Hirvi osuu autoilijan tielle useimmiten syksyn pimeydessä. Kuva: Malene Thyssen/Wikimedia Commons
Hirvi osuu autoilijan tielle useimmiten syksyn pimeydessä. Kuva: Malene Thyssen/Wikimedia Commons

Tappajatilaston kärkeä hallitsevat nykyisin sorkkaeläimet. Perässä tulevat koira ja ampiainen.

Suomen eläimet ovat kilttejä. Kun monissa maissa pitää varoa villieläimiä niin maalla kuin merellä, meillä ei ole yhtään vaarallista kalaa tai meduusaa. Myrkyllisiä käärmeitä on vain kyy, eikä sekään pyri aktiivisesti ihmisen kimppuun. Metsään eksyneen suurin realistinen huolenaihe on paleltuminen.

Karhu tappoi yhden ihmisen Ruokolahdella vuonna 1998, kertoo Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen suurpetotutkija Ilpo Kojola. Tapaus on saattanut jäädä monien mieleen, mutta siitä ei ole syytä tehdä dramaattisia päätelmiä. Se nimittäin jäi ainoaksi karhuturmaksi koko viime vuosisadalla.

Susi ei ole tappanut ketään sitten vuoden 1881, mutta muisto susien vaarallisuudesta on jäänyt ihmisten mieleen, ehkä siksi, että se edellinen kerta oli sitäkin hirveämpi. – Vuosina 1879–1881 todennäköisesti sudet tappoivat 22 lasta Lounais-Suomessa, Kojola kertoo.

Ahma ja ilves eivät ole tappaneet ihmisiä, ja siihen Suomen suurpedot loppuivatkin.

Metsästys vähentänyt kolareita

On Suomen metsissä sentään yksi iso tappaja, ja juuri tähän aikaan vuodesta se aktivoituu. Kyse on tietysti hirvestä, joka tekee tuttavuutta auton kanssa. Vuosina 2000–2009 hirvikolareissa kuoli Suomessa 76 ihmistä, peuraonnettomuuksissakin kaksi. Peuratilastoon on luettu törmäykset kaikkien muiden hirvieläinten paitsi hirven ja poron kanssa.

Vuonna 2010 kävi niin, ettei kuolemaan johtanut yksikään hirvi- eikä peuraonnettomuus, käy ilmi Liikenneviraston tilastoraportista Hirvieläinonnettomuudet maanteillä vuonna 2010. Näin ei ole aiemmin sattunut kertaakaan niiden 40 vuoden aikana, joina tienpitäjä on tilastoinut maanteiden hirvieläinonnettomuuksia.

Suurpetojen vaarattomuus on hyvä suhteuttaa niiden määrään. Esimerkiksi susia on Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen arvion mukaan vähän alle 150. Jos ne olisivat paljon yleisempiä, ne myös kohtaisivat ihmisiä paljon useammin.

Hirvikolarienkin määrä seuraa hirvien määrää. Metsästys on enemmän kuin puolittanut hirvikannan vuosituhannen vaihteen yli 200 000:sta runsaaseen 80 000 yksilöön. Samalla hirvionnettomuuksien määrä on laskenut yli 3 000:sta vuodessa alle puoleen. Viime vuonna hirveen törmättiin 1 302 ja peuraan tai kauriiseen 2 732 kertaa. Pohjois-Suomen tieliikenteessä jäi lisäksi vuoden aikana auton alle 3 749 poroa.

Hirvikolareita on pyritty vähentämään myös raivaamalla tienvarsia sekä rakentamalla hirviaitoja ja alikulkukäytäviä. Autokanta on yhä turvallisempaa ja tiet parempia.

Isoin riski syyshämärässä

Peurakolarit keskittyvät lounaiseen Suomeen ja porokolarit pohjoiseen, mutta hirvien kanssa törmätään lähes koko maassa. Hirvionnettomuuksien sesonki on juuri nyt: syys-, loka- ja marraskuu ovat vaarallisinta aikaa. Peuraonnettomuuksissa piikittää lokakuu.

