Ilpo Kojolan työnä on laskea, kuinka monta sutta Suomessa on. Se on tulenarka tehtävä.

Tutustu tutkijaan -sarja

Teksti: Annikka Mutanen

Ilpo Kojolan työnä on laskea, kuinka monta sutta Suomessa on. Se on tulenarka tehtävä.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2012

Kun suurpetotutkija Ilpo Kojola oli lapsi, ei tarvinnut pelätä, että sudet vievät pikku Ilpon. Susia ei ollut, vaikka kyläkoulun opettajien perhe asui Virroilla metsän keskellä.

– Olen kasvanut kuusen alla, Kojola sanoo. Lapsuus meni kalastellessa, lintuja bongatessa ja perhosia kerätessä – kunnes äiti puuttui viimeksi mainittuun harrastukseen.

– Käytin etikkaeetteriä perhosten elämänliekin sammuttamiseen, ja äiti sanoi, että sulta menee aivot.

Nyt vanhat vanhemmat ovat tavanneet kolme hukkaa jolkottamassa perheen tutulla mökkitiellä. Sudet ovat palanneet itärajan takaa, ja pesivä kanta on levittäytynyt koko maahan.

Kaikkialle muualle paitsi tänne, missä Kojola nyt seisoo. Olemme hänen vaimonsa lapsuudenmaisemissa, Helsingin Keskuspuistossa, Ruskeasuolla. Kojola huilaa anoppilassa viikonlopun, ennen kuin jatkaa matkaa kotiin Rovaniemelle ja työpaikalle Ouluun.

Tutkijalla on takana vähäuninen yö Oslossa, missä hän osallistui vastaväittäjänä tuoreen norjalaistohtorin karonkkaan.

– Jag vill ha småbarn, jag vill ha lammkött och gamla tantor, Kojola lurauttaa juhlan henkeen valittua pöytälaulua. Siinä iso vihainen susi vaatii ruoaksi pikkulapsia ja vanhoja tanttoja.

Työ vaatii lunta

Kojolan tukka, parta ja kulmakarvat ovat pörrössä kuin sudella ainakin. Niihin räiskii vesiräntää, mutta Kojolaa se varmaan piristää. Ainakin hän on hetki sitten tullut sanoneeksi, ettei ulkoilmassa voi joutua täysin masennuksiin.

Pian tarvittaisiin kuitenkin kunnon lunta, jotta Kojola pääsisi tapaamaan tutkimuskohdettaan. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen ryhmä lähtee joka talvi susijahtiin helmi-maaliskuussa, jolloin olot ovat yleensä otolliset. Eläinten jäljet näkyvät lumessa, ja hanki hidastaa susien juoksua, joten ne on helpompi ajaa kiinni moottorikelkalla tai helikopterilla.

Kun suden lähelle on päästy, sen kaulaan pujotetaan nailonköydestä tehty lenkki, joka on alumiinivarren päässä. Taluttimen avulla susi ohjataan laatikkoon. Kun eläin on hiukan rauhoittunut, laatikkoa raotetaan ja suden takajalkaan tuikataan nukutuspiikki.

Uinailevan suden kaulaan asetetaan gps-panta. Sen avulla tutkijat pystyvät seuraamaan yksilön liikkeitä vuoden pari, kunnes panta rikkoutuu tai lähetin lakkaa toimimasta. Vuodesta 1998 lähtien on pannoitettu kaikkiaan 125 sutta. Menetelmästä on hyötyä, kun tutkitaan susien määrää, niiden vaikutusta hirvieläinten kantoihin tai sitä, muuttaako ihmisasutus susien kulkureittejä.

En tanssi, kollega ehkä

Tanssitko Kojola susien kanssa?

– E-n, Kojola ähkäisee.

Tutkimusryhmän johtajana hänen paikkansa on ennen kaikkea kirjoituspöydän ja tuolin välissä analyysejä laatimassa ja artikkeleita kirjoittamassa. Metsässä petojen parissa hän pyörähtää melko harvakseltaan.

Entä oikea kätesi kentällä, tutkimusmestari Seppo Ronkainen, joka saa ulvomalla sudenpennut vastaamaan?

– No ehkä hän tavallaan tanssii, koska hän pitää susia kiinni ja ohjaa ne laatikkoon, Kojola sanoo.

Kahden tulen välissä

Houkuttelusta huolimatta Kojola ei ala tunnelmoida kohtaamisillaan petojen kanssa vaan kertoilee niistä etäisen teknisesti. Hänen voi olla viisasta korostaa ammattimaista suhdettaan eläimiin, sillä susitutkijat työskentelevät tukalassa paikassa kahden rintaman välissä. Sekä susien suojelijat että vastustajat odottavat Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksesta tukea omille näkemyksilleen ja vaanivat, onko laitoksen väki heidän puolellaan vai heitä vastaan.

– Ja me emme halua tässä suhteessa valita puolta, Kojola sanoo.

Tutkimuslaitos ei ota kantaa kaatolupiin, ja suojelumääräykset tulevat paljolti EU:sta. Kojolan keskeisiin tehtäviin kuuluu kuitenkin pitää lukua susien määrästä Suomessa. Se on tulenarka asia.

Montako sutta Suomessa on?

– Viime talvena 140, Kojola vastaa epäröimättä. – Ja tänä talvena hieman enemmän.

Seurantalaitteet varastettiin

Kaikki eivät tahdo uskoa tutkimuslaitoksen laskuihin. Metsästäjien joukossa ja susi­alueilla on väkeä, jonka mielestä kanta on paljon suurempi ja susia pitäisi saada ampua. Joskus tunnelma kiristyy susivihaksi. Siitä ovat saaneet osansa myös susitutkijat.

– On sitä vastaan tullut, vaikka me olemme vain tiedon tuottajia.

Vuosien varrella on sattunut kaikenlaista. Kymmenisen vuotta sitten Sotkamossa tutkijoiden autosta rikottiin ikkuna ja sisältä varastettiin laitteet, joiden avulla pantasusien liikkeitä seurattiin. Syyllistä ei koskaan saatu kiinni.

– Meinaatko muuten elävänä lähteä täältä, Kojolan kollegalle huudettiin Kuhmoisten Eräjärvellä tupaillassa. Tutkijat oli kutsuttu jakamaan tietoa asutuksen liepeillä liikkuneista susista, jotka olivat syöneet koiria.

Paikalliset ihmiset olivat päätelleet, että alueella liikkui kymmenen sutta, ja tutkijat suututtivat heidät arvioimalla, että niitä oli vain kaksi. Toisella sudella oli gps-panta, ja ne liikkuivat parina. Sen vuoksi myös paikallinen arvio päätyi parilliseen lukuun. Susilla on kuitenkin laaja reviiri ja ne liikkuvat nopeasti. Siksi parikin sutta ehtii jättää paljon jälkiä. Laumat voivat myös ajoittain hajaantua ja saada tarkkailijat uskomaan useampien laumojen olemassaoloon.

– Susien määrää on mahdotonta arvioida, jos ei ole työkaluja, Kojola sanoo.

Hänen kanta-arvioonsa on yhdistetty tietoa metsästäjien tekemistä pentuehavainnoista sekä lumijälkiseurannasta, joka kertoo laumojen koosta. Reviirirajat pystytään määrittämään pantasusien liikkeitä seuraamalla. Sudet ovat tarkkoja reviireistään eivätkä lähde toisten laumojen alueille.

Kanta kutistunut rajusti

Viiden viime vuoden aikana Suomen susikanta on kutistunut rajusti. Vuosikymmenen puolivälissä susia oli peräti 250–300. Pentueita oli enimmillään 25, viime talvena enää 15–16.

Ilmeinen selitys on susien laiton tappaminen. Kojola sanoo sen melkein salakielellä: – Suteen on kohdistunut tilastoitumattomia poistoja.

Kuinka paljon, sitä Kojola ei ole laskenut. Ihan vähän niitä ei voi olla. 30 prosenttia kannasta voitaisiin Kojolan mukaan metsästää ilman, että kanta vähenee, koska pentutuotto on niin hyvä. Laillisesti on kaadettu enintään kymmenen prosenttia kannasta.

Koiratappo suurin synti

Mikä sudessa sitten vihastuttaa? Se syö hirviä ja peuroja ja kilpailee saaliista metsästä­jien kanssa. Se tappaa tuotantoeläimiä, kuten poroja ja lampaita. Tästä syystä suden tappamiseen voi saada erikoisluvan, vaikka se muuten on EU-direktiivillä suojeltu. Viime vuonna lupia annettiin parikymmentä.

Pahin synti saattaa silti olla koirien tappaminen. Kun susi syö metsästyskoiran, isännän on vaikea antaa anteeksi.

Vihaa yleisempää on Kojolan mukaan aito pelko, etenkin siellä, mihin sudet ovat vasta äskettäin asettuneet. Hänestä pelko on syytä ottaa vakavasti. Osa Kojolan työtä on vastata ihmisten susikysymyksiin ja myös neuvoa, kuinka suden poistamiseen haetaan lupaa, jos se todella koetaan uhkaavaksi.

– Petojen suojelu ei voi onnistua, elleivät päättäjät ota huomioon paikallisten ihmisten kokemusta ja muovaa politiikkaa heidän kanssaan. Kroatiassa susikanta alkoi entisestään huveta, kun susi rauhoitettiin.

Äidit pelkäävät lasten puolesta

Viime aikoina pelko on ollut vallalla Nousiaisissa, missä sudet ovat syöneet peuroja asutuksen lähellä, muun muassa lasten päivähoitopaikan vieressä. Äitien kansanliike on vaatinut susia tapettaviksi.

Kojola ei kuitenkaan usko, että susi tulee syömään pihalla ulkoilevia lapsia.

– Sudet väistävät asutusta, mutta peura on kulttuurin suosija, ja susi on tullut sen perässä. Susi saalistaa pääosin yöllä. Ihmiset ovat silloin sisällä.

Yli sataan vuoteen susi ei ole hyökännyt Suomessa ihmisen kimppuun, mutta täysin vaarattomaksi sitä ei sentään voi väittää. Kojola huomauttaa, että 1880-luvun alussa sudet tappoivat kirkonkirjojen mukaan Varsinais-Suomessa 22 pikkulasta.

Tuolloin hirvi oli metsästetty lähes sukupuuttoon, eikä susille löytynyt luonnosta ravintoa. Ne söivät vuosittain tuhansia lampaita, lehmiä ja poroja. Tällaisessa tilanteessa pikkulapsia lähetettiin paimentamaan karjaa metsälaitumille. Lasten sieppaukset kuitenkin loppuivat, kun alueella ammuttiin vanha naarassusi. Saattaa siis olla, että yksi poikkeuksellisesti käyttäytynyt yksilö oli syypää sarjamurhaan, Kojola pohtii.

Joka tapauksessa lasten ja kotieläinten raateleminen aiheutti sen, että senaatti päätti kerta kaikkiaan hävittää sudet maasta. Työhön kutsuttiin Venäjältä tehokkaita ammattimaisia petojen metsästäjiä, lukaŠeja. Tavoitteessa onnistuttiin.

Taskulamppu turvaksi

Mitä nykylapsen sitten pitäisi tehdä, jos susi tulee vastaan yksinäisellä koulutiellä?

Kohtaaminen ei ole todennäköinen, koska susi väistää ihmistä ja liikkuu enimmäkseen pimeän aikaan, mutta mahdoton se ei ole. Onko silloin paras juosta pakoon, huutaa ja huitoa, seisoa hiljaa paikallaan ja ihailla eläintä vai heittäytyä maahan ja näytellä kuollutta?

Miettimisen jälkeen Kojola tunnustaa, ettei hän tiedä. Lisää pohdittuaan hän päätyy suosittamaan turvaksi kirkasta taskulamppua.

Sen tutkijat tietävät, mitä hirven kannattaa tehdä. Kun sudet Kanadassa hyökkäävät, saarroksiin jäänyt hirvi ei yritä rynnätä karkuun. Se jää paikalleen ja puolustautuu potkimalla. Suomessa hirvi jää helpommin saaliiksi, koska se yrittää yleensä pakoa.

Tutkijat arvelevat, että Pohjoismaissa hirvet ovat menettäneet itsepuolustustaitonsa sinä aikana, kun sudet ovat olleet poissa metsistämme. Nyt kun hukat ovat palanneet, ne eivät osaa enää toimia fiksulla tavalla.

Yksi sentään on osannut. Tiede-lehden nimikkoeläin Lupususi kuoli hirven potkuun Sonkajärvellä vuonna 2004. Kojolan mukaan se on ainoa suomalainen pantasusi, jonka hirvi on tappanut. Yhdeksän kymmenestä on joutunut ihmisen uhriksi.

Ilpo KojolaIkä: 54Missä töissä: Erikoistutkijana Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksessa Oulussa vuodesta 1996.Tutkimuskohde: Aluksi porot, vuodesta 1998 suurpedot, erityisesti susi.Arvo: Filosofian tohtori, dosentti Oulun ja Jyväskylän yliopistoissa.Opinnot: Ekologian ja ympäristönhoidon koulutusohjelmassa Jyväskylän yliopistossa.Väitös: Metsäpeuran ja poron lisääntymisstrategiasta.Perhe: Vaimo samalta vuosikurssilta, kaksi aikuista lasta.Koti: Rovaniemellä.Harrastukset: Ihmisten ja maisemien valokuvaaminen, kalastus, lukeminen. 

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018