Loispistiäisellä on yhtä ikävät elintavat kuin kuuluisalla avaruushirviöllä.



Julkaistu Tiede lehdessä 5/2006



Kuvittele loinen, jolla ei ole ihoa vaan miltei läpäisemätön, metallinsävyinen kitiinipanssari. Sillä on kuusi pitkää jalkaa ja kunkin päässä suuret, sahalaitaiset, koukkumaiset kynnet. Peräpäässään se kantaa oman ruumiinsa pituista sapelimaista pistintä.

Pistin sisältää lamaannuttavaa myrkkyä. Kun uhri on myrkyn vaikutuksesta halvaantunut liikuntakyvyttömäksi, loinen munii saman pistimen avulla uhrin ruumiin sisään ja poistuu sen jälkeen paikalta. Jonkin ajan kuluttua myrkky lakkaa vaikuttamasta ja uhri jatkaa elämäänsä ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Muutaman päivän kuluttua uhri kuitenkin kohtaa väkivaltaisen kuolemansa, sillä sen sisällä muhivista munista kasvaa toukkia, jotka syövät sen kudoksia ravinnokseen. Kun aika on täysi, toukat tunkevat ulos uhrin ruumiista. Ne ryömivät piiloon koteloitumaan, käyvät läpi muodonmuutoksen ja kuoriutuvat esiin uusina täydellisinä loisina.

Jokseenkin tällaiseksi hahmottelivat unohtumattoman "Alien - kahdeksas matkustaja" -elokuvan kirjoittajat karmivan päähenkilönsä elintavat. Tarkalleen edellä kuvatun kaltaisen olennon voit löytää omalta takapihaltasi. Olennon tuttavallinen nimi on loispistiäinen, ja niitä elää Suomen luonnossa tuhansia lajeja.


Toukka syö elävää evästä

Loispistiäiset ovat nimensä mukaan pistiäisiä, siis muun muassa mehiläisten serkkuja, mutta hunajan sijaan ne ruokkivat toukkiaan muiden hyönteisten munilla, toukilla ja koteloilla. Jotkin loisivat myös aikuisissa hyönteisissä ja hämähäkeissä. Siinä missä mehiläinen käyttää myrkkypistintä puolustaessaan pesäänsä, loispistiäinen käyttää pistintään lamaannuttamaan esimerkiksi perhosen toukan.

Perhostoukan sisään loispistiäinen laskee yhden tai useamman munan, eikä sen tämän jälkeen tarvitse huolehtia jälkeläisistään. Loispistiäinen voi jättää munansa myös perhostoukan iholle, josta loisen toukat kuoriuduttuaan kaivautuvat sisään. Perhostoukan kohtalo on tosiaan hirvittävä. Käytännössä loispistiäisen toukat syövät isäntänsä elävältä sisältäpäin.

Tämä vaikutti syvästi nuoreen Charles Darwiniin: hänestä tuntui selittämättömältä, että Jumala olisi voinut luoda tuollaista julmuutta. Ehkei hän olisi vaihtanut papin ammattia luonnontieteilijän uraan ilman loispistiäisten kauhunäytelmää.


Aikuinen siitepölyä tai verta

Aikuiset loispistiäiset sen sijaan ruokailevat rauhallisesti kukkien siitepölyastialla monien muiden hyönteisten rinnalla. Tilaisuuden tullen ne voivat myös nuolla verta loisimansa isännän haavasta.




Kärsiikö toukka?


Kun loispistiäisen toukka syö isäntänsä sisuskaluja, kärsiikö isäntä tästä?

- Sitä on erittäin vaikea sanoa, toteaa eläintieteen professori Kai Norrdahl Turun yliopistosta.

- Loisinnan alkuvaiheessa toukan käyttäytyminen viittaa siihen, että se ei luultavasti kärsi ainakaan kovin paljon, hän jatkaa. Kun loispistiäisen toukka on vielä pieni, isäntä jatkaa elämäänsä niin normaalisti, ettei kokenutkaan tutkija pysty erottamaan esimerkiksi kahden perhostoukan käyttäytymisestä, kummassa loinen piilee.

Tilanne muuttuu, kun loinen on kasvanut isoksi ja valmistautuu poistumaan isännästään. Akatemiatutkija Tero Klemolan havainnot tunturimittarin toukista osoittavat, että loisinnan loppuvaiheessa toukka kasvaa hitaasti ja jää pieneksi ja aivan lopussa myös syömisinto hiipuu.

- Juuri ennen loisen ulostuloa toukka lähinnä kököttää paikallaan, Norrdahl kuvailee. - Loispistiäisen tunkeutuessa ulos perhostoukka välillä lojuu, välillä vääntelehtii sen näköisenä, että jos perhostoukka ylipäätään voi tuntea kipua, se kokee sitä varmaankin sillä hetkellä.

- Pohjimmiltaan kukaan ei kuitenkaan tiedä, pystyykö toukka kokemaan kipua tai kärsimystä, Norrdahl korostaa.


Helena Telkänranta
Kirjoittaja on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.





