Metsästäjät tekevät riistalaskennoissa ilman korvausta joka vuosi 90 henkilötyövuotta ja ajavat 900 000 kilometriä.

Teksti: Marko Hamilo

Metsästäjät tekevät riistalaskennoissa ilman korvausta joka vuosi 90 henkilötyövuotta ja ajavat 900 000 kilometriä.

Mitä jos tutkimusryhmällä olisi laboratoriossa loputtomasti hyvin motivoitunutta, ilmaista työvoimaa, joka jaksaa kerätä ja merkitä muistiin havaintoja vaikka keskellä yötä? Molekyylibiologille tämä on vain haave, ornitologille itsestäänselvyys. Lintutieteilijöitä on Suomen yliopistoissa kourallinen, mutta lintutieteellisiin yhdistyksiin kuuluvia lintuharrastajia on maassa yli kymmenentuhatta, ja tuhannet heistä lähettävät havaintojaan tieteellisille yhdistyksille. Lisäksi lintuja rengastaa yli 600 koulutettua vapaaehtoista, jotka eivät saa työstään mitään korvausta. Ilman harrastajien havaintoaineistoja ei tiedettäisi juuri mitään Suomen lintukannoista tai esimerkiksi ilmastonmuutoksen aiheuttamasta kevätmuuton aikaistumisesta. Lintuja ei juuri voi havainnoida teknisesti, vaikka iso parvi saattaakin näkyä tutkassa. – Pitkien aikasarjojen ja laaja-alaisten havaintoaineistojen keräämisessä harrastajien vapaaehtoinen työpanos on korvaamaton, kertoo lintuekologian tutkija Aleksi Lehikoinen Helsingin yliopistosta. – Tutkijat saavat rahoitusta yhteen hankkeeseen enintään 4–5 vuodeksi, mikä harvoin mahdollistaa vuosikymmenten havaintosarjoja. Yksittäinen tutkija tai ryhmä ei myöskään voi kerätä aineistoa kovin laajalta maantieteelliseltä alueelta. Lisäksi harrastajat havainnoivat ilmaiseksi. Vertailun vuoksi: Euroopan unioni määräsi vuonna 2006 Suomen palkkaamaan kaksi pyöriäistentarkkailijaa, vaikka ennestään oli tiedossa, että Itämeren pyöriäiset käyvät harvoin Suomen aluevesillä. Veronmaksajien kustantamat virkamiehet eivät löytäneet yhtään yksilöä.

Tähtiharrastajatkin hyödyttävät tiedettäMaallikko saattaa ajatella, että ainakin hiukkasfysiikka ja tähtitiede ovat aloja, joihin amatöörit eivät voi enää antaa merkittävää panosta. Hiukkaskiihdyttimet ja avaruuskaukoputket ovat ihmiskunnan kalleimpia laitteita, ja niitä pystyvät rahoittamaan vain supervallat tai kansainväliset yhteenliittymät. Väärin – ainakin tähtitieteen osalta. Harrastaja ei voi rakentaa autotalliinsa hiukkaskiihdytintä, mutta takapihan kaukoputkella voi vielä kilpailla Hubblen kanssa.– Tähtitiede on harvoja jäljellä olevia luonnontieteitä, joissa harrastelija voi omilla havainnoillaan edistää tutkimusta. Tähtitieteessä ilmiöiden havaitseminen on edelleen tärkeää, eikä siihen välttämättä tarvita erikoislaitteistoa, selittää tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan tiedottaja Walter Rydman. Rydmanin mukaan amatöörien panos voi olla merkittävä esimerkiksi seuraavissa:– Nopeutta vaativat havainnot. On lyhytkestoisia ilmiöitä, joista halutaan kattavaa tietoa mutta joita voi havainnoida vain ollessaan sopivassa paikassa maapallolla. Esimerkiksi käyvät gammapurkaukset. Suomalainen Arto Oksanen havaitsi sellaisen jälkihehkun vuonna 2007. – Ilmiöt, joiden tarkkailu vaatii paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Suurten havaintolaitteiden aika on kallista, eikä niitä useinkaan voi käyttää kovin moneen pitkäkestoiseen tutkimusprojektiin yhtäaikaisesti. Amatöörit hallitsevat omia instrumenttejaan ja käyttävät taivaan tarkkailuun vapaa-aikaansa. – Paljon havaintoja vaativat ilmiöt. Suuresta harrastajamäärästä on hyötyä, jos tarvitaan useita rinnakkaisia havaintoja samasta ilmiöstä tai sitä halutaan seurata eri puolilta maapalloa pitkän aikaa. Toinen esimerkki ovat maahan syöksyneet meteoriitit, joiden lentorata selviää sitä tarkemmin, mitä enemmän havaintoja siitä tehdään. – Ilmiöt, joihin tieteellinen kiinnostus ei keskity. Koska suurten teleskooppien rajallinen aika panostetaan tieteen pääaiheisiin, reuna-alueille jää tilaa. Esimerkiksi kun kesäkuussa tuntematon kappale törmäsi Jupiteriin, tapahtuman huomasi ensimmäisenä australialainen tähtiharrastaja. Tähtitieteen harrastajat ovat usein kiinnostuneita myös ilmakehän ilmiöistä. Esimerkiksi myrskybongarit auttavat meteorologeja havainnoillaan.

Jopa 10 000 metsästäjää osallistuu laskentoihinMetsäriistan runsauttakaan ei tunnettaisi kunnolla ilman harrastajia. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos aloitti niin sanotut riistakolmiolaskennat yhdessä metsästäjien kanssa vuonna 1988. Kukin laskentareitti on tasasivuinen kolmio, jonka sivu on neljä kilometriä. Käveltävää tai hiihdettävää tulee siis kaikkiaan 12 kilometriä. Kolmioiden kompassisuorat sivut merkitään maastoon, ja ne säilyvät samoina vuodesta toiseen. Havaintoja tehdään vuosittain lähes tuhannella kolmiolla. Kesällä lasketaan kolmen hengen ryhmissä kanalinnut kolmion sivuja pitkin ja talvella työpareittain kolmion sivun ylittävät riistanisäkkäiden jäljet.  Kaikkiaan riistakannan säännöllisiin vuotuislaskentoihin eri menetelmillä osallistuu noin 10 000 metsästäjää, kertoo Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen viestintäpäällikkö Johanna Torkkel.

Lintuatlas on harrastajien suururakkaLintukirjassa on usein lajin kuvan ja määritysohjeiden vieressä levinneisyyskartta, josta käy ilmi pesimäalue. Miten lintukirjojen tekijät voivat tietää Suomen yli 200 pesimälajin levinneisyyden niin tarkasti? Siinä missä metsästäjät tarpovat kolmioitaan, lintututkijat ovat jakaneet Suomen kymmenen kertaa kymmenen kilometrin kokoisiin ruutuihin. Suomen lintuatlakseksi kutsutussa suurhankkeessa tavoitteena on selvittää maamme pesimälintulajien nykyiset levinneisyydet ja tutkia levinneisyyksien muutoksia. Parhaillaan käynnissä on kolmannen valtakunnallisen lintuatlaksen viimeinen havainnointivuosi.Vuosina 2006–2009 lintuharrastajat saivat kartoitetuksi erinomaisesti, hyvin tai tyydyttävästi noin 71 prosenttia Suomen atlasruuduista – joita on sentään 3 859. Harrastuksen kasvaneesta suosiosta ja panoksesta tutkimukselle kertoo se, että edellisen atlaksen aikana 1986–1989 ornitologit saivat neljässä vuodessa kartoitetuksi vastaavanlaatuisesti vain 53 prosenttia maan pinta-alasta. Merkittävää on myös havaintojen toistuvuus.– Yksi tärkeimmistä vuosittaisten lintulaskentojen lopputuotteista on valtakunnallinen uhanalaisuustarkastelu, joka päivitetään noin kymmenen vuoden välein, kertoo Aleksi Lehikoinen. – Kaikista Suomen eliöryhmistä juuri lintujen uhanalaisuustilanne tunnetaan parhaiten. Siitä saamme kiittää laajaa harrastajakenttää.

Näin autat tutkimusta

BiologiaLuonnontieteellisen keskusmuseon Hatikka-havaintopäiväkirja on nettipalvelu, jolla kuka tahansa voi pitää kirjaa kasvi-, eläin- ja sienihavainnoistaan sekä Suomessa että ulkomailla. Tallennettuja muistiinpanoja voi selailla eri tavoin. Hatikasta pääsee myös hakemaan tietoja muiden havaintopäiväkirjoista esimerkiksi lajinimen, paikan tai ajan perusteella. Havainnot ovat muiden käyttäjien saatavilla, ellei niitä ole erikseen merkitty salatuiksi.Yksittäiset havainnot ilmoitetaan kaikille avoimella tallennuslomakkeella. Rekisteröitymällä voi palata tarkastelemaan tallennettuja tietoja myöhemmin ja käyttää Hatikan muita toimintoja. Alhaisin vaatimustaso on talvisella ruokintapaikkaseurannalla ja kesäisten pesäkorttien täytöllä, joihin voi osallistua jo suppeilla lajintunnistustaidoilla. Ruokintapaikkaseurannassa tarkkaillaan oman lintulaudan kävijämääriä. Pesäkortin voi täyttää esimerkiksi kotipihan pöntössä pesivästä kirjosieposta tai kottaraisesta kirjaamalla havaintoja pesinnän eri vaiheista (munaluku, poikasten lukumäärä). Mikäli keväiset vesilinnut ovat lajeina tuttuja, voi osallistua niiden laskentoihin esimerkiksi kodin läheisellä järvellä tai merenlahdella.

Hatikka: www.hatikka.fiTietoja linnustonseurannan eri hankkeista: www.luomus.fi/elaintiede/seurannat/index.htm

Suomesta löytyvät luonnonvaraisten eläinten hyväkuntoiset raadot voi toimittaa Luonnontieteellisen keskusmuseon Eläinmuseoon. Eläinnäyte tallennetaan museon kokoelmiin tutkimuskäyttöä varten.Jos kyseessä on lintu, katso, onko sen jalassa rengas. Renkaan tiedot pyydetään ilmoittamaan rengastustoimistoon. Liitä näytteen mukaan löytötiedot, sillä ilman niitä näyte on museolle arvoton: – löytöpaikka (kunta, tarkempi paikka) – löytöaika (päivämäärä) – löytäjä (nimi ja osoitetiedot kiitoskirjettä varten) – löytötapa (esim. raato metsässä) tai kuolinsyy, jos tiedossa – välittäjä, jos muu kuin löytäjä.

TähtitiedeTähtitieteen harrastajien iloksi otetaan tämän vuoden aikana käyttöön taivaan ilmiöiden havaintotietokanta. Jos ihmiset innostuvat lähettämään sinne havaintojaan, voi kertyä riittävästi tietoja esimerkiksi meteorien putoamispaikkojen selvittämiseen.

GeologiaJos olet löytänyt mielenkiintoisen kiven tai kallion, ota siitä edustava näyte. Nyrkinkokoinen kappale riittää. Merkitse löytöpaikka karttaan. Voit merkitä paikan myös maastoon, jolloin sinne osaa vaikeuksitta mahdollisten jatkotutkimuksien yhteydessä.Pakkaa näyte tai näytteet tukevaan, mieluimmin alle kaksi kiloa painavaan pakettiin. Jos paketoitavia on monta, numeroi ne niin, etteivät löytöpaikat sekaannu. Jos lähetät vuoden aikana useita näytteitä, käytä juoksevaa numerointia. Liitä pakettiin saatelappu, josta ilmenevät lähettäjän nimi, osoite ja mahdollinen puhelinnumero sekä näytteiden tarkka löytöpaikka. Mainitse myös, onko näyte kalliosta vai irtokivestä.Lähetä paketti Geologian tutkimuskeskuksen kansannäytetoimistoon Kuopioon.

Lintutiede– Yli 10 000 jäsentä BirdLife Suomen jäsenjärjestöissä– Yli 600 rengastajaa ja tuhansia havainnoitsijoita– Tutkijoita parikymmentäRengastuksella on selvitetty esimerkiksi, että suurin osa pesivistä aikuisista pysyy reviirillään ympäri vuoden tai palaa sille vuodesta toiseen ja että suurin osa linnuista kuolee ennen sukukypsyyttä.Suurimpia havainnointihankkeita on lintuatlas, jonka ansiosta Suomen lintujen levinneisyys tunnetaan 10 x 10 kilometrin ruutujen tarkkuudella.

Riistantutkimus– Riistanhoitomaksun maksaa vuosittain 305 000 metsästäjää– Riistakannan säännöllisiin vuotuislaskentoihin osallistuu noin 10 000 metsästäjää– Riistakantojen tutkijoita on kymmenkunta”Vapaaehtoistyötä laskennoissa tehdään noin 90 henkilötyövuotta ja vuosittain ajetaan noin 900 000 kilometriä. Metsästäjien vapaaehtoistyö on ehdoton edellytys sille, että tutkimus pystyy niin laajaan seurantaan kuin nyt. Metsästäjät ovat oivaltaneet, että työ palvelee lopulta heitä itseään, kun metsästys voidaan suunnitella kestävästi.”Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen viestintäpäällikkö Johanna Torkkel

Lepakkotutkimus– Harrastajia noin 120– Lepakkonäytteitä lähetetään keskusmuseoon ja muihin luonnontieteellisiin museoihin – Näytteitä saadaan paitsi harrastajilta myös yleisöltä– Tutkijoita muutamia”Levinneisyystietojen ja muun perustiedon kerääminen on mahdotonta ilman aktiivisia harrastajia. Erityisesti kaivataan tietoa lepakoiden talvehtimispaikoista. Myös kaikenlaiset lepakkohavainnot Pohjois-Suomesta kiinnostavat. Havaintoja voi ilmoittaa Lepakkotieteellisen yhdistyksen havaintotietokantaan www.lepakkohavainnot.info”Eläinmuseon projektitutkija Eeva-Maria Kyheröinen

Hyönteistutkimus– Harrastajia noin 300– Useimmat lähettävät pyydettäessä havaintoja tutkijoille– Tutkijoita noin 15”Erityisesti vähän tutkituissa ryhmissä harrastajien panos on tärkeä esiintymien löytämisessä ja Suomen faunan selvittämisessä. Yleisesti systematiikan tutkimuksessa sillä on merkitystä varsinkin dna-aineiston saamisessa.”Eläinmuseon yli-intendentti Jyrki Muona

Perhostutkimus– Harrastajia 1 200– 95 prosenttia lähettää havaintoja– Tutkijoita parikymmentä”Harrastajien anti tutkimukselle on aina ollut merkittävä. Mielestäni sen merkitys on kasvanut harrastajien tietämyksen lisäännyttyä.”Eläinmuseon museomestari Jaakko Kullberg

Kasvitiede– Harrastajia kasveilla 1 500, sienillä 500– Tietoa lähettäviä harrastajia kasveilla noin 150, sienillä alle 50– Tutkijoita kasveilla noin 150, sienillä 25”Vakavasti harrastavat ihmiset, jotka toimittavat tietoja tutkijoille, ovat useimmiten tekemisissä kasvien levinneisyyskartoituksen kanssa. Heidän merkityksensä Suomen kasviatlakselle on varsin suuri. Satunnaisilta avustajilta tulee usein irtohavaintoja yksittäisistä lajeista levinneisyysalueen reunoilta tai ennestään tuntemattomista paikoista.”Luonnontieteellisen keskusmuseon intendentti Mikko Piirainen

Tähtitiede– Tähtitieteellisellä yhdistyksellä Ursalla 15 000 jäsentä ja Tähdet & avaruus -lehdellä noin 70 000 lukijaa; näistä arvioiden harrastajia noin 50 000– Noin 200 lähettää havaintoja tiedeyhteisölle– Tähtitieteen tutkijoita 100–300”Harrastajien havainnot eivät ole tähtitieteelle kokonaisuudessaan kovin merkittäviä, mutta joillakin yksittäisillä havaintoaloilla ne ovat tärkeitä.”Tähdet & avaruus -lehden päätoimittaja Marko Pekkola

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.