Suomen jalopuumetsät ovat niin vähissä, että tammen geenivirrasta on tullut seisovaa vettä. Vaahteralla menee vähän paremmin.

TEKSTI:Jani Kaaro



Suomen jalopuumetsät ovat niin vähissä, että tammen geenivirrasta
on tullut seisovaa vettä. Vaahteralla menee vähän paremmin.

Julkaistu Tiede-lehdessä

6/2000

Tuhansia vuosia sitten Suomi-neidon helmanreuna vihersi tammina, saarnina, lehmuksina ja vaahteroina. Paksun lehtikarikkeen lahotessa syntyi ravinteikasta mustaa lehtomultaa, ja niinpä jalopuualueita sittemmin raivattiin surutta pelloiksi. Moni rannikon tammi- ja saarnilehto päätyi myös Ruotsi-Suomen laivaston veistämöihin.

Nyt jalopuumetsiköt kasvavat yksinäisinä saarekkeina kaukana toisistaan. Viime vuosina tutkijat ovat selvitelleet, onko pirstoutuminen jo liiallista. Lentääkö tammen siitepöly enää toisen tammen kukkaan naapurikylästä asti? Jaksaako pölyttävä hyönteinen vierailla vaahterapuistikoissa kaupungin eri laidoilla?

Liiaksi eristynyt metsikkö vaarantuu. Se menettää geneettistä monimuotoisuuttaan, ja tämä "geneettinen eroosio" voi heikentää yksilöiden elinvoimaa. Pitkän eristyksen jälkeen laji ei enää kykene sopeutumaan ympäristön muutoksiin niin kuin ennen.

Vaahteraa turvaavat yksittäiset puut

- Tammen tilaa kannattaa seurata, korostaa Pekka Vakkari Metsäntutkimuslaitoksesta. Tammimetsiköt ovat nimittäin Suomessa selvästi eriytyneempiä kuin Keski-Euroopassa, mikä merkitsee, että meillä geenivirta on monin paikoin katkennut. Pienet tammilämpäreet tuottavat niukasti siitepölyä, ja vain harvoin se löytää tiensä toiseen tammistoon.

Läntisellä Uudellamaalla tilanne on paikoin huolestuttava. Tammia vaivaa sukusiittoisuus, ja eräästä metsiköstä kokeeksi kerätyistä terhoista kasvoi harvinaisia albiinopuita. - Ne elävät vain sirkkalehtivaiheen yli, Vakkari kertoo. - Useimmat täysalbiinot kuolevat noin kolmessa kuukaudessa.

Vaahteralla menee onneksi paremmin. Samassa laitoksessa työskentelevän Mari Rusasen tutkimuksissa selvisi, että vaikka vaahterametsikötkin ovat erilaistuneita, vaahteroiden geenistössä ei näy haitallisia sukusiittoisuuden merkkejä. Erilaistuminen ei ole sinänsä yllättävää, sillä vaahtera on hyönteispölytteinen laji. Hyönteisten kantamana siitepöly ei leviä niin laajalti kuin esimerkiksi tuulipölytteisellä tammella.

Vaahtera ei ole tammen tapaan lajimetsiköiden varassa vaan viihtyy yksittäin muiden puiden joukossa. Ilmeisesti siksi vaahteroita on yhä tarpeeksi tiuhassa, niin että geenivirta etenee riittävän tehokkaasti puusta puuhun. Vaahteralla myös puistojen ja tienvarsien yksilöt saattavat muodostaa käytäviä eri populaatioiden geeneille. Sen sijaan tammimetsiköt voivat olla kymmenien kilometrien päässä toisistaan, jolloin tuulipölytys ei enää toimi niiden välillä.


 





Tammiemme alkuperä ratkesi - kaikki olivat oikeassa

Tammi on nykyisin rajoittunut Lounais-Suomeen, ja sen on ehdotettu tulleen meille alun perin lännestä meren yli. Toisaalta levinneisyys aikanaan kattoi koko Etelä-Suomen, ja itäinen saapumistie Karjalan kautta on myös saanut kannatusta. Eräät tammihyönteiset näyttävät puoltavan itäistä alkuperää. Vennajäärä (Mesosa myops) on itäinen kovakuoriainen, jota ei tavata Ahvenanmaalla eikä Ruotsissa mutta kylläkin Suomen lounaisimmassa kol-kassa, Ruissalon tammimetsässä. Ilmeisesti jäärä kulkeutui sinne tammen mukana idästä muttei päässyt edemmäs, sillä meren ylitys