Uhri löytyy jopa puun sisästä

Loispistiäisiä elää joka puolella, ja niitä on helppo nähdä lentelemässä saaliin haussa. Useat lajit ovat kooltaan hyönteismaailman keskikastia, noin senttimetrin pituisia, mutta esimerkiksi Suomessa tavattava porapistiäinen on myrkkypistin mukaan luettuna jopa seitsemän sentin pituinen. Toisaalta eläinmaailman pienimmät otukset kuuluvat niin ikään loispistiäisiin. Eräät Mymaridae-heimon lajit ovat vain millin kymmenesosan pituisia - pienempiä kuin monet yksisoluiset eliöt.

Porapistiäinen on paitsi näyttävän kokoinen myös muuten oivallinen esimerkki loispistiäisten hämmästyttävistä kyvyistä. Se munii havupuiden rungoissa eläviin hyönteistoukkiin. Toistaiseksi ei tiedetä, kuinka porapistiäinen löytää kohteensa syvältä rungon uumenista, mutta on mahdollista, että se havaitsee puuta järsivien toukkien aiheuttaman tärinän jaloillaan ja tuntosarvillaan. Toinen vaihtoehto on, että se haistaa toukkien käytävissä elävien sienten tuoksun.

Kun saaliiksi kelpaava toukka on paikannettu, porapistiäinen alkaa kairata pistimellään puun runkoa. 10-15 minuutin aherruksen jälkeen pistimenkärki osuu puun sisässä elävään toukkaan, ja muninta voi alkaa.

Porapistiäisen pistimenkärki on juuri omiaan puun kairaamiseen, koska se on muodoltaan poramainen. Ihmisten eri työkalujen tapaan eri loispistiäislajien pistimissä on erilaisia leikkuupintoja sen mukaan, millaiseen aineeseen on määrä tunkeutua.


Loispistiäislajeja valtavasti

Arviot koko maapallon loispistiäisten lajimääristä nousevat helposti satoihintuhansiin, mutta todellista lukua ei tiedä kukaan. Turun yliopiston Amazon-tutkimusryhmässä loispistiäisten monimuotoisuutta tutkivan Ilari E. Sääksjärven mukaan vastaava vaikeus on monien muidenkin eliöryhmien kohdalla: - Eri tutkijoiden arviot maapallon kaikkien eliölajien määrästä vaihtelevat kolmesta miljoonasta kahteensataan miljoonaan.

Loispistiäisillä on tärkeä asema ekosysteemien toiminnassa, ja ihmisille niillä on merkitystä esimerkiksi biologisessa tuholaistorjunnassa. Silti loispistiäisten elintavat ja lajisto tunnetaan huonosti. Yksi syy on se, että niiden lajikohtainen tunnistaminen on vaikeaa. Moni nuori hyönteisharrastaja väsähtää ja valitsee kohteekseen vaivattomammat perhoset tai kovakuoriaiset.

- Sademetsien loispistiäislajistosta 95 prosenttia odottaa vielä löytäjäänsä, mutta uusista tutkijoista on pulaa. Suomessakin on tuhansia perhosharrastajia mutta vain kourallinen loispistiäisharrastajia, vaikka loispistiäislajeja on Suomessa paljon enemmän kuin perhoslajeja, Sääksjärvi kertoo.


Sietää isännän puolustusta

Yksi syy loispistiäisten suureen lajimäärään on monien ryhmien äärimmäinen erikoistuminen loisimaan vain tietyllä isäntälajilla.

Perussyy erikoistuneeseen lois-isäntäsuhteeseen on isännän immuunipuolustuksessa. Jotta esimerkiksi perhostoukan immuunipuolustus ei tuhoaisi loispistiäisen munia samalla tavoin kuin ihmisen immuunipuolustus tuhoaa bakteereja ja viruksia, loispistiäisellä täytyy olla pitkälle kehittyneitä vastatoimia. Ilari E. Sääksjärvi vertaa isännän sisällä olevaa loispistiäisen toukkaa sormessa olevaan tikkuun - elimistö pyrkii pääsemään kummastakin vieraasta esineestä eroon. Koska eri isäntälajien immuunipuolustukset ovat erilaisia, myös immuunipuolustuksen murtamiseen tähtäävien vastatoimien täytyy olla eri loispistiäislajeilla erilaisia.

Jotkin loispistiäiset munivat sellaisiin elimiin, joissa immuunipuolustuksesta huolehtivia soluja on vähän: esimerkiksi perhostoukan hermosolmuihin tai sylkirauhasiin. Toisten loispistiäisten munien pintarakenne puolestaan matkii isännän omien kudosten pintaa, joten isännän immuunipuolustus ei havaitse niitä.

Loispistiäisen monimutkainen suhde isäntään voi johtua myös muista syistä. Eräät trooppiset lajit hyökkäävät tietynlajisen hämähäkin kimppuun ja manipuloivat myrkyllään uhrin käyttäytymistä. Hämähäkki alkaa muutaman päivän kuluttua kutoa poikkeuksellisen muotoista verkkoa, joka muodostuu vain harvoista, tukevista langoista. Lankojen päässä, turvassa muurahaisilta ja muilta vihollisilta, tulee myöhemmin riippumaan loispistiäisen naamioitu kotelo. Hämähäkki itse on tuossa vaiheessa päätynyt loispistiäisen ravinnoksi.



Samuli Haataja on biologian opettaja ja jatko-opiskelija Turun yliopiston biodiversiteettitutkimuksen osastossa.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5222
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti