Afrikkalaistuneen mehiläisen myrkky ei ole vahvempaa kuin eurooppalaisenkaan, mutta afrikkalaistunut puolustaa pesäänsä raivokkaammin. Kuva: Jeffrey W. Lotz/Wikimedia Commons
Afrikkalaistuneen mehiläisen myrkky ei ole vahvempaa kuin eurooppalaisenkaan, mutta afrikkalaistunut puolustaa pesäänsä raivokkaammin. Kuva: Jeffrey W. Lotz/Wikimedia Commons

Amerikassa leviävä tappajamehiläinen on eläinjalostajien kuuluisin töppäys. Vitsausta pelättiin, mutta miten kävi?

Vuonna 1956 eteläisestä Afrikasta tuotiin Brasiliaan muutamia kymmeniä afrikkalaisen mehiläisrodun kuningattaria. Ne pantiin eurooppalaisten lajitoverien yhdyskuntiin, sillä tarkoitus oli jalostaa näitä tuottoisammiksi, taudinkestävämmiksi ja paremmin tropiikkiin sopeutuneiksi. Toivottiin, että risteytyksessä afrikkalaisten mehiläisten parveilunhalu ja pisteliäisyys puolestaan laimenisi.

Seuraavana vuonna sattui kuitenkin onnettomuus. Pesien lentoaukoista poistettiin vahingossa sulkuristikot, jotka estävät kuhnureiden ja kuningattarien karkaamisen. Näin mehiläisparvet pääsivät ympäröivään metsään.

Karkulaiset risteytyivät eurooppalaisten mehiläisten kanssa, ja valitettavasti afrikkalaisten Apis mellifera scutellatojen ärhäkkyys näytti periytyvän tehokkaammin kuin eurooppalaisten Apis melliferojen lauhkeus. Seurauksena olivat hyvin aggressiiviset "tappajamehiläiset".

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nämä myös afrikkalaistuneiksi kutsutut mehiläiset levisivät nopeasti. Ne asuttivat Etelä- ja Keski-Amerikkaa 300–500 kilometrin vuosivauhdilla, ja vain mantereen eteläkärki jäi niistä vapaaksi. Viime vuosikymmenenä ne saapuivat Pohjois-Amerikan eteläosiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pesän puolustus raivokasta

Huomattava määrä ihmisiä on kuollut afrikkalaistuneiden mehiläisten pistoihin. Tappajamehiläisen mainetta pidetään silti liioiteltuna. Useimmissa tapauksissa kyse on ollut uhreista, jotka eivät ole pystyneet pakenemaan hyönteisten hyökkäystä kyllin nopeasti.

Yhdysvaltalaisten tilastojen perusteella jo 40–50 pistoa voi aiheuttaa kuoleman vanhuksille. Allergikolle voi yksikin pisto olla kohtalokas – kuten myös eurooppalaisen mehiläisen pisto. Keski- ja Etelä-Amerikasta tulleiden tietojen mukaan kuitenkin vielä 300–500:sta pistosta on selviydytty hengissä. 500 piston sanotaan vastaavan kalkkarokäärmeen puremaa.

Afrikkalaistuneen mehiläisen myrkky ei sinänsä ole vahvempaa kuin eurooppalaisenkaan, ja yhdessä mehiläisessä sitä on jopa vähemmän kuin eurooppalaisessa lajitoverissa. Afrikkalaistuneet mehiläiset kuitenkin puolustavat pesäänsä raivokkaammin ja reagoivat alueella liikkujiin kauempaa ja suuremmin joukoin. Ne myös ajavat tunkelijoita takaa pitemmälle ja pysyvät hälytystilassa kauemmin.

Pesää ei tarvitse edes häiritä, vaan mehiläiset reagoivat muutenkin alueella liikkuviin ihmisiin. Mehiläinen on hyökännyt myös esimerkiksi hevosten, nautojen ja koirien kimppuun.

Mehiläisillä ei kuitenkaan ole tapana ryntäillä suurina parvina paikasta toiseen uhria etsien, kuten usein kuvitellaan, vaan ne puolustautuvat ainoastaan tuntiessaan itsensä uhatuiksi. Useimmat alueen ihmiset eivät todennäköisesti tapaa niitä koskaan.

Brasiliassa on sopeuduttu

Ennen risteytyskokeita Brasiliassa oli pidetty eurooppalaisia mehiläisiä noin 160 vuotta. Kun afrikkalaistuneet mehiläiset alkoivat levitä, moni mehiläishoitaja luopui leikistä, koska ei katsonut voivansa omaksua niiden hoidossa tarvittavia uusia menetelmiä. Tällöin hunajan tuotanto laski huomattavasti.

Nykyisin useimmat mehiläishoitajat ovat kuitenkin tottuneet työskentelemään afrikkalaistuneiden mehiläisten parissa ja suosivat niitä niiden etujen takia. Trooppisessa Latinalaisessa Amerikassa eurooppalainen mehiläinen jää nimittäin hunajantuotannossa niille toiseksi, vaikka se onkin lauhkeassa vyöhykkeessä tuottoisa. Varsin tärkeä ominaisuus on myös afrikkalaistuneiden mehiläisten varroapunkin sietokyky ainakin tropiikin oloissa. Tämä mehiläisen loispunkki on yleinen ja paha tuholainen maailman mehiläishoitoalueilla, myös meillä Suomessa. Brasiliassa punkkia ei tarvitse lainkaan torjua.

Itse asiassa Brasilian hunajantuotanto on suuresti noussut afrikkalaistuneen mehiläisen ansiosta. Muissa Etelä-Amerikan valtioissa on toivuttu hitaammin, mutta nyt hunajan tuotanto on niissäkin nousussa. Brasilian esimerkki on ollut rohkaiseva, ja monin paikoin Etelä-Amerikkaa ihmiset ovat eläneet afrikkalaistuneen mehiläisen kanssa alkuvaikeuksien jälkeen useita vuosikymmeniä ilman suurempia hankaluuksia. On opittu ymmärtämään sen käyttäytymisen ominaispiirteet ja toimimaan sen mukaisesti.

Yhdysvalloissa yhä pulmia

Keski- ja Pohjois-Amerikassa afrikkalaistuneiden mehiläisten jalostukseen on käytetty eurooppalaisemoja vähentämään risteytymien äkäisyyttä. Meksikon suurilla eurooppalaisen mehiläisen populaatioilla on myös ollut "eurooppalaistava" vaikutus pohjoiseen pyrkiviin tulokkaisiin.

Pistiäisten lauhtumista osoittaa mm. se, että kahtena ensimmäisenä vuotena afrikkalaistuneet mehiläiset eivät aiheuttaneet Meksikossa yhtään kuolemantapausta. Vastaavana kautena esimerkiksi Venezuelassa kuoli pistoihin 200 ihmistä.

Ongelmia on kuitenkin tulokkaan uusilla leviämisalueilla, kuten Yhdysvalloissa, missä ihmiset eivät vielä tunne sen tapoja eikä sen vihaisuus ole vielä riittävästi laimentunut. Afrikkalaistuneet mehiläiset parveilevat ympäri vuoden ja pyrkivät pesimään myös kaupunkialueilla. Monet tuholaistorjuntafirmat hävittävätkin mehiläisiä. Tulokkaita ei yleensä yritetä siirtää mehiläishoitajien käyttöön, kuten eurooppalaisten mehiläisparvien kanssa usein toimitaan. Mehiläishoitajat tarhaavat edelleen eurooppalaista mehiläistä. Itse asiassa tämä onkin paras puolustus tulokkaita vastaan. Afrikkalaistuneet kuningattaret joutuvat kilpailemaan ja niiden geenit laimenevat, kun ne pariutuvat eurooppalaiskuhnureiden kanssa.

Yhdysvalloissa pelätään, että tulokasmehiläiset ja ihmisten kammo niitä kohtaan saavat osan mehiläishoitajista lopettamaan toimintansa. Tällä olisi laajat haitat, sillä pölytyspalvelu ja mehiläisten siirtohoito ovat hyvin tärkeitä Yhdysvaltojen eteläosien viljelmille. Oppia voidaan kuitenkin ottaa Meksikosta, jossa pölytyspalvelu on jo sopeutunut uudenlaisiin mehiläisiin.

Leviäminen on hidastunut

Pohjois-Amerikassa jotkut tutkijat ovat uumoilleet risteymien leviävän jopa Kanadaan asti, mutta useimmat arvelevat niiden pysähtyvän Yhdysvaltojen kaakkois- ja lounaisosiin. (Euroopan valloitukseen afrikkalaisen mehiläisen talvehtimiskyky ei riitä.)

Kaikeksi onneksi afrikkalaistuneen mehiläisen leviäminen pohjoiseen on viime vuosina suuresti hidastunut. Invaasio on miltei pysähtynyt 34:nnen leveysasteen paikkeille, eli Kalifornian, Arizonan, Texasin ja Etelä-Carolinan tasolle. Tämä vastaa Argentiinassa saatuja kokemuksia: sielläkin leviäminen likimain kilpistyi vastaavalle eteläiselle leveysasteelle. Sen eteläpuolella tavataan afrikkalaistuneen ja eurooppalaisen mehiläisen risteytymiä, kauempana etelässä enimmäkseen eurooppalaista mehiläistä.

Ilmasto-olot vaikuttavat afrikkalaistuneiden mehiläisten käyttäytymiseen ja vihaisuuteen jopa enemmän kuin perintötekijät. Arvellaan, että lauhkeassa ilmastossa eurooppalainen mehiläinen pystyy pitämään paremmin puoliaan. Leudoilla säillä levittäytyjä yrittää pitemmälle, mutta kylmät talvet palauttavat sen takaisin. Myös päivän pituudella saattaa olla vaikutusta.

Afrikkalaistunut mehiläinen voi siis olla saavuttamassa tasapainotilan: sen vihaisuus on laimennut siedettäväksi, ja siirtymiset pohjoiseen ovat enemmän tilapäisiä kuin pysyvää asuttamista enteileviä. Pitkäaikaiset ekologiset vaikutukset, kuten eri pölyttäjälajien välinen kilpailu sekä hyönteis- ja kasviyhteisöjen väliset vuorovaikutukset, selviävät kuitenkin vasta myöhemmin.

Teksti: Anna-Liisa Varis. Kirjoittaja  on Helsingin yliopiston maatalouseläintieteen emeritusprofessori. 

Julkaistu Tiede-lehdessä

3/2001

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla