Siirtolaisvirta Suomesta Ruotsiin ei ole vain moderni ilmiö. Ensimmäinen massamuutto nähtiin jo neljäsataa vuotta sitten, kun tuhannet savolaiset pakkasivat kimpsunsa
ja lähtivät Pohjanlahden taakse paremman elämän perään.


Ensimmäinen massamuutto nähtiin jo neljäsataa vuotta sitten,
kun tuhannet savolaiset  pakkasivat kimpsunsa ja lähtivät
Pohjanlahden taakse paremman elämän perään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2005

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Oikeastaan on yhden miehen ansiota, että tunnemme nämä historiamme varhaiset siirtolaiset, niin sanotut metsäsuomalaiset. Heidät oli jo miltei unohdettu niin Ruotsissa kuin Suomessa, kun ylioppilas Carl Axel Gottlund kesällä 1817 saapui Vermlantiin tekemään kansatieteellistä tutkimusta. Gottlund oli täysverinen romantikko, joka tahtoi palavasti tallentaa suomalaisten historiaa ja muinaisrunoja ja herättää koko kansan arvostamaan omaa erikoislaatuaan.

Savolaissyntyisen Gottlundin mielestä savon murre oli "suomen kielen kukka" ja "ainoa runouteen soveltuva kieli". Hän olikin haltioissaan huomatessaan, että monet Vermlannin suomalaiset osasivat edelleen murteensa ja tunsivat tarinoita muinaisista ajoista. Toisaalta hän järkyttyi, sillä suomalaismetsien pohjoisimmissa kolkissa hän kohtasi köyhiä, pettuleivän turvottamia ihmisiä.

- Vanha kieli ja uskomukset säilyivät 1900-luvulle saakka, sillä metsäsuomalaiset elivät omissa oloissaan kaukana rintamaista. Toisaalta eristyneisyys teki heistä yhteiskunnan marginaaliväes-töä, ankarissa oloissa elävää proletariaattia, valaisee metsäsuomalaiskulttuuria tutkiva kansatieteen dosentti Eero Sappinen Turun yliopistosta.


Kaskimaat kävivät vähiin

Savolaisten muuttovirta Ruotsiin alkoi 1500-luvun lopulla. Sen taustalta löytyy - kuten niin usein siirtolaisuuden taustalta - taloudellinen ja yhteiskunnallinen murros.

Savolaiset elivät kaskitaloudessa, joka vaati valtavia metsäalueita, sillä raivioita voitiin viljellä vain muutamia vuosia. Kun väestö kasvoi, sopivat metsät kävivät vähiin, eikä kaikille riittänyt kunnon toimeentuloa. Tilannetta pahensivat vielä katovuodet ja jatkuvat sodat Venäjää vastaan. Talonpojat joutuivat maksamaan korkeita veroja ja huoltamaan ruotsalaissotilaita. Tyytymättömyys johti kapinoihin ja lopulta nuijasotaan vuonna 1597.

Näissä oloissa monet kaskitalonpojat näkivät parhaaksi muuttaa Pohjanlahden toiselle puolelle. Ratkaisu oli heille luonteva, sillä he olivat tottuneet kiertelevään elämään. Itse asiassa he olivat juuri saaneet päätökseen Suomen asuttamisen.

Vielä 1500-luvun puolimaissa valtaosa Suomea oli erämaata, missä kuka tahansa saattoi harjoittaa metsästystä, kalastusta ja kaukokaskeamista. Sitten kuningas Kustaa Vaasa julisti erämaat kruunun omaisuudeksi ja kehotti talonpoikia raivaamaan niitä viljelymaiksi. Houkuttimeksi hän lupasi jopa 15 vuoden verovapauden.

Savolaiset kaskiviljelijät tarttuivat tilaisuuteen. Vuosisadan loppuun mennessä he valtasivat niin Hämeen ja Satakunnan kuin Pohjanmaan ja Kainuun salomaat.


Tuohimetsistä syntyi kiistaa

Ruotsissa savolaiset suuntasivat sikäläisille takamaille Keski-Ruotsin Taalainmaahan, Hälsinglandiin, Södermanlandiin ja ennen kaikkea Vermlantiin. He rakensivat savutupansa vaarojen lämpimille etelä- ja länsirinteille kauas laaksojen ruotsalaiskylistä. Tästä huolimatta maariidoilta ei voitu välttyä, kun savolaisten muuttokuume kiihtyi 1600-luvun alussa.

- Tuomiokirjoista käy ilmi, että suomalaiset rakensivat torppiaan ruotsalaisten laidun- ja tuohimetsiin ja saivat tästä vihat päälleen. Pahimmillaan ruotsalaiset jopa polttivat suomalaistorppia. Suoranaisista vainoista ei kuitenkaan voi puhua, vaikka suullinen perimätieto niistä kertookin, Eero Sappinen kuvailee.

Ruotsalaisten hermoja koetteli myös uu-sien naapureiden pahankurisuus. Tulokkaissa oli paljon yksinäisiä nuoria miehiä, jotka tappelivat ja polttivat viinaa ja syyllistyivät raiskauksiinkin. Sappinen kuitenkin korostaa, etteivät suomalaiset olleet poikkeuksellisen kurittomia.




Juhoilassa elettiin vielä 1900-luvulla
Metsäsuomalaisten viimeisenä linnakkeena pidetään Östmarkin pitäjässä sijainnutta Juhoilaa, joka ei ollutkaan mikä tahansa suomalaistorppa. Tilaan kuului maita 800 hehtaaria, ja pihapiiriä hallitsi suuri punainen talo.
Juhoilan omisti Oinoisten suku, jonka vaiheet tunnetaan poikkeuk-sellisen hyvin, sillä 1900-luvun alkupuolella useat tutkijat kävivät Juhoilassa perinteenkeruussa. Varmasti ahkerin oli kielitieteilijä Lauri Kettunen, joka teki Vermlantiin peräti kahdeksan matkaa. Hän tapasi Juhoilassa myös kuulun metsäsuomalaisen tietäjän, joka edelleen osasi suomalaisia muinaisrunoja.


Kaisa Vilhuinen runoili sammaksesta
Tietäjä Kaisa Vilhuinen (1855-1941) aiheutti kansatieteilijöiden keskuudessa suorastaan sensaation tarinoimalla sammaksesta, kultapylväästä, joka kannattaa taivasta. Vilhuisen tietojen mukaan pylvään päässä istuu nainen, "Jumalan lähmäinen enkeli, joka Väinämäisen avulla torjui Lohoa, kun tämä yritti varastaa auringon kauas pohjoiseen pimeään Kalmamäkeen".
Vaikka Vilhuinen sanoi olevansa epävarma sammasta koskevista yksityiskohdista, hänen tarinansa päätyi todistusaineistoksi Kalevalan sammosta käytyyn keskusteluun. Kansanperinteemme suuri tuntija, kielitieteen professori E. N. Setälä katsoi Sammon arvoitus -tutkimuksessaan Vilhuisen runoilleen maailmanpylväästä, joka päättyy Pohjantähteen, taivaankannen naulaan.


Juhoilan Jussi rakasti ruunaansa
Juhoilan Jussi eli Juhannes Oinoinen oli leppoisa mutta hyvin taikauskoinen ja omalaatuinen poikamies. Kylällä tiedettiin, että kun Jussi oli nuorena kulkenut riijuuretkillä, tytöt olivat päästäneet hänet lähelleen vain narrattavaksi.
Jussin kerrotaan viettäneen vain yhden yön elämästään Juhoilan ulkopuolella. Tuolloin hän kävi ostamassa itselleen ruunan, josta tuli hänen läheisin ystävänsä. Jussi kulutti suuren osan päivästä siirtelemällä hevostaan paikasta toiseen rehevämmän ruohon ääreen.
Kuormia Jussi ei sallinut juuri koskaan hevosellaan kuljetettavan. Kun Jussi kuoli vuonna 1939, ikääntynyt ruuna sentään kuljetti isäntänsä maalliset jäännökset hautausmaalle - ja kuoli heti sen jälkeen.


Niittahon Jussista tuli filmitähti
Viimeiseksi metsäsuomalaiseksi sanotaan Niittahon Jussia eli Johannes Johansson Oinoista (1874-1965). Vaikka Jussi oli käynyt vain vähän matkaa kansakoulua, hän tiesi uskomattoman määrän asioita.
Jussi oli vannoutunut poikamies, joka oli viettänyt vaeltajan elämää ja käynyt nuorena jopa Amerikassa. Sieltä hän kertoi palanneensa sen jälkeen, kun hän oli väärinkäsityksen seurauksena päätynyt naimisiin erään intiaaninaisen kanssa.
Sittemmin Jussi keskittyi hiomaan eränkävijän taitojaan ja työskenteli muun muassa tukinuitossa. Hän osasi maata selällään yhden tukin varassa ja kallistautua siitä hörppäämään vettä.
Kunniakkaimmat hetkensä Jussi koki vanhoilla päivillään. Vuonna 1956 hän esiintyi pääosassa metsäsuomalaisista kertovassa norjalaiselokuvassa Finnskog og trollskap. Neljä vuotta myöhemmin, 86-vuotiaana, Jussi vieraili Suomessa ja vastaanotti Suomen Leijonan ritarikunnan kunniamerkin itseltään presidentti Urho Kekkoselta.




Naiset vaalivat perinteitä

Kruunulle savolaiset talonpojat olivat toisaalta tervetulleita veronmaksajia, toisaalta vieraita, jotka piti ruotsalaistaa mahdollisimman nopeasti. - Esimerkiksi Fryksdalin pitäjän käräjillä kuulutettiin vuonna 1646, että suomalaisten piti oppia ruotsia ja osoittaa ehdotonta kuuliaisuutta esivallalle ja papistolle. Jos joku ei tahtonut tähän suostua, hänestä tuli henkipatto, jonka koti oli poltettava, Eero Sappinen kertoo.