Hirvieläinten kanssa ajetuista kolareista kaksi kolmasosaa tapahtui hämärässä tai pimeässä. Henkilövahinkoihin johtaneista onnettomuuksista 58 prosenttia sattui 80 kilometrin nopeusrajoitusalueella ja 33 prosenttia satasen rajoitusalueella.

Suomessa on vain vähän moottoriteitä, joilla saa ajaa 120 kilometriä tunnissa, eikä niilläkään aina läpi vuoden. Siksi hirvionnettomuuksistakin vain kaksi prosenttia osui viime vuonna näille tieosuuksille. Liike-energian määrällä on kuitenkin merkitystä. Loukkaantumiseen johtaneista hirvieläinonnettomuuksista kuusi prosenttia tapahtui sadankahdenkympin alueella.

Ampiainen pahempi kuin kyy tai punkki

Muut tappavat luonnonvaraiset eläimet ovat Suomessa pienemmästä päästä. Kyytä pelätään, mutta Tilastokeskuksen mukaan kyynpuremaan on kuollut ihminen Suomessa viimeksi vuonna 1998. Kyy yleensä pakenee ihmistä ja puree vain yllättävissä tilanteissa ja uhattuna.

Duodecim-lehden mukaan kyynpuremia tulee terveydenhuollon tietoon Suomessa vuosittain 50–150. Ruotsalaisten tietojen mukaan kuolleisuus on 1–2 promillen luokkaa. Ruotsissa puremia on keskimäärin 200 vuodessa.

Punkit levittävät kahta ikävää taudinaiheuttajaa: puutiaisaivokuumetta eli Kumlingen tautia aiheuttavaa virusta sekä borrelioosia eli Lymen tautia aiheuttavaa bakteeria. Tilastokeskuksen mukaan borrelioosiin kuoli vuonna 2002 kaksi ihmistä ja vuonna 2008 yksi. Puutiaisaivokuumeeseen kuoli yksi ihminen vuonna 2009. Jos nämä neljä kuolemaa lasketaan punkkien tilille, kuolleiden määräksi vuosikymmenellä 2000–2009 tulee neljä.

Tilastokeskuksen kuolinsyylukujen valossa ampiainen on pahempi. Ampiaiset aiheuttivat vuosina 2001 ja 2003 kaksi kuolemaa sekä vuosina 2002, 2004 ja 2006 yhden. Vuosikymmenen tilastossa ampiaiset päihittivät siis vaarallisuudessa punkit 7–4.

Kesyt vaaralliset nauta ja koira

Muista kuin luonnonvaraisista eläimistä vaarallisimpia ovat Tilastokeskuksen mukaan koira ja nauta, jotka kumpikin tappoivat vuosikymmenen aikana yhdeksän suomalaista.

Näistä surmista sonnien vastuulle tuli neljä, lehmille samaten neljä. Vuoden 2003 sarakkeeseen jäi tarkemmin määrittelemätön nauta.

Hevonen aiheutti vastaavana aikana kuuden ihmisen kuoleman ja yllättäen kissa kahden. Vuonna 2000 yhden suomalaisen sai hengiltä pässi.

Vertailun vuoksi: Samana ajanjaksona 2000–2009 Suomessa hukkui Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan noin 20 ihmistä joka vuosi pelkästään jäihin vajoamalla. Lisäksi luonnonvesiin hukkui vuosittain satakunta uimaria.

Marko Hamilo on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2011

Eläintappajien top 5

Ihmisuhreja Suomessa vuosina 2000–2009

1. hirvi 76

2. nauta 9

2. koira 9

4. ampiainen 7

5. hevonen 6

Eläinten vertailua muihin riskeihin: Autot tappavat, sudet eivät, Tiede 3/2011

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018