Suomen yleiskielestä on vaikea löytää täydellisiä synonyymeja eli sanoja, joita voisi kaikissa yhteyksissä käyttää vapaasti toistensa asemesta.

Esimerkiksi iso ja suuri merkitsevät samaa silloin, kun puhutaan isosta saaresta tai suuresta nenästä, mutta isoisästä ei voi tehdä suur­isää eikä suurristikosta isoristikkoa, koska sanat ovat vakiintuneet sanastoon tietyn muotoisina.

Mitä eroa isolla ja suurella sitten on? Perustapauksessa iso viittaa konkreettisesti suureen kokoon, mutta suuri merkitsee vertauskuvallista suuruutta: suurmies ei välttämättä ole iso mies. Suuri voi sisältää ajatuksen suuresta vaikutuksesta tai merkityksestä: pienikin tuholainen voi olla suurtuholainen.

Joissakin tapauksissa ero liittyy tyyliarvoon. Iso on arkisempi kuin suuri: iso moka, mutta suuri tragedia. Sanoilla on alkuaan ollut myös maantieteellinen ero. Iso on tyypillisesti länsimurteinen ja suuri itämurteinen sana.

Syntyhistoriakin on erilainen. Iso on johdos vanhaan perintösanastoon kuuluvasta isä-sanasta. Kalevalassa iso esiintyy isän hellittelynimityksenä. Näin käytetty iso saattaa olla alkuaan lapsenkielen sana, jonka adjektiivi­merkitys perustuu siihen, että isä on lapsen näkökulmasta itseä isompi.

Myös isoisää tai vanhaa miestä merkitsevällä ukko-sanalla on adjektiivimaista käyttöä: ukkoetana, ukkovarvas. Suuri-sanalla ei ole kokohavaintoon perustuvaa merkitystä, sillä se on alkuaan vahvaa tai suurta merkinnyt germaaninen laina.

Ruotsia osaavien tajunnassa suuri yhdistyy sanaan stor, vaikka sanat eivät etymologisesti kuulukaan yhteen. Monet yhdyssanat on muodostettu kääntämällä ruotsista, ja tällöin valintaa on voinut ohjata pintapuolinen samankaltaisuus: storstad – suurkaupunki, stor­städning – suursiivous.

Esko Koivusalo on osoittanut, että yleiskielen ero ison ja suuren välillä juontuu osittain jo Mikael Agricolan kielestä. Usein juuri sanan ensimmäisen kirjakielisen käyttäjän tekemä valinta ratkaisee. Perinteet syntyvät, kun muut seuraavat esimerkkiä.

Kirjoittaja on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2011