Aluksi kuvastin oli magiikan väline, sittemmin himoittu statusesine, jonka tekotaitoa varjeltiin mustasukkaisesti. Aikansa huippupeileillä ovat ylpeilleet olmeekit, syyrialaiset ja venetsialaiset - ja nykyiset tähtitieteilijät.


jonka tekotaitoa varjeltiin mustasukkaisesti. Aikansa huippupeileillä
ovat ylpeilleet olmeekit, syyrialaiset ja venetsialaiset - ja nykyiset tähtitieteilijät.

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Sama toistuu joka aamu: tapaat itsesi vessan peilissä. Siinä sinä olet kasvot unesta turvoksissa. Peset hampaasi ja tutkit suupieleen ilmestynyttä näppylää.

Olet niin tottunut vilkaisemaan peiliin, että tuskin huomaat sitä. Ennen oli toisin. Peili oli harvinainen ylellisyysesine. Se oli sielunvangitsija, taikakalu, statussymboli, tarkkaan varjeltu liikesalaisuus ja seksielämän kirvoittaja.

Peili innoitti myös nykyaikaisten luonnontieteiden pioneereja. Taidokkaasti muotoiltu heijastin auttoi näkemään tarkasti solun sisään ja universumin ääriin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ensimmäiset peilit kivistä ja metalleista

Vielä 10 000 vuotta sitten olisit todennäköisesti saanut käsityksen ulkomuodostasi vain veden heijastamasta kuvajaisesta. Vanhin löydetty peili kiillotettiin kuitenkin vulkaanisesta lasinpalasta eli obsidiaanista jo 8 200 vuotta sitten nykyisen Turkin alueella.

Kiinassa varhaisimmat peilit hiottiin jadesta. Myös Amerikoissa peilit tehtiin erilaisista kivistä, kuten pyriitistä, magnetiitista ja hematiitista. Eräs varhainen kivipeili on 6 500-vuotias. Siinä näkyy jälkiä puisesta kehyksestäkin. Olisiko se ollut aikanaan käsipeili?

Pronssikautena yleistyivät peilit, jotka kiillotettiin metallista, ensin kuparista, myöhemmin pronssista. Vanhimmat, noin 6 000 vuoden ikäiset kuparipeilit on löydetty Iranista.

Silloin tällöin peilejä tehtiin hopeasta ja kullastakin. Eufrat- ja Tigrisjoen tienoilla asuneiden sumerien kirjoituksista on löydetty useita mainintoja peileistä. Esimerkiksi erään urukilaisen naisen kultaisen peilin korjaus on kirjattu tuhansia vuosia vanhaan tekstiin.


Pyöreä heijastus symboloi Aurinkoa

Hautalöytöjen ansiosta vanhoista egyptiläisistä peileistä tiedetään erityisen paljon. Tyypillinen peili oli tasomainen, joskus harvoin kupera tai kovera. Peili kiillotettiin molemmilta puolilta, ja se oli muodoltaan lievästi soikea, houkuttelevan kaunis esine.

Egyptiläisten lisäksi ainakin intialaiset, kiinalaiset ja inkat hautasivat vainajansa mukaan peilin. Sen tarkoitus oli vangita sielu, valaista, varjella kuollutta pahoilta hengiltä tai antaa vainajalle mahdollisuus tarkistaa ulkonäkönsä juuri ennen viimeiselle matkalle lähtöä.

Koska pyöreästä tai lähes pyöreästä peilistä heijastuva valoläikkä muistuttaa Aurinkoa, peiliä pidettiin yleisesti Auringon tai auringonjumalan symbolina. Kuvissa egyptiläisten auringonjumalan Ran pään päällä hohtaa kultainen kiekko.

Kiinassakin peilit olivat pyöreitä, mutta ne eivät symboloineet pelkästään Aurinkoa vaan koko universumia. Muutama suorakaiteen muotoinenkin peili tehtiin. Ne edustivat Maata, jonka tuolloin oletettiin olevan kulmikas. Peilien tausta koristeltiin lohikäärmein ja hedelmin, ja koko komeudelle valmistettiin myös jalusta.

Peilit heijastivat valoa, taivaiden naurua. Ne kuuluivat jumalille.


Peili paljasti halut ja tulevaisuuden

Peilien jumalallisuudesta seurasi myös se, että niissä näkyi muutakin kuin arkinen maailma. Muinaisten kiinalaisten peileissä saattoi nähdä omat luunsa ja sisuskalunsa. Peilin arveltiin puhdistavan sisukset, jotka siitä heijastuivat.

Taikapeilin uskottiin paljastavan myös tunteet. Ymmärtäväinen ja jalo kiinalaisnainen kirjoittaa rakastetulleen: "En missään tapauksessa käyttäisi peiliä sinun salaisten halujesi paljastamiseen. Haluan kuvastaa vain oman sydämeni tilan."

Muinaisten kreikkalaisten peilit heijastivat tulevankin, mutta ei tulevaisuutta toki kuka tahansa peilissä nähnyt. Noin 475 eaa. kuolleen, trigonometriastaan tutun Pythagoraan kerrotaan olleen yksi armoitetuista. Hän näki tulevaisuuden peilissä, jonka hän ensin suuntasi Kuuta kohti.

Tavallisen kreikkalaisen oli käännyttävä oraakkelien puoleen. Heiltä saattoi kysyä esimerkiksi, paraneeko sairas sukulainen vai ei. Oraakkelit laskivat peilin nuoran varassa lähteeseen. Samalla he polttivat suitsukkeita ja rukoilivat jumalia. Kun he nostivat peilin ylös, siinä näkyi sairas henkilö kuolleena tai elävänä.


Koveralla peilillä sytytettiin tulia

Jos sukulainen kuoli, kreikkalaiset pappi-samaanit pääsivät käyttämään savuavia ihmepeilejään, joilla he sytyttivät pyhiä tulia, vaikka olivat itse kaukana soihduista.

Temppu onnistui koveralla peilillä, jonka pinta on kuin pallomainen painanne. Kovera peili on suhteellisen helppo hioa hankaammalla kahta peiliaihiota toisiaan vasten. Toiseen kovertuu kuoppa ja toiseen kupertuu samanmuotoinen kukkula.

Pallopintainen kovera peili ei kuitenkaan ohjaa valonsäteitä tarkalleen yhteen kohtaan. Siksi se ei ole paras mahdollinen tulen sytyttäjä. Pallopinnasta poikkeava paraboloidinen peili on tehokas, mutta se on vaikea tehdä.
Asteekkien ja mayojen edeltäjät olmeekit valmistivat kuitenkin lähes paraboloidisia peilejä, joiden halkaisija oli jopa kymmenen senttiä. Nämä kivipeilit mykistävät tutkijat. Miten 3 000 vuotta sitten osattiin hioa mokomia! Jotkin peileistä ovat jopa yhä niin kiiltäviä, että niillä voi sytyttää tulen.

Polttopeilejä käytettiin myös tunnelmaa luovan valon ohjaamiseen erilaisissa palvontamenoissa. Peileillä, niin kuperilla, koverilla kuin tasaisillakin, kohotettiin myös sänkykamarin tunnelmaa.


Jumalatkin harrastivat peiliseksiä

"Hankaa sitä rintojamme vasten, kultaseni - - aarrettani, jonka ovat tehneet taitavat metallityöläiset", huutaa sumerien jumalatar Inannan haltioissaan rakastellessaan karvaisen miehensä Dumuzin kanssa. "Ole loistava peili! - - tule Auringon mukana, pysy Auringon mukana", vastaa runollinen mies.

Etruskien noin 600 eaa. taitavasti tekemien, lievästi koverien pronssi- ja hopeapeilien tausta koristeltiin usein puolialastomilla naisilla ja miehillä, jotka juorusivat ja flirttailivat keskenään.

Erään etruskilaisen peilin taustakuvassa lähes alaston mies istuu ja hipelöi sylissään olevaa alastonta naista. Oikealla seisoo pelkkiin sandaaleihin ja kaulakoruun pukeutunut nainen, joka katsoo paria. Kauempana tilannetta seuraa täysin pukeutunut nainen. Hän katsoo peiliin, josta heijastuu lempivä pariskunta. Piteleekö hän peiliä niin, että rakastavaiset voivat ihailla itseään?

Myös roomalaiset valmistivat suuria eroottisia peilejä heijastamaan mies- ja naisrakastajiensa liikkeitä. Suurentaviakin peilejä käytettiin innolla: peilissä, jossa sormi on ranteen vahvuinen, penis näytti hekumallisen suurelta.


Ensimmäiset lasipeilit tehtiin pulloista

Meidän eurooppalaisten seksileikit heijastuivat vielä keskiajallakin useimmiten metallipeileistä, vaikka syyrialaiset taitajat valmistivat lasipeilejä puhaltamalla jo 100 eaa.

Hyvin järjestyneessä Rooman valtakunnassa syyrialaisten taito levisi nopeasti: peilejä tehtiin puhaltamalla pieni pullo, johon kaadettiin sulaa lyijyä. Lyijystä muodostui heijastava pinta pullon sisälle. Lopuksi pullo rikottiin.

Syntyneitä taskupeilejä nimitettiin häränsilmäpeileiksi. Häränsilmät olivat yleensä viiden sentin mutta suurimmillaan jopa 20 sentin kokoisia. Myöhemmin kuperat lasipeilit olivat pitkään muodissa etenkin Pohjois-Euroopassa.

Lasipeilejä valmistettiin muoteillakin, mutta suuria, tasaisia lasilevyjä opittiin valmistamaan vasta paljon myöhemmin.

Moderni peiliteollisuus alkoi Venetsiassa 1200-luvulla. 1400-luvulta lähtien siellä valmistettiin puhdasta ja kirkasta lasia, jota nimitettiin kristalliksi. Hieman myöhemmin venetsialaiset oppivat päällystämään lasia tinaa ja elohopeaa sisältävällä seoksella niin, että peili hohti kirkkaana toisin kuin ranskalaisten ja saksalaisten tekemät sumeat peilit.

Kuvaavaa on, että renessanssiaikana venetsialainen peili komeine hopeakehyksineen maksoi yli kaksi kertaa niin paljon kuin alansa huipuksi ylistetyn Rafaelin maalaus.


Kuninkaat varttuivat peilisaleissa

Ranskan kuningas Frans I rakasti italialaisia luksustuotteita. Vuonna 1532 hän tilasi Venetsian Muranosta kullalla ja jalokivillä koristetun peilin. Seuraavana vuonna hän tilasi 13 peiliä lisää. 1538 hän tilasi vielä 11 peiliä.
Frans I:n poika kuningas Henrik II tilasi samasta maasta peilejä italialaiselle vaimolleen Katariina de’ Medicille. Kun Henrik II kuoli, vaimo perusti hänen muistolleen peilihuoneen. Siellä Henrikin muotokuva, joka on ripustettu tulisijan yläpuolelle, heijastuu 119 venetsialaisesta peilistä.

Pian Ranskassa oli useita peilihuoneita - intiimejä kohtauspaikkojakin. 1600-luvun alussa peilisali oli niin muodikas, että oli mahdotonta olla itseään kunnioittava aatelinen ilman sitä.

Aurinkokuningas Ludvig XIV, josta oli tullut kuningas viisivuotiaana, kasvoi tässä peilien kirkastamassa maailmassa. Aikuisena hän koristi peileillä niin vaununsa kuin rakastajattarensa asunnon. Pariisilaiskauppiaat rakensivat kuninkaalle siltaa reunustavat peiliseinät, jotta hän voisi monistaa loistonsa sillalla kulkiessaan.

Vuonna 1682 Versailles’n palatsin peilisali esiteltiin yleisölle. 360 peiliruutua, jotka loivat vaikutelman 18 yhtenäisestä peilistä, kirkastivat maailman.

Vain pari vuosikymmentä myöhemmin joka kolmannessa pariisilaistaloudessa oli peili. Maaseudulle peilit ilmestyivät paljon myöhemmin, joten moni kansanihminen ei ollut vielä nähnyt it-seään sivusta tai takaa.


Aurinkokuningas rikkoi peilimonopolin

Venetsia varjeli peilin valmistukseen liittyviä salaisuuksia lujin ottein. Salaisuuksien paljastaja pääsi hengestään, mutta käytännössä lasimestari saattoi kaikesta huolimatta päätyä ulkomaille.

Mestareilla ei kuitenkaan ollut syytä lähteä Muranon "lasisaarelta", sillä heillä oli monia etuja. Heitä kohdeltiin taiteilijoina, eivätkä he esimerkiksi maksaneet veroja. Vaimokseen he saivat ottaa aatelisnaisen.

Henrik II oli niin ihastunut venetsialaisten peilien laatuun, että hän tarjosi italialaiselle Theseo Mutiolle kymmenen vuoden monopolia Ranskassa. Mestari hyväksyikin tarjouksen, mutta koska hän ei saanut salakuljetetuksi työvälineitään Venetsiasta, ranskalainen laatupeiliteollisuus jäi vielä tuolloin syntymättä.

Myös Ludvig XIV halusi laatua Ranskan peilituotantoon. Suurella rahalla ja useiden yritysten jälkeen hänen onnistui salakuljettaa venetsialaisia mestareita maahan, ja hän perusti Kuninkaallisen lasi- ja peilitehtaan. Vuonna 1667 tehtaan kaksi parasta venetsialaismestaria kuoli epäilyttävissä oloissa. Heidän maanmiehiään syytettiin kovasta pelistä.

Vastoinkäymisistä huolimatta tehtaan väki ratkaisi yrityksen ja erehdyksen kautta monia peilin valmistukseen liittyviä teknisiä ongelmia, ja kuningas saattoi pian ihailla laadukasta ranskalaista lasia. Pari vuotta myöhemmin hän kielsi ulkomaisen lasin tuonnin maahan.


Hopeointi oli työlästä ja laatu vaihteli

Ranskalaisten peilien taso vaihteli kuitenkin vielä paljon, sillä 1600-luvun lopulla lasin laatu riippui kokonaan lasiuunimestarin taidoista.

Eikä peilin valmistus ollut yksinkertaista. Hiekasta tai kalliosta saadusta soodasta, kvartsista ja kalkista sulatettiin 1 500-asteisessa uunissa lasimassaa. Sulatus kesti 36 tuntia. Seuraavaksi massa puhdistettiin ja uunin lämpöä laskettiin niin, että lasimassa sai valamiseen sopivan sitkaisuuden.

Jäähtynyt massa valettiin alustalle ja valssattiin tasaiseksi. Lasi kuumennettiin vielä uudestaan, jottei se säröilisi käytössä. Tämän jälkeen lasin annettiin jäähtyä kolme päivää.

Sitten oli vuorossa päiviä kestävä kiillotus hankaamalla kahta lasilevyä toisiaan vasten. Urakan päätteeksi peili piti vielä hopeoida tinan ja elohopean seoksella.

Hopeointi alkoi tinalevyn venytyksellä. Kun levy oli muutaman millin paksuinen, se pakotettiin kalkkikiven päälle ja upotettiin elohopeaan. Samanaikaisesti tinalevyn päälle asetettiin lasi, joka puristettiin levyyn niin tiukasti, ettei väliin jäänyt ilmaa. Lasi oli puristuksissa noin vuorokauden.

Lopuksi peililasia nostettiin vähitellen toisesta päästä usean päivän aikana, kunnes se oli pystyssä ja elohopea valui pois. Peiliä piti vielä kuivattaa noin 20 päivää.

Lopputulos ei ollut sellainen kirkas peili, johon olemme tottuneet. Tinahopeointi oli usein kellertävä ja peilistä heijastuva kuva tumma. Tina oli myös haurasta ja altista kosteusvaurioille. Elohopeahöyryt puolestaan tuhosivat työntekijöiden terveyden.

Ratkaiseva uudistus peilien valmistuksessa tapahtui vasta 1835, kun Justus von Liebig kehitti kemiallisen prosessin, jolla hopeasuolan hopea saatiin tarttumaan peilin taakse. Samalla peilin valmistuksen aikaa vieviä työvaiheita muutettiin siipirattaan tuoman mekaanisen voiman avulla automaattisiksi. Näin peilien laatu parani ja hinta halpeni.


Tutkijat hoksasivat peilien edut
Samoihin aikoihin, kun Venetsian peilimonopoli alkoi horjua, Robert Hooke katsoi maailmaa mikroskoopilla. Hän näki kasveissa rakennetta, jota hän nimitti solukoksi. Hooken linssimikroskoopissa oli kuitenkin suuri värivirhe. Siksi kuva ei ollut tarkka.

Linssikaukoputkilla oli sama ongelma. Lasi näet taittaa valon eri aallonpituudet eri tavoin, joten tähden kuva leviää sateenkaaren väreissä välkkyväksi läikäksi.

Peilistä heijastuva valo ei sen sijaan hajoa eri väreihin. Niinpä peilikaukoputkella tähden kuva piirtyy selkeästi. Vastaavasti peileillä kokeiltiin mikroskoopin värivirheen poistamista, mutta tässä tarkoituksessa kaksinkertainen akromaattinen linssi syrjäytti peilit nopeasti.

Tähtitieteilijät himoitsivat peilikaukoputkia myös siksi, että linssikaukoputki on rakennettava hankalan pitkäksi, jos sillä aikoo nähdä kaukaisia yksityiskohtia.

Ensimmäisen peiliteleskoopin rakensi vetovoimateoriastaan tunnettu Isaac Newton. Hän piti putkensa omana tietonaan, mutta vuonna 1671 hän antoi vastahakoisesti Isaac Barrow’lle luvan esitellä sitä Lontoossa pidetyssä tieteellisessä kokouksessa. Putki oli sensaatio: peilillä näkyi tarkasti ja kauas.


Vaativimmat nykypeilit kaukoputkissa

Kurkistan Tuorlan observatoriossa sijaitsevan, Suomen suurimman kaukoputken peiliin. Kuvani heijastuu koveran peilin aluminoidulta pinnalta. Tässäkin voisi hoitaa aamutoimiaan.

Joitakin eroja vessan peiliin kuitenkin on. Kylpyhuoneen kuvastin on lasia, jonka taakse on ruiskutettu tyhjiössä kerros sulaa alumiinia. Juuri se heijastaa sinut hammasharja suussa. Sen sijaan kaukoputken peilin alumiinikerros on kiinnitetty lasiin höyrystämällä ja on sen päällä, jottei tähden valon tarvitse kulkea lasin lävitse ennen heijastumistaan.

Ja tietysti kaukoputken peili pitää hioa erittäin tarkasti tietyn muotoiseksi. Se on niin vaativaa työtä, että koko maailmassa ei ole kovin montaa ihmistä, joka sen huipputasoisesti hallitsee. (Ks. Suomessa tehdään maailman suurin avaruuspeili, Tiede 2/05, s. 10-11.)

Leena Tähtinen on tähtitieteen dosentti, vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.
Artikkeli perustuu Sabine Melchior-Bonnetin kirjaan Kuvastin - peilin historiaa (suom. Pia Koskinen-Launonen, Atena 2004) ja Mark Pendergrastin kirjaan Mirror - History of the Human Love Affair with Reflection (Basic Books 2003).

Sisältö jatkuu mainoksen alla