Kuva: Frédéric Vincent / Wikimedia Commons
Kuva: Frédéric Vincent / Wikimedia Commons

Saattoivatko soittoniekat toimia maailmankuulun kivikehän arkkitehteina?

Eräänä päivänä esihistoriassa Etelä-Englannin tasangolla kaksi huilunsoittajaa puhalsi ilmoille taianomaista musiikkia. Se houkutteli paikalle neitoja, jotka alkoivat tanssia, vaikka oli pyhäpäivä, jona huvittelu oli kiellettyä. Jumalat vihastuivat piittaamattomuudesta ja muuttivat nuoret kivipatsaiksi.

Näin kertoo kansantaru Englannin monien vaikuttavien kivikehien syntyhetkistä. Nyt yhdysvaltalainen arkeoakustikko Steven Waller sanoo, että taruun saattaa kätkeytyä totuuden siemen. Voi olla, että Stonehengen pystyttäjiä innoitti harhakuva, jonka loi kaksi musikanttia.

Ääni tuottaa illuusion

– Kun kaksi muusikkoa soittaa taajuudeltaan samaa ääntä ja kuulijat kiertävät kehää heidän ympärillään, kuulijoista tuntuu, että soitto vuoroon voimistuu, vuoroon häviää olemattomiin. Kyse on interferenssistä, ilmiöstä, jossa ääniaallot summautuvat ja vaiheensa mukaan joko vahvistavat toisiaan tai sammuttavat toisensa, Waller selittää, kun hän luennoi teoriastaan Yhdysvaltain tieteenedistämisseuran vuosittaisessa suurkongressissa.

Kivikauden ihmisistä vaihtelun on täytynyt tuntua aavemaiselta, täysin käsittämättömältä, sillä he eivät tienneet, että äänet ovat aaltoja, jotka edetessään voivat hajaantua, heijastua, taittua, sirota ja yhdistyä. Heille monet äänet edustivat yliluonnollisia voimia. Kaiku oli kiven henki, ja ukkonen jylisi, kun taivaan jumalat pauhasivat.

Waller sanoo tietävänsä, miten käsittämätön muuttui käsitettäväksi: ihmiset päättelivät, että soittajien ja tanssijoiden välissä oli maagisia esteitä, joita kuolevaiset eivät voineet nähdä mutta jotka he saattoivat kuulla.

– Ääni-illuusion luoma mentaalinen visio oli niin voimakas, että ihmiset päättivät muuttaa sen todeksi. He rakensivat Stonehengen, Waller summaa ideansa.

Kehästä useita teorioita

Wallerin ajatus on radikaali – vaikka pitää mielessään, että se koskee Stonehengea, jonka tarkoituksesta tiede on taittanut peistä sata vuotta.

Tätä nykyä arkeologien enemmistö taitaa uskoa, että Stonehenge oli eräänlainen observatorio, jossa seurattiin vuodenkiertoa, ennen kaikkea auringon suuria seisauspäiviä. Vakaata kannatusta nauttii myös rituaalialue, jolla kuolleet saatettiin juhlamenoin elävien maailmasta vainajien valtakuntaan. Kansanlääkintäkin on saanut puolustajia. Muinoin ihmiset uskoivat, että kivet sisälsivät tervehdyttäviä voimia, ja saattoivat siksi koota niistä parantolan itselleen.

Juhannuksen tienoilla tuli tarjolle taas uusi vaihtoehto, kun brittiarkeologit kertoivat kymmenvuotisen suurhankkeensa päätelmät. Niiden mukaan Stonehenge olikin rauhan ja yhteishengen symboli, sillä se koottiin samaan aikaan, kun saaren itäiset ja läntiset väestöt lopettivat keskinäiset kahinansa ja omaksuivat uuden yhtenäisen kulttuurin.

Äänet jääneet paitsioon

Waller myöntää, että hänen hypoteesinsa on vaikea todistaa, mutta sama ongelma vaivaa muitakin otaksumia. Kukaan ei vieläkään tiedä, mitä varten Salisburyn tasangolle kuljetettiin kymmenien tonnien painoisia kivenjärkäleitä jopa satojen kilometrien päästä.

– Stonehenge on voinut palvella useita tarkoituksia, eikä yksikään niistä sulje pois sitä, että inspiraatio kivien pystytykseen on lähtenyt näystä, jonka tuotti outo kuuloelämys, Waller sanoo. Hän korostaa, että arkeologit ovat kiinnittäneet erittäin vähän huomiota ääniin, vaikka ne olivat tärkeitä esihistoriallisissa kulttuureissa.

Waller itse on 20 vuotta tutkinut arkeologisten kohteiden äänimaisemia eri puolilla maailmaa. Hänen mukaansa taidetta ja arkkitehtuuria on kautta aikain tehty myös siitä, mitä ihminen kuulee, ei vain siitä, mitä hän näkee.

– Useat kivikauden taideteokset, kalliopiirrokset ja luolamaalaukset, on sijoitettu paikkoihin, joissa äänet toistuvat erityisen voimakkaina. Niinpä ei liene pelkkä sattuma sekään, että monissa megaliittipaikoissa on kivipareja, jotka tunnetaan huilunsoittajien kivinä.

Waller ei kuitenkaan perusta teoriaansa kansanuskoon. Hän on jo pannut pystyyn pieniä kokeita.

Pilareja nousee nykyäänkin

Waller on vienyt fysiikkaa tuntemattomia ihmisiä silmät sidottuina autiolle kentälle ja kävelyttänyt heitä ympyrää samaan aikaan, kun kahdesta kaiuttimesta on kantautunut sama huilumusiikki. Kierroksen jälkeen hän on pyytänyt kuulijoita kuvailemaan tuntemuksiaan. Jokainen on sanonut, että välillä suuret pilarit tai jonkinlaiset holvikaaret pysäyttävät soiton – vaikka Waller ei etukäteen ole maininnut sanaakaan sen enempää interferenssistä kuin Stonehengesta.

– Hämmästys on ollut suuri, kun siteen on saanut poistaa. Ihmiset ovat olleet ällikällä eivätkä ole ottaneet uskoakseen, ettei kentällä todella ole mitään, että vaikutelman jyhkeistä rakenteista luovat akustisesti kuolleet pisteet, Waller kuvailee.

– Jos nykyihmisen aivot hämmentyvät ja tekevät jekun, tuottavat mielikuvan olemattomasta, mikseivät muinaiset ihmiset olisi tunteneet samoin, hän kysyy.

Varmuuden vuoksi Waller on käynyt testaamassa teoriaansa myös Stonehengessa. Kun keskellä kehää soi musiikki ja kehää kiertää sen ulkopuolella, kivet heittävät akustisia varjoja samaan tapaan kuin interferenssi-ilmiö.

Koko akustiikka vaikuttava

Sai kaikkien megaliittikehien ikoni inspiraationsa soittoniekoilta tai ei, ääni on joka tapauksessa ollut tärkeä osa rakennelmaa. Aivan hiljattain kolmen brittiyliopiston yhteistyönä valmistunut tutkimus osoittaa, että Stonehengen akustiset ominaisuudet ovat olleet hienot.

Brittiakustikot tekivät ensin äänityksiä Stonehengessa, mutta koska monumentti on pahoin vaurioitunut, muinaisesta äänimaisemasta syntyi vain vaisu mielikuva. Niinpä tutkijat suuntasivat Yhdysvaltoihin Washingtonin Maryhilliin, mistä löytyy täydellinen Stonehenge-jäljennös. Sen rakennutti 1929 teollisuusmiljonääri Samuel Hill ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneiden sotilaiden muistoksi.

Maryhillissä tekniset rajoitukset eivät häirinneet työtä, ja tutkijat onnistuivat ennallistamaan Stonehengen akustiikan.

– Kivet hajottavat ja taivuttavat ääniaaltoja niin, että syntyy jälkikaiku, jota tapaa parhaissa auditorioissa. Poikkeuksellinen äänen laatu ei ole voinut jäädä huomaamatta ihmisiltä, jotka Stonehengeen kokoontuivat. Heistä lienee tuntunut jotakuinkin samalta kuin meistä, kun astumme katedraaliin, kuvailee tutkimuksia johtanut Salfordin yliopiston professori Bruno Fazenda brittimediassa.

Fazenda ei väitä todistaneensa, että Stonehengen pystyttäjät asemoivat kivet niin kuin asemoivat nimenomaan akustisista syistä, mutta Wallerin tavoin hänkin korostaa, että muinaisten kulttikohteiden äänimaailman tutkimus avaa aivan uusia ovia menneisyyden tulkitsijoille.

Epäilemättä Stonehengen äänistä kuullaan vielä.

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Artikkeli julkaistu Tiede -lehdessä 8/2012.