Nykytaiteilijoilla on mistä valita: värejä löytyy tuhatmäärin. Vanhat mestarit joutuivat selviytymään parillakymmenellä. Voidaan melkein väittää, ettei impressionismia, maalaustaiteen vallankumousta, olisi syntynyt ilman nykyaikaista kemiaa.


Vanhat mestarit joutuivat selviytymään parillakymmenellä.
Voidaan melkein väittää, ettei impressionismia, maalaustaiteen
vallankumousta, olisi syntynyt ilman nykyaikaista kemiaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2004

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Modernien synteettisten väriaineiden teollinen valmistus alkoi vasta 1850-luvulla, mutta ei taiteen ja kemian kumppanuus tietenkään vasta tuolloin syntynyt. Maalarit ovat antiikista alkaen saaneet kiittää kemistejä väreistään.
Värejä ei voida mitenkään yksiselitteisesti jakaa luonnollisiin ja keinotekoisiin, sillä vanhoistakin väreistä oikeastaan vain kulta ja hiili olivat aitoja. Kaikkia muita värejä muokattiin tavalla tai toisella; ainakin niistä poistettiin epäpuhtauksia, jotta väri saatiin heleänä esiin.
Vaikka värejä muunneltiin taiteilijoille sopiviksi, lähtöaineena käytettiin, mitä luonnosta löydettiin. Värejä kerättiin kasveista, hyönteisistä ja maamineraaleista. Värikkyys tulee pigmenteistä, pienistä värihitusista, jotka voitiin sekoittaa esimerkiksi kasviöljyyn tai muuhun juoksevaan ja helposti levitettävään nesteeseen.



Ensimmäisiä muokattuja pigmenttejä on egyptinsininen, jota käytettiin jo 4 500 vuotta sitten. Se valmistettiin kalkkikiven, kuparin ja kvartsin seoksesta, joka kuumennettiin uunissa 800-900 asteeseen ja jauhettiin pulveriksi.
Vanha väri on myös espanjanvihreä, jolla on ikää noin 3 000 vuotta. Tämän kupariasetaatin eli etikan syövyttämän kuparin reseptin kirjoitti muistiin kreikkalainen filosofi Theofrastos noin vuonna 300 ennen ajanlaskumme alkua: "Kuparia asetetaan viinin pohjasakan päälle, ja näin saatu ruoste kerätään käytettäväksi."
Värien loihtiminen ei siis ammoisinakaan aikoina ollut umpimähkäistä vaan perustui aikansa kemian tekniikkaan, joka tosin oli kehitetty tähdellisempiä tuotteita silmällä pitäen.
Etenkin lasinvalmistus ja kokeilut keramiikan lasitteilla toivat esiin erilaisia värejä. Koboltista paljastui sinistä, kuparista vihreää, raudasta punaista ja keltaista ja lyijystä valkoista. Toinen varhaisten taiteilijoiden palettia kirjavoittanut ala oli kankaiden värjäys.
Pitkään uskottiin, että antiikin maalarit käyttivät vain harvoja ja melko ankeita värejä. Tosiasiassa kuvien tummat sävyt ovat ajan patinaa: valo ja maaleissa käytetyt lisäaineet ovat tuhonneet alkuperäisen heleyden. Antiikin taiteen värirunsaudesta todistavat näyttävästi Pompejin freskot, joista on tunnistettu peräti 29 pigmenttiä.



Keskiajalla alkemia nousi suureen suosioon, ja värien kemia harppasi askeleen eteenpäin.
Alkemia ei suinkaan ollut pilapiirrosten kuvaamia loitsuja, joita tehostettiin lepakon siivillä ja lohikäärmeen verellä. Alkemistit olivat nykyajan kemistien edeltäjiä ja etenivät kokeissaan omien oppiensa mukaan johdonmukaisesti. Ero nykyiseen oli siinä, että heidän käsityksensä kemian lainalaisuuksista oli toinen kuin meidän.
Värit olivat alkemisteille keskeinen merkki siitä, mitä kattiloissa ja upokkaissa tapahtui. Tämä oli kuvataiteilijoiden onni, sillä osa uusista väreistä sopi maalaamiseenkin.
Yksi niistä oli sinooperi, joka on kemialliselta rakenteeltaan elohopeasulfidia. Vaikka elohopea ei sitkeistä yrityksistä huolimatta muuttunut alkemistien käsissä kullaksi, rikin kanssa sekoitettaessa siitä saatiin kauniin punaista yhdistettä. Reaktio oli vaikuttava, kuten munkki Theofilos Presbyter kertoo: "Sisältä kuuluu pamaus, kun elohopea yhtyy rikkiin."
Alkemistien aikaansaannos on myös kirkaansininen ultramariini, joka eristettiin lapis lazulista eli lasuurikivestä. Ultramariini oli aikansa pigmenteistä kalleimpia, sillä sen raaka-aine hankittiin kaukaa, nimen mukaan ultra mare, ’meren takaa’. Todennäköisesti väriainetta kuljetettiin Eurooppaan jostain idästä jo ennen kuin sitä opittiin valmistamaan täällä. Oman tuotannon käynnistyttyä lasuurikivi lienee hankittu nykyisestä Afganistanista, jossa olivat sen ainoat esiintymät Euraasian mantereella.



Uudella ajalla löytöretkien käynnistyttyä eurooppalaiset taiteilijat saivat lisää kaukomaiden värejä palettiinsa. Näihin kuului muun muassa intiankelta, joka tuotiin Intiasta. Kullankeltainen väriaine valmistettiin pelkillä mangon lehdillä syötettyjen lehmien virtsasta.
Nyt uusia pigmenttejä myös etsittiin määrätietoisesti tutkimalla. Silti vielä pitkään värit tulivat kemisteille yllätyksenä.
Siperiasta löytyi 1700-luvulla kirkkaanpunaista lyijymineraalia, jota alettiin kutsua krokoiitiksi. Jauhettaessa se muuttui voimakkaan oranssiksi, joten sitä kannatti tutkia lähemmin. Ranskalainen kemisti Nicolas Louis Vaquelin löysikin krokoiitista aiemmin tuntemattoman metallin, joka tuotti eri tavoin käsiteltynä kirkkaita värejä. Vaquelin nimesi uuden metallin kromiksi, koska kreikan sana khroma tarkoittaa väriä.
Näin pitkälle päästyään Vaquelin pystyi valmistamaan lyijykromaattia, joka oli hänen yllätyksekseen keltaista eikä suinkaan punaista tai oranssia. Lyijykromaatin hyvä puoli oli, että eri aineilla seostamalla sen keltaisuutta voitiin vaihdella.
Kemistit olivat tyytyväisiä ja taiteilijat olivat tyytyväisiä - ainakin melkein, sillä ongelmaksi muodostui hinta. Siperia oli kaukana. Kotoisia kromimalmiesiintymiä etsittiin pikaisesti, mutta pigmentit pysyivät kalliina, sillä suuri kysyntä tyhjensi kromilähteitä nopeasti.



Ensimmäinen tilauksesta tehty väri lienee vasta kahdensadan vuoden takaa. Merkkitapaus löytyy Ranskasta.
Vuoden 1800 tienoilla keisari Napoleonin sisäministeri Jean-Antoine Chaptal, joka oli itsekin teollisuuskemisti, määräsi Louis-Jacques Thénardin kehittämään sinisen värin, jolla korvattaisiin kallis ultramariini.
Thénard oli etevä kemisti ja tiesi, että ikivanha sinisen lasin valmistuskeino perustui kobolttisuoloihin. Hän siis päätti keskittyä niihin. Koboltti tuntui lupaavalta senkin takia, että nimi juontuu vuorenpeikkoa tarkoittavasta saksan sanasta Kobald. Thénard tuskin kuitenkaan ajatteli alkemian mystiikkaa vaan sitä, että vuorenpeikkotarinan taustalla oli kobolttiyhdisteiden välkehtiminen kaivoslamppujen valossa. Välkehtiminen lupasi heleitä värejä.
Thénard osui oikeille jäljille ja onnistui valmistamaan kobolttimalmista ja alumiinikloridista sinistä väriä. Näin tuotettua kobolttialuminaattia kutsutaan thénardinsiniseksi. Väri sai nopeasti suuren suosion, sillä sen sävy oli puhtaampi ja kestävämpi kuin preussinsinen, jota oli sattumalta syntynyt sinisestä rautayhdisteestä sata vuotta aikaisemmin.



Sitten onnekas sattuma avasi kemisteille lähes rajattomat mahdollisuudet. Tai ei kyse oikeastaan ollut sattumasta: oikeudenmukaisempaa on sanoa, että kemistien kokemus raivasi tilaa oivallukselle, joka näytti värien kemialle aivan uuden tien. Tuo tie oli kivihiiliterva, jota syntyi, kun kivihiilestä haihdutettiin kaasuja kotien ja teollisuuden polttoaineeksi.
Saksalainen August Wilhelm Hofmann alkoi 1830-luvulla tutkia, mihin kivihiilitervaa voitaisiin käyttää. Päältä katsoen ei olisi voinut kuvitellakaan, että mustanruskeasta, ällöttävän hajuisesta mönjästä kehkeytyisi säihkyviä värejä. Kivihiiliterva osoittautui kuitenkin kemistien aarreaitaksi, ja eräät tekniikan historioitsijat pitävät sitä varsinaisena sysäyksenä sille, että orgaanista kemiaa alettiin kehittää määrätietoisesti.
Värejä ei kuitenkaan löytynyt heti, eikä niitä heti osattu etsiäkään. Kivihiilitervasta haettiin nimittäin malarialääkettä kiinapuusta saadun kiniinin vaihtoehdoksi.
Kiniinin korviketta ryhtyi etsimään 18-vuotias kemian opiskelija William Henry Perkin opettajansa Hofmannin kehotuksesta. Rohdon valmistus ei onnistunut, mutta Perkin sattui luomaan mustan sakan, joka spriihin liuotettuna muuttui purppuran väriseksi. Tämä väriaine oli eräs aniliinin eli aminobentseenin johdannainen.
Kivihiilitervasta uutettu aniliini osoittautui hyväksi raaka-aineeksi muillekin väreille, ja väriteollisuus pyörähti käyntiin toden teolla. Aniliinin valtava teollinen merkitys näkyy vieläkin esimerkiksi saksalaisen kemianjätin Basfin nimessä, sillä Basf on lyhenne sanoista Bayerische Anilin und Soda Fabrik, ’Baijerin aniliini- ja soodatehdas’.



Tätä nykyä taidemaalareiden käytössä on pigmenttejä niin paljon, ettei kukaan osanne varmasti arvioida niiden määrää. Jo 1960-luvulla, kun yhdysvaltalaisen Foggin taidemuseon johtaja Edward Waldo Forbes keräsi eri puolilla maailmaa maalaamiseen käytettyjä väriaineita, niitä löytyi 6 200. Yksikään taiteilija ei tietenkään tarvitse tuhansittain värejä, mutta määrä kertoo, miten merkittävästi valinnanvara on lisääntynyt.
Kun ranskalainen Delacroix 1800-luvun alkupuolella loi maalaustaiteen vallankumousta enteilleitä värikylläisiä töitään, hän käytti jokaista tuolloin tunnettua 23:a pigmenttiä. Enempää ei ollut käytössä impressionisteillakaan, jotka 1800-luvun lopulla hylkäsivät klassisen, todenmukaisen tyylin ja nostivat kunniaan kirkkaat värit ja voimakkaat siveltimenvedot. Heidän paristakymmenestä pigmentistään yli puolet oli jo kemistien keksimiä, joten melkeinpä voidaan väittää, ettei impressionismia ja sitä seurannutta modernia maalaustaidetta olisi syntynyt ilman kemistejä!


Artikkelin lähteinä on käytetty mm. Philip Ballin kirjaa Kirkas maa. Miten värit syntyivät, suom. Kimmo Pietiläinen (Terra Cognita 2002), ja Päivi Hintsasen ylläpitämää verkkojulkaisua: www.coloria.net



Ennen 1800-luvulla alkanutta kemian nousukautta värit oli etsittävä luonnosta. Tosin niitäkin oli usein muokattava kemiallisin keinoin, mutta alkuperä oli kuitenkin maassa, eläimissä tai kasveissa. Monet värit tunnettiin jo kivikaudella.


Punainen väri saatiin esimerkiksi hematiitista, joka on raudan oksidia Fe2O3. Hematiittia on käytetty myös rautamalmina. Noin 500 vuotta sitten Meksikosta alettiin tuoda kilpikirvoista saatua kokenillia, josta tehtiin punaista väriä.


Sininen väri saatiin muun muassa lapiskivestä, jota esiintyi Afganistanissa ja Mesopotamiassa. Myös kobolttipitoista sinistä lasia jauhettiin niin hienoksi, että se sopi maalaamiseen.


Keltainen saatiin limoniitista eli rautahydroksidista, jonka rakenne on FeO(OH). Napolinkeltaista eli lyijyantimonaattia käytettiin jo ainakin 2 500 vuotta sitten.


Vihreä saatiin sekoittamalla keltaista siniseen, mutta jo valmiiksi vihreää oli esimerkiksi malakiitti, joka on emäksistä kuparikarbonaattia Cu(OH)2CuCO3. Egyptissä valmistettiin vihreää väriä käsittelemällä kuparia etikkahapolla.


Musta väri oli hiiltä tai nokea.


Valkoinen oli liitua tai sitä valmistettiin survomalla luita hienoksi jauheeksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla