Hymylle on hyvä altistua. Naama virneessä hauskakin on hauskempaa. Ainoa miinuspuoli: miehen naisonnea se ei paranna.

Miltä tuntuisi katsoa televisiosta Simpsoneita, jos ei pystyisi vetämään suutaan hymyyn? Se olisi varmasti epämukavaa. Mutta seuraukset voisivat olla vieläkin tylsemmät. Keltaisen perheen edesottamukset eivät tuntuisi niin hauskoilta kuin yleensä.

Tämä tuli selväksi kokeessa, jossa ihmiset jaettiin kahteen ryhmään katselemaan piirrettyjä. Toiset pitelivät samalla kynää huultensa välissä niin, että kynä osoitti eteenpäin. Toisia taas pyydettiin pitelemään kynää poikittain hampaillaan ilman, että huulet koskettavat kynää. Näin heidän suunsa kaartui väkisin virneeseen. Huuliryhmä sen sijaan joutui pitämään suutaan supussa, eikä hymystä tullut mitään.

Tällä juonella tutkijat osoittivat, että hymy ei ole vain tunteen ilmaisu, se myös vaikuttaa tunteeseen. Huulillaan kynää pidelleet eivät nimittäin pitäneet piirrettyjä lainkaan niin hauskoina kuin ne, joiden kasvoille oli jo valmiiksi juonittu hymy.

Yksi lihas vetää suun messingille

Hyvän tuulen lihaksisto piilottelee kasvojen julkisivun alla. Suupielestä ylös korvan suuntaan johtaa iso poskiluulihas, tieteelliseltä nimeltään zygomaticus major.

Kun se supistuu, suu venyy leveämmäksi ja kaartuu sivuilta ylöspäin. Lihastyön tuloksensa kasvoille levittäytyy hymy.

Joidenkin ihmisten isolla poskiluulihaksella on kaksi kiinnityskohtaa suupielessä. Tämän ansiosta heidän poskiinsa ilmaantuu lihasten supistuessa hymykuopat.

Hymy, vaikka leveäkin, ei pelkän poskiluulihaksen ponnistuksesta vielä valaise kasvoja niin, että sitä voisi verrata Naantalin aurinkoon. Se voi olla pelkkä mekaaninen suoritus tai sosiaalisen tilanteen kirvoittama sovinnainen ele. Aidosta ilosta kumpuava hymy vaatii muidenkin lihasten työskentelyä.

Toinen saa silmät sikkaralle

Mukaan juoneen tarvitaan silmän kehälihakset, lääkärilatinaksi orbicularis oculi. Nämä ympäröivät silmäkuoppia joka puolelta kuin leveät silmälasin kehykset. Aurinko nousee kasvoille vasta, kun myös kehälihakset supistuvat. Silloin posket nousevat ylöspäin, alaluomet pullistuvat ja silmäkulmiin piirtyvät naururypyt.

Ison poskiluulihaksen ja silmän kehälihasten yhteistyön merkitys tuli tieteellisesti todistetuksi sähkön avulla jo 150 vuotta sitten. Asialla olivat kasvonilmeistä kiinnostunut ranskalainen fysiologi G.-B.-A. Duchenne de Boulogne ja hänen tuntemattomaksi jäänyt koehenkilönsä, joka tutkijan mukaan oli omiaan kokeisiin, koska häneltä puuttui kasvoista tunto. Hänen kasvolihaksiaan saattoi ärsyttää sähköisesti, jolloin syntyi eriasteisia suun kaartumia.

Spontaanin hymyn vastakohta on tarkoituksellinen sosiaalinen hymy. Aina ei ole helppo erottaa, milloin hymy nousee sisäisestä ilosta, milloin se on jonkinlaista hymytyötä. Suomen kuuluisin hymysuu Marco Bjurström jakaa mielipiteet. Viihdetyöläisenä hänen kuuluu jo viran puolesta esittää iloista naamaa, mutta yhtä lailla hän voi olla sellainen onnen suosikki, jonka kasvot loistavat luonnostaan.

Aito tekee kauppansa

Vaikka joskus on vaikea pukea sanoiksi, millainen hymy toisen ihmisen kasvoilla välkkyy, meillä näyttää olevan kyky aistia aito asia, kun sellaisen näemme. Yalen yliopiston psykologian professori Marianna LaFrance kertoo hymyilyä käsittelevässä kirjassaan Lip service (Norton 2011) kokeesta, jossa ihmisille esitettiin kuvia erivärisistä t-paidoista. Heidän piti valita paidoista mieleisensä.

Varsinaisesti tutkijat eivät kylläkään olleet kiinnostuneita ihmisten paitamieltymyksistä. Heitä kiinnosti t-paitoja esittelevän mallin ilmeen piilevä vaikutus noihin mieltymyksiin. Kun ihmisten huomio oli paidoissa, he eivät panneet aktiivisesti merkille sitä, että mallilla oli kasvoillaan vuoroin neutraali ilme, vuoroin sosiaalinen ja vuoroin aito hymy. Tarvitseeko edes sanoa, että ihmiset ihastuivat eniten t-paitoihin, jotka olivat aidosti hymyilevän mallin yllä.

Ei ihme, että hymyllä myydään kaikkea maan ja taivaan väliltä. Se on suorastaan lapsellisen yksinkertaista, mutta se toimii. Ihmiset tiedostamattaankin suosivat hymyilijöitä. Heitä pidetään mukavampina, viehättävämpinä ja jopa älykkäämpinä kuin pokerinaamoja. Opettajatkin katsovat, että hymyilevä oppilas on fiksumpi kuin totinen luokkatoveri.

Onnellisuus elättää muttei aina parita

Kasvonilmeet näyttävät kertovan jotakin myös ihmisen elinvoimasta. Wayne State -yliopiston tutkijat Ernest Abel ja Michael Kruger keksivät käyttää tutkimuksensa aineistona baseball-ammattilaisten virallisia valokuvia vuodelta 1952.

Abel, Kruger ja neljä muuta hymyjen luokitteluun kouliutunutta kollegaa jakoivat pelaajat kuvien perusteella hymyttömiin, aidosti hymyileviin ja teennäisesti hymyileviin. Kävi ilmi, että aidosti hymyilleet elivät keskimäärin pisimpään, tekohymyilijät seuraavaksi pisimpään ja totisten elämä jäi kaikkein lyhimmäksi. Hymy kertoi onnellisesta luonteenlaadusta, ja onni tuo terveyttä, päättelivät tutkijat.

Yhden pahan kolhun aurinkoinen kasvonilme on kuitenkin saanut maineelleen aivan hiljattain. Onnellisesti hymyilevä mies ei nimittäin vetoa seksuaalisesti naisiin, huomasivat Kanadassa sijaitsevan Brittiläisen Kolumbian yliopiston Jessica Tracy ja Alec Beall viime vuonna julkaisemassaan tutkimuksessa. Kasvoilta paistava ylpeys tai jopa häpeä takaa miehelle paremman menestyksen naismarkkinoilla, sikäli kuin psykologian laboratorion koetulokset pätevät myös tosielämässä. Ainakin netissä miehen on syytä miettiä profiilikuvaansa, jos hänellä on haku päällä.

Sitä vastoin naisen kannattaa edelleenkin loihtia iloinen hymy kasvoilleen, jos haluaa varmistaa miesten suosion. Tutkimus vahvisti, että naisen onnellinen ilme vetää vastakkaista sukupuolta puoleensa kaikkein eniten.

Hymykoulu alkaa vauvaiästä

Naiselle hymyllä näyttää olevan suurempi markkina-arvo. Naisten tiedetään hymyilevän elämässään miehiä enemmän, ja sitä myös odotetaan heiltä. Jopa naisen iso poskilihas, tuo suun kaarelle vetävä lihas, on mitattu paksummaksi kuin miehen. Vielä ei tosin ole selvitetty, onko lihas kasvanut sen ahkerasta harjoittamisesta vai saavatko naiset jo syntymästään muhkeammat hymymuskelit.

Naisiin kohdistuvat odotukset alkavat LaFrancen mukaan tehdä työtään jo varhain. Sen osoittaa tutkimus, jossa aikuiset olivat tekemisissä pienten vauvojen kanssa ja heiltä pimitettiin näiden sukupuoli. Kun aikuiset arvailivat pienokaisten sukupuolta, hymyilijöitä pidettiin tyttöinä ja kärttyisiä poikina.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2012

Aina löytyy syitä hymyillä

Valta tekee vapaaksi

Ihminen, jolla on valtaa, hymyilee eri tavalla kuin se, joka on alisteisessa asemassa. Mahti-ihminen hymyilee silloin, kun häntä huvittaa. Valta antaa hänelle vapauden olla spontaani. Valtaa vailla oleva taas joutuu elehtimään enemmän muiden ehdoilla. Alamainen hymyilee, milloin on sopivaa hymyillä.

Valloittaja vaunuissa

”Voi miten söpö!” kuuluu aikuisten kurkkiessa lastenvaunuihin. Vauvan hymy varmistaa huolenpidon paitsi äidiltä myös muilta aikuisilta, esittää kädellistutkija Sarah Blaffer Hrdy. Herttaiset lapset selvisivät muinaisella savannilla. Hymy ei kenties kehittynyt kertomaan, miltä tuntuu, vaan vaikuttamaan muihin.

Alistun, siis hymyilen

”Sinä voitit”, vakuuttaa alakynteen jäänyt simpanssi vahvemmalleen paljastamalla hampaansa. Lisäksi apinat hymyilevät, kun ne esimerkiksi leikkipainissa haluavat korostaa tilanteen leikkisyyttä. Tasa-arvoiset lajit myös tervehtivät hymyllä. ”Mitä jätkä”, hymyilee karhumakaki, kun törmää laumatoveriinsa.

Toisen tappio on toisen ilo

Kun ihmisiä yhdistää jokin asia, heidän ilmeensä heijastelevat toisiaan. Hymy synnyttää hymyä. Kilpailu kääntää tilanteen. Kilpailijan kasvoille nousee vastakkainen ilme kuin vastustajalla on. Hän hymyilee, kun tällä menee huonosti. Onko yhteiskunta suuri kilpakenttä? Silloin vahingoniloista hymyä riittää.

Korkea-arvoinen mutta nöyrä

Mikä prinsessa Dianassa vetosi? Hänet kuvattiin usein hento hymy kasvoillaan ja pää hieman alas luotuna. Yleensä tällainen lepyttelyhymy tavataan ihmisiltä, jotka ovat alisteisessa asemassa. Mutta Dianalla ilme yhdistyi korkeaan asemaan, mikä on erityisen koskettavaa, arvelee hymytutkija Marianne LaFrance.

Kaikkien aikojen hymy

Tietokoneanalyysin mukaan Leonardo da Vincin Mona Lisan ilmeessä on 83 prosenttia onnea, yhdeksän prosenttia inhoa, kuusi prosenttia pelkoa ja kaksi prosenttia vihaa. Entä miksi ilme muuttuu? Neurobiologi Margaret Livingstonen mukaan havaitsemme hymyn reunanäöllä, mutta hymy katoaa, kun katsomme siihen suoraan.

 

Hymyn maantiede

Oma kulttuuri näkyy jo hymystä. Aasiassa osataan etsiä iloa silmistä.

 

Britannian prinssi Charlesin hymyillessä paljastuvat ylähampaiden lisäksi alahampaat. Samalla tavalla virnistää koiraisäntä Wallace brittiläisessä animaatiosarjassa Wallace ja Gromit. Tämä peribrittiläinen hymy syntyy, kun ison poskiluulihaksen ohella supistuu risorius eli hymylihas. Se vetää suupielet sivuille.

Pohjoismaissa ei perinteisesti hymyillä ventovieraille niin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Amerikkalaisista saatamme vaikuttaa vähän mörökölleiltä. Suomessa ja muuallakin Euroopassa on puolestaan tavallista pitää amerikkalaisten jatkuvaa hymyilyä pinnallisena.

Yhdysvalloissa etelän osavaltioiden asukkaat hymyilevät enemmän kuin pohjoisvaltojen ja pitävät näitä kumman nyrpeinä. Pohjoisen asukit taas suhtautuvat epäillen eteläiseen leveään virnistykseen. Eräässä tutkimuksessa amerikkalaiset erottivat maanmiehensä australialaisista pelkän hymyilevän kasvokuvan perusteella. Neutraalista ilmeestä kansallisuutta ei osattu tunnistaa.

Japanilaiset kiinnittävät tunteita tulkitessaan enemmän huomiota kasvojen yläosaan ja silmiin kuin me. Ehkä siksi heidän tunteita ilmaisevat hymiönsäkin eroavat meikäläisistä. Japanissa onnellisia kasvoja kuvaava hymiö näyttää tältä: ^-^, kun lännessä tekstaamme : ).

Japanissa käyvät matkailijat voivat ihmetellä sitä, että sikäläiset hymyilevät tilanteissa, joissa länsimainen ihminen pahoittaisi mielensä. Hymyn tarkoitus ei olekaan viestiä henkilökohtaisista tunteista. Hymyllä hankalassa tilanteessa halutaan pikemminkin osoittaa, mitä halutaan toisten tuntevan, kuin mitä itse tunnetaan. Aasiassa omien tunteiden ilmaisu ei ole samassa arvossa kuin länsimaissa.

Lähde: Marianne LaFrance, Lip Service, Norton 2011.

Psykedeelit ayahuasca ja psilosybiini tehoavat tutkimusten mukaan masennukseen.

Amazonin alueen ihmiset ovat ammoisista ajoista nauttineet näkyjä nostattavaa ayahuasca-kasviuutetta.

Aine kiinnostaa myös lääketieteen tutkijoita. Se näyttää tehoavan masennukseen ja riippuvuuksiin, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Muilla psykedeeleillä, kuten tietyissä sienissä esiintyvällä psilosybiinillä, on havaittu samanlaisia vaikutuksia.

Ayahuascaa pitkään tutkinut Jordi Riba Sant Paun sairaalasta kertoo, miten vaikeasta masennusta potevat potilaat ovat saaneet apua yksittäisestä kokeilusta.

”Tavalliseen masennuslääkkeeseen verrattuna teho oli todella nopea vain yhdellä annoksella. Hämmästyttävästi tulokset näkyivät heti, ja ne säilyivät monia viikkoja”, Riba sanoo HS:n haastattelussa.

Lontoon Imperial Collegen Robin Carhart-Harris on saanut samanlaisia tuloksia psilosybiinillä.

Ratkaisevia myönteisille vaikutuksille ovat ympäristö ja olot, joissa psykedeelejä käytetään.

”On tärkeää, että ammattiterapeutti valmistelee kokemukseen, on mukana sen aikana ja auttaa sen jälkeen tekemään siitä selkoa”, Carhart-Harris sanoo.

Suomessakin tutkijat etsivät rahoitusta tutkimukseen, jossa testaan psilosybiinin tehoa masennukseen.

Kysely

Kokeilisitko psykedeeliä masennukseen, jos lääkäri määräisi?

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012