sen, että ihmisiä on hyvin vaikea luokitella yksinomaan veriryhmien perusteella, toteaa Pohjois-Carolinan yliopiston antropologi Jonathan Marks.

Kylissämme ällistyttäviä eroja

Suomalaisten geenit ilmaantuivat maailmankartalle laajassa mitassa 1970-luvulla, kun Harri Nevanlinna, sittemmin Helsingin yliopiston lääketieteellisen genetiikan professori, tutki geneettistä väestörakennettamme veriryhmä- ja verenseerumiproteiinien markkereilla. Veren valkuaisaineista esiintyy ihmisissä lukuisia vaihtoehtoisia muotoja, ns. polymorfismeja, joiden vertailu pysyi pitkään väestögenetiikan tärkeimpänä työkaluna.

Nevanlinna löysi vierekkäin sijaitsevista kylistä ja pitäjistä ällistyttävän suuria eroja. "Asukkaita olisi pelkästään geenitiheyksien perusteella vaikea tunnistaa suomalaisiksi", hän kirjoitti.

Syy tulokseen on ilmeinen. Sattuma oli jälleen sysäillyt ennustamattomaan tapaansa tiettyjä proteenimuotoja johonkin pitäjään liiaksi asti ja jostakin hävittänyt ne kokonaan.

Nevanlinnan löytö oli tärkeä, mutta väestögenetiikassa myös hyvin tavallinen. Tutkijan sammakkoperspektiivistä hahmottui evoluution luonne. Geneettistä evoluutiota tapahtuu pienissä yksiköissä. Sen kenttää ovat kylät ja pitäjät, eivät tasavallat ja valtiot. Niinpä Nevanlinnan havaitsema geneettinen monimuotoisuus näkyi selvästi heikommin kuntatason vertailussa eikä läänien tasolla enää erottunut lainkaan. Erot eivät tietenkään kadonneet - ne eivät vain näkyneet lintuperspektiivistä.

Matematiikka tarjoaa belgialaisia

Suomalaisten paikka Euroopan nykyisellä geneettisellä kartalla on hahmottunut italialais-yhdysvaltalaisen väestögeneetikon Luigi Luca Cavalli-Sforzan tutkimuksissa. Cavalli-Sforza on yrittänyt selvittää koko maapallon ihmisten sukujuuria rakentamalla lähinnä veriryhmävaihteluihin perustuvia sukupuita. Sukulaisuuden mittana hän on käyttänyt matemaattisista malleista laskettavaa geneettistä etäisyyttä.

Cavalli-Sforzan kuuluisa sukupuu sijoittaa suomalaiset selvästi Eurooppaan, mutta kuitenkin sen laitamille. Lukuarvojen perusteella suomalaisten lähimpiä sukulaisia ovat belgialaiset.

Olemmeko siis sukua belgialaisille, vai miten tulosta pitäisi tulkita? - Sopii kysyä, kuinka luotettavia nämä tietokonemallit ovat, toteaa Helsingin yliopiston lääketieteellisen genetiikan emeritusprofessori Reijo Norio.

- Aiemmin väestögeneettiset julkaisut olivat täynnä matemaattisia malleja, joista tavallinen geneetikko ei ymmärtänyt mitään. Nyt niiden tilalla ovat tietokonemallit, mutta ne ovat aivan yhtä läpinäkymättömiä, Norio selvittää.

Tietokoneen sukupuut hataria

  - Tulokset riippuvat pitkälti siitä, mitä dna:n osaa tutkitaan, mitä logaritmia tietokonemalli käyttää sen analysointiin ja ketkä edustavat tutkittavia populaatioita, hän luettelee.

Eikä tässä ole vielä kaikki. Tuloksiin vaikuttavat lisäksi populaatioissa tapahtuneet suurenemiset ja pienenemiset, historialliset muuttoliikkeet ja geeninvaihdot ympäröivien kansojen kanssa. Väestöjen historiassa ei yleensä kuitenkaan päästä kovin pitkälle taaksepäin, joten tietokonemallit eivät voi ottaa näitä tapahtumia huomioon.

Marks on kritisoinut voimakkaasti Cavalli-Sforzan tietokonevetoisia tutkimuksia ja päätelmiä. Hänen mukaansa Cavalli-Sforza on briljantti väestögeneetikko mutta antropologisissa kysymyksissä silmiinpistävän naiivi.

Cavalli-Sforzan tulosten mukaan esimerkiksi eurooppalaisten geeneistä 65 prosenttia on aasialaista ja 35 prosenttia afrikkalaista perua. Tähän tulokseen tultiin tutkimuksessa, jossa koko valtavaa Afrikkaa edusti pieni joukko pygmejä, Aasiaa San Franciscossa elävä kiinalaisyhteisö ja Eurooppaa Cavalli-Sforzan laboratorion työntekijät.

- Pelkkää hölynpölyä, Marks väittää.

Mutaatioista tarkempaa tietoa

Millä tavalla moderni väestötieteilijä sitten voi välttää naiivit ja yksinkertaiset kysymyksenasettelut tutkiessaan ihmispopulaatioiden genetiikkaa? - Hyvä lähestymistapa on tutkia, millä tavalla eri populaatioiden geenit poikkeavat toisistaan, Marja-Liisa Savontaus sanoo.

1980-luvun lopulta lähtien tähän vertailuun on ollut kaksi uutta työkalua: mitokondriaalinen dna ja Y-kromosomi. Ne sopivat geneettisten erojen etsintään, koska niissä vanhempien geenit eivät sekoitu toisiinsa vaan siirtyvät muuttumattomina jälkeläisille. Näin ne muodostavat pitkiä perimälinjoja, joita voidaan seurata tuhansien vuosien taakse. Nais- ja mieslinjaa voidaan lisäksi tarkastella erikseen, koska mitokondriaalinen dna siirtyy jälkeläiselle vain äidin ja Y-kromosomi vain isän kautta.

Niin Y-kromosomista kuin mtdna:sta on löydetty lukuisia mutaatioita, joiden uskotaan syntyneen vain kerran ihmiskunnan evoluutiossa. Näin ollen populaatiot, joista tavataan sama geenimuunnos, ovat todennäköisesti joskus olleet tekemisissä toistensa kanssa tai niillä on yhteinen alkuperä.




Kansan alkuperä on myytti

Tällöin yleisön joukosta Amerikan alkuperäisväestön edustaja pyysi puheenvuoron: - Minä tiedän, kuka minä todella olen. Miksi ette kysy sitä minulta? Kerronko minä teille, keitä te todella olette?

Tekniikoiden mahtiin luottaessaan genee-tikot olivat astuneet keskelle identiteetti-politiikan miinakenttää. Ajatus, että tietyllä kansalla olisi tietty alkuperä, on myytti, eikä dna:n rakenne ole myytin tukena yhtään sen arvovaltaisempi kuin vaik-kapa kansantarina.


Kansallisen myytin mukaan esimerkiksi suomalaiset olivat ensin jossakin muualla ja tulivat sieltä tänne. Todellisuudessa vasta tällä alueella ihmiset ovat vähitellen muodostaneet yhteisön, jota kutsutaan suomalaisiksi.

JANI KAARO

Eurooppalaisuutemme varmistettu

Marja-Liisa Savontauksen työryhmällä on ollut mielenkiintoinen tilaisuus selvittää, mitä uudet geneettiset markkerit kertovat suomalaisten alkuperästä. Mitokondriaalinen dna on vahvistanut sen, mihin Cavalli-Sforzan kritisoidut tutkimukset viittasivat. - Suomalaisten mtdna on lähes identtinen muiden eurooppalaisten kansojen mtdna:n kanssa, Savontaus sanoo.

Eurooppalaisten mitokondriaalisesta dna:sta on erotettu yhdeksän geeniryvästä, joissa on tapahtunut mutaatio. Kaikkia näitä ns. haploryhmiä, yhtenä kokonaisuutena periytyviä geenijoukkoja, esiintyy meillä jokseenkin yhtä yleisesti kuin muilla eurooppalaisilla. Sen sijaan esimerkiksi aasialainen haploryhmä M on täällä hyvin harvinainen.

Meidän ja muiden jokseenkin identtinen mitokondriaalinen dna osoittaa, että Eurooppaan kymmeniätuhansia vuosia sitten työntyneet populaatiot sekoittuivat keskenään, ennen kuin jakautuivat uusille alueille ja kehittyivät nykyisiksi kansoiksi.

Siitä, mistä me suomalaiset olemme kotoisin ja mistä ilmansuunnasta aikoinaan muutimme Suomeen, mitokondriaalinen dna:mme ei kerro mitään.

- Myös monilla suomalais-ugrilaisilla kansoilla, kuten mareilla, on hyvin eurooppalainen mtdna, Savontaus huomauttaa.

Miehillä linkki itään

Y-kromosomi on tähän mennessä puolestaan paljastanut, ettei aivan kaikki geeneissämme ole Keski-Euroopasta. Y-kromosomista löytyy itäisempää perimää.

Ensimmäinen todiste liittyy geenipoikkeamaan, joka on tapahtunut tietyssä kohtaa Y-kromosomia. Mutaatiosta, jota sanotaan Tat-polymorfiaksi, esiintyy kaksi muunnosta: lännessä muoto T ja idässä muoto C.

Länsi-Euroopasta C-mutaatio puuttuu lähes tyystin, mutta Suomessa se on melko tavallinen. Yleisin C on kuitenkin Siperian Burjatiassa, mikä on antanut vitsiniekoille hyvän leukailunaiheen.

- Lehdissä kirjoitettiin, että Suomen naiset ovat Euroopasta ja miehet Burjatiasta, Savontaus naureskelee.

- Oikeasti C on pikemmin koilliseurooppalainen kuin aasialainen muunnos. Se on voinut syntyä esimerkiksi nykyisissä mareissa ja sitten sattuman sysäyksestä rikastua Burjatiassa.

Tänne tultiin eri teitä

  tästä geenijaksosta tavataan länsieurooppalaista HG2-tyyppiä. - Erot näkyvät yhä selvinä, vaikka tyypit ovatkin jo tuntuvasti sekoittuneet, Savontaus sanoo.

Jakauma viittaa siihen, että Itä- ja Länsi-Suomi ovat saaneet asukkaansa eri teitä. Tuhannen taalan kysymys onkin, voisivatko läntisen ja itäisen kulttuurin erot heijastella muinaista muuttoliikettä, jossa Suomeen saapui ja asettui tahoilleen kaksi eri populaatiota.

Vaikka lopullista vastausta kysymykseen ei vielä saadakaan, Reijo Norion mukaan on tärkeää, että kysymys voidaan ylipäänsä tehdä. - Niin kauan kuin vallalla oli teoria, joka esitti suomalaisten tulleen Virosta tai vaeltaneen Volgan mutkasta tyhjään maahan, kysymykseen ei ollut perusteita, Norio sanoo.

Hän kuitenkin muistuttaa, että myös Y-kromosomista hahmottuva kuva saattaa olla liian yksinkertainen. - Muuttoliikkeitä on voinut olla paljon enemmän.

Kielestä kasapäin arveluja

Kun mutaatiot on selvitetty, käteen jää tukku avoimia kysymyksiä. Mistä esimerkiksi saimme kielemme? Jos geenimme ovat eurooppalaisia, miksi kielemme on suomalais-ugrilainen eikä indoeurooppalainen, kuten muiden eurooppalaisten?

Vaihtoehtoja on monia. Ehkä me olemme aina puhuneet suomalais-ugrilaista kieltä? Ehkä itäinen väestö puhui suomalais-ugrilaista kieltä ja opetti sen läntisille naapureilleen? Ehkä lännessäkin puhuttiin suomalais-ugrilaista kieltä? Eräät kielentutkijat ovat arvelleet, että suomalais-ugrilaisia kieliä käytettiin aikoinaan varsin laajalla alueella Pohjois-Euroopassa.

Oman mielenkiintoisen teoriansa ovat esittäneet Helsingin yliopiston oikeuslääketieteellisen genetiikan dosentti Antti Sajantila ja nykyään Max Planck -instituutissa työskentelevä ruotsalainen geneetikko Svante Pääbo. He otaksuvat, että suomalaiset puhuivat indoeurooppalaista kieltä, kunnes omaksuivat nykyisen kielensä saamelaisilta.

Monet tutkijat ovat tyrmänneet teorian vedoten väestöjen voimasuhteisiin. Kriitikoiden mukaan alkusuomalaiset viljelivät maata ja kykenivät siksi lisääntymään nopeammin ja varmemmin kuin luontaistaloudessa eläneet saamelaiset. Koska suomalaiset olivat valtaväestöä, saamelaisten olisi täytynyt omaksua näiltä indoeurooppalainen kieli eikä päinvastoin.

Väki saattoi huveta vähiin

Sajantilalla on erilainen näkemys tapahtumien mahdollisesta kulusta. Hänen mukaansa suomalaisten ja saamelaisten voimasuhteet eivät välttämättä ole aina olleet suomalaisten eduksi, kuten klassinen selitys väittää. Hän viittaa tutkimuksiin, jotka osoittavat, että suomalaisilla on Y-kromosomissaan paljon vähemmän vaihtelua kuin muilla Euroopan kansoilla.

- Tämä merkitsee sitä, että suomalaiset ovat historiansa aikana menneet jonkinlaisen pullonkaulan lävitse, Sajantila sanoo. - Suomalaisten määrä on jossakin vaiheessa dramaattisesti pienentynyt nälänhädän, tautien tai jonkin muun syyn takia. Tällöin saamelaiset ovatkin kenties olleet enemmistönä ja suomalaiset vähemmistönä.

Savontaus ei ole vakuuttunut Sajantilan teoriasta mutta pitää kielenvaihdosta näkökulmana, joka kannattaa muistaa kansojen vaiheita selvitettäessä. Kielenvaihdoksia tiedetään tapahtuneen. Muun muassa Unkarissa noin tuhat vuotta sitten indoeurooppalaista kieltä puhunut alkuperäisväestö omaksui maahan tulleiden madjaarien - nykyisten unkarilaisten - suomalais-ugrilaisen kielen.

Savontaus itse pitää liettualaisia ja latvialaisia kielenvaihtajina. Hänen mukaansa kansat kuuluivat suomalais-ugrilaiseen kieliperheeseen, ennen kuin omaksuivat indoeurooppalaisen kielensä. - Y-kromosomin geenimuotojen suhteen liettualaiset, latvialaiset ja virolaiset ovat lähes identtisiä, joten jonkin ryhmän tai joidenkin ryhmien on täytynyt vaihtaa kieltä, Savontaus sanoo.

Molekyylit eivät yksin riitä

  tukevat toisiaan, mutta vain näin kokonaiskuva hahmottuu, hän selittää.

- Toimittajat tulevat usein luokseni mielessään herkullinen juttuidea suomalaisten alkuperästä ja lähtevät sitten pettyneinä pois, pahoittelee puolestaan Savontaus.

Moderni genetiikka ei siis ole kertonut paljonkaan alkuperästämme. Tiedetään, että mitokondriaalinen dna:mme on valtaosin eurooppalainen. Y-kromosomin vähäinen vaihtelu taas paljastaa, että suomalaisia on jossakin vaiheessa ollut todella vähän. Lisäksi on selvinnyt, että meille on tullut väkeä vähintään kahdesta suunnasta ja että toiset tulokkaat asettuivat itään ja toiset länteen.

Siinäkö kaikki? - Siinä se, Savontaus vastaa.

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Amerikkalaistutkimuksen mukaan tekonöyrä kerskuminen on omakehun inhotuin muoto.

Omakehu haisee, sanotaan. Pahimmalta haisee kuitenkin sellainen omakehu, joka on verhottu vaatimattomuuden kaapuun.

Esimerkiksi näin: ”Voitin juuri viihdepalkinnon mutta eipä siinä, täällä seistään Taco Bellin autokaistalla niinkuin kaikki muutkin.” Näin twiittasi amerikkalainen radiojuontaja Cody Alan vuonna 2013.

Se on tyyppiesimerkki niin sanotusta ”humblebragging”-tyylistä, jota näkee paljon etenkin sosiaalisessa mediassa. Sille ei ole luontevaa suomennosta, mutta kirjaimellisesti se tarkoittaa vaatimatonta kerskumista. Ihminen tahtoo ylistää omia saavutuksiaan, mutta yrittää samalla vähätellä itseään, jotta ei kuulostaisi kerskailijalta.

Uusi amerikkalaistutkimus viittaa siihen, että juuri tällainen omakehu on kaikista rasittavinta. Ihmiset näkevät sen läpi.

Journal of Personality and Social Psychology -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa Pohjois-Carolinan yliopiston tutkijat värväsivät satoja opiskelijoita tilanteisiin, joissa he saivat esimerkiksi rahaa antamalla osoittaa tukeaan ihmisille, jotka pyysivät apua.

Yhdessä kokeessa nuori nainen lähestyi opiskelijoita ja pyysi allekirjoituksia vetoomukseen, joka liittyi uuden ruokarekan perustamiseen. Vetoomusta esitellessään nainen kysyi opiskelijoilta tuttavallisesti, mitä he aikovat tehdä kesällä, ja vastasi sitten itse kahdella tapaa.

Joko näin: ”Kuulostaapa hienolta! Minä sain unelmieni harjoittelupaikan ja myös rahat Pariisin-matkaan!”

Tai näin: ”Onpa hienoa! Minä sain unelmieni harjoittelupaikan ja myös rahat Pariisin-matkaan, mutta äh, on niin vaikea päättää kumman valitsisi!”

Ensimmäinen tapa kehua ei näyttänyt ärsyttävän ihmisiä kovin paljon. 86 prosenttia opiskelijoista allekirjoitti naisen vetoomuksen, kun hän vain totesi saaneensa harjoittelupaikan ja matkan.

Jälkimmäinen tapa ja selittely vaikeasta päätöksestä ei miellyttänyt opiskelijoita. Sen jälkeen vain 65 prosenttia suostui tukemaan naista.

Toisessa kokeessa 150 opiskelijaa laitettiin vastaaviin tilanteisiin. He saivat antaa pyytäjille 0–5 dollaria mielensä mukaan.

Tässäkin kokeessa opiskelijat antoivat keskimäärin 35 senttiä vähemmän henkilöille, jotka harrastivat vaatimattomuuteen verhottua omakehua.

Organisaatiokäyttäytymisen apulaisprofessori Ovul Sezer perkaa tuloksia New Scientist -lehdessä.

Hän uskoo, että tällaisen nöyrän kehumisen tarkoitus on yrittää kalastella samalla sekä kunnioitusta että sympatiaa. Se on yritys mainostaa saavutuksiaan näyttämättä kuitenkaan ylimieliseltä.

Se ei toimi, koska se ei näytä vilpittömältä, Sezer sanoo.

”Vaikka ihmiset eivät pidä kerskailusta, se on kuitenkin rehellistä. Vaatimaton kerskailu sen sijaan on viekkauteen perustuva strategia, ja ihmiset näkevät suoraan sen läpi.”

Parempi on siis vain rehellisesti todeta saaneensa jotain hyvää tai onnistuneensa jossain yrittämättä väännellä viestiään vinoksi vaatimattomuudeksi.

Ihmiset ovat tutkimuksen mukaan myös hyviä tunnistamaan tällaisen nöyrän kerskailun. Tutkijat tekivät myös kyselytutkimuksen 646 henkilöllä, ja 70 prosenttia vastaajista pystyi kertomaan esimerkin hiljattain kuulemastaan ”humblebragista”.

Tutkijat pilkkovat tällaisen huonon omakehun vielä kahteen kategoriaan. Ensimmäisen tapa perustuu valittamiseen:

”Onpa rasittavaa näyttää näin nuorelta: äsken 19-vuotias yritti iskeä minua!”

Ja toinen vaatimattomuuteen:

”Miksi minut aina laitetaan tekemään kaikkein tärkeimpiä tehtäviä?”

Jopa valittaminen vetosi ihmisiin paremmin kuin nöyristely.

Kysely

Kumpi on pahempaa: suora vai peitelty omakehu?

Kirikaze
Seuraa 
Viestejä24
Liittynyt16.1.2018

Viikon gallup: Kumpi on pahempaa: suora vai peitelty omakehu?

Miksi omakehu olisi lainkaan ärsyttävää? Ehkä, jos kehuu itseään jatkuvasti tai jotenkin liioitellen, mutta kyllä minua kehun itseäni toisinaan ja annan arvoa itselleni tai jollekkin tekemälleni asialle, mielestäni se on osa hyvää itsetuntoa. Jatkuva itsekehu taas kielii huonosta itsetunnosta, tarpeesta korostaa itseään ja paremmuuttaan. Itsekehu muuttuu myös aivan muuksi jos se on ylemmyydentuntoista tai ylimielistä tai jos ei vastapainoksi tunnista myös niitä huonoja puolia ja huonoja...
Lue kommentti
Keijona
Seuraa 
Viestejä7153
Liittynyt13.3.2015

Viikon gallup: Kumpi on pahempaa: suora vai peitelty omakehu?

<strong> kirjoitti: Miksi omakehu olisi lainkaan ärsyttävää? Ehkä, jos kehuu itseään jatkuvasti tai jotenkin liioitellen, mutta kyllä minua kehun itseäni toisinaan ja annan arvoa itselleni tai jollekkin tekemälleni asialle, mielestäni se on osa hyvää itsetuntoa. Jatkuva itsekehu taas kielii huonosta itsetunnosta, tarpeesta korostaa itseään ja paremmuuttaan. Itsekehu muuttuu myös aivan muuksi jos se on ylemmyydentuntoista tai ylimielistä tai jos ei vastapainoksi tunnista myös niitä huonoja...
Lue kommentti

Rikkaalla riittävästi, köyhä haluaa lisää.

Lähisukukielissä kapina on pelkkää kopinaa.

Viime vuonna vietettiin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaa, mutta alkavan vuoden satavuotismuistot ovat synkempiä. Tammikuussa vuonna 1918 puhkesi sisällissota, jota kesti toukokuun puoliväliin asti.

Vuoden 1918 tapahtumista käytetyt nimitykset ovat malliesimerkki siitä, kuinka näkökulmat, yhteiskunnalliset taustat ja ideologiat ohjaavat sananvalintaa.

Vuoden 1918 sota voi olla kansalaissota, kapina, luokkasota, punakapina, torpparikapina, vapaussota tai veljessota. Eri tahot ovat nähneet ja nimenneet sodan omalla tavallaan.

Vanhimmassa perintösanastossa ei ole selvästi sotaan viittaavia sanoja. Sellaiset aseiden nimet kuin jousi, nuoli ja piikkiä tai keihästä tarkoittava ota ovat ilmeisesti metsästyssanastoa. Sama pätee verbiin ampua. Sota voisi rakenteensa puolesta olla ikivanha sana, mutta kun sillä ei ole vastineita etäsukukielissä, sitä ei voi todistaa uralilaiseksi.

Kapina on selvästi nuorempi sana. Askelten synnyttämän kopisevan äänen merkityksessä sillä on vastineita lähisukukielissä, mutta mellakan ja kansannousun merkitykset tunnetaan vain suomesta. Sana selittyy ääntä jäljittelevän kapista-verbin johdokseksi.

Kantasuomalaisten sanastollinen arsenaali on alkanut karttua Itämeren alueella. Germaanisilta naapureilta on lainattu keihäs, miekka, huotra, tuppi ja ilmeisesti myös kilpi. Kalpa-sanalle on etsitty lähtökohtia sekä balttilaisista että germaanisista naapurikielistä. Tappara tulee venäjästä.

Suuri osa suomen sotasanastosta on saatu ruotsista tai ruotsin kautta aikana, jolloin Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa. Tästä esimerkkejä ovat armeija, kanuuna, kivääri, luoti, mörssäri, peitsi, pyssy, ruuti ja sapeli.

Sotilasarvojen nimityksiä tuli etenkin 1600-luvulla, kun käytiin 30-vuotista sotaa ja sotimista koskevaa lainsäädäntöä käännettiin suomeksi.

Tämän ajan lainoja ovat eversti, kapteeni, kenraali, kersantti, korpraali, luutnantti, majuri, vänrikki ja vääpeli. Zachris Topelius kuvasi sodan tapahtumia romaanissaan Välskärin kertomuksia, jossa välskäri tarkoitti entisajan lääkintämiestä.

Vanhimmat suomalaiset sotilasarvot edustavat hierarkian ääripäitä. Ne ovat sotamies ja marski, jotka esiintyvät jo Mikael Agricolan teoksissa. Sotamies ja sotaväki mainitaan useissa yhteyksissä, marski löytyy Uuden testamentin esipuheesta, jossa kerrotaan Torkkeli Knuutinpojan sotaretkestä Karjalaan.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Tutun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2018