Monet oppivatkin nopeasti ruotsin kielen, mutta syvällä suomalaismetsissä savo ja perinteet säilyivät. Niitä vaalivat erityisesti naiset, jotka hoitivat kotia ja karjaa ja joutuivat ruotsalaisten kanssa tekemisiin paljon vähemmän kuin miehet. Tutkijoita on kiinnostanut etenkin metsäsuomalaisten ruokakulttuuri.

- Heidän kansallisruokansa oli mutti, kalaliemessä tai vedessä keitetty jauhoruoka, jota syödään voin, maidon tai jonkin muun särpimen kanssa. Siitä on käytetty myös nimitystä nyrkkipuuro, koska sen syöminen ei vaadi lautasta. Mutin voi leikata viipaleiksi, kastaa rasvaan ja syödä sormin, Sappinen tietää.

Nopeatekoisia, kiertotyöläisille sopivia ruokia olivat myös pepu, joka valmistettiin sekoittamalla jauhoja kylmään veteen, sekä hillo, joka sekoitettiin pakkasen puremista puolukoista ja paahdetuista kaurajauhoista. Leipäsuosikki oli rieska.

Metsäsuomalaisten perusruoka vaikuttaa vaatimattomalta, mutta kokonaisuutta täydensivät maukkaat juustot ja runsaat luonnonantimet. Metsäsuomalaiset niittivät mainetta erinomaisina metsästäjinä ja kalamiehinä. Legendaarisin erämies oli 1700- ja 1800-luvun vaihteessa elänyt Pekka Huuskoinen, joka kaatoi peräti 63 karhua.


Elinkeino meni uusiksi

Alkuperäiset metsäsuomalaiset olivat varsin varakasta väkeä, sillä slaavilaisnaapureilta aikoinaan saatu korpiruis oli ilmiömäisen satoisa: yksi siemen tuotti ainakin 160 tähkää ja niihin jyviä jopa 9 000. Niinpä viljaa riitti, vaikka uudesta kaskesta saatiin satoa vasta kolmantena vuonna.

Olot alkoivat kuitenkin vaikeutua 1640-luvulle tultaessa. Vuosikymmenen alussa kaskeaminen kiellettiin kaivospitäjissä, joissa metsistä tehtiin hiiltä rautaruukeille. Vuosikymmenen loppupuolella astui voimaan yleinen kaskeamiskielto, ja pelkkien kaskipeltojen viljelijöitä ajettiin pois tiloiltaan. Näinä vaikeina aikoina vermlanninsuomalaisia muutti suurin joukoin Norjaan ja Amerikkaan Delawareen, minne juuri perustettiin Uuden-Ruotsin siirtokuntaa.

- Vaikka kaskeamiskieltoa katsottiin monissa pitäjissä läpi sormien ja kaskiviljelijöille myönnettiin erivapauksia, metsäsuomalaiset alkoivat siirtyä peltoviljelyyn ja etsiä muitakin toimeentulon lähteitä. Näin heistä vähitellen tuli tavallisia maanviljelijöitä, metsätyömiehiä ja kaivosten ja ruukkien työläisiä, siis enimmäkseen yhteiskunnan köyhälistöä, Eero Sappinen kertoo.

Köyhyyttä edisti myös tilakokojen pieneneminen. Kehittyvä sahateollisuus tarvitsi raaka-ainetta, ja metsäyhtiöt alkoivat hamuta metsiä. Monet talonpojat myivät maitaan pilkkahintaan, sillä metsien arvoa ei vielä ymmärretty.


Gottlund unelmoi Pikku-Suomesta

Perinnäisestä elämäntavasta luopuminen vaikuttaa yleensä koko kulttuuriin. Niin se vaikutti myös metsäsuomalaisuuteen. Kun Carl Axel Gottlund saapui suomalaismetsiin, nuori polvi ruotsalaistui jo vinhaa vauhtia ja vanhat tavat olivat kuihtumassa.

Intohimoisena idealistina Gottlund otti maanmiestensä tulevaisuuden sydämenasiakseen. "Metsäsuomalaisten aposteli" alkoi jakaa ihmisille suomenkielisiä Raamattuja ja muuta kirjallisuutta. Sitten hän vetosi kuninkaaseen, jotta tämä perustaisi Vermlantiin suomenkielisiä seurakuntia. Pian hän laati valtiopäiville esityksen suomalaisen pienoisvaltion luomisesta Ruotsin ja Norjan rajaseudulle.

Vermlannin kirkonmiehet ja ruukinomistajat vastustivat Gottlundin suunnitelmia. He saivat puolelleen maaherra Johan af Wingårdin, joka kävi vastaiskuun. Lopulta suomalaismetsiin paradoksaalisesti perustettiinkin ruotsinkielinen kiertokoulu ja useita ruotsinkielisiä seurakuntia.

Gottlundin unelman sortuessa metsäsuomalaisia lasketaan olleen noin 40 000. Heistä arviol-ta ainakin 10 000 puhui edelleen äidinkieltään. Itse asiassa savon murre säilyi ihmeen pitkään: viimeiset täydellisen savon hallitsijat kuolivat vasta 1960-luvulla.


Päivi Parhi-Riikola on oululainen vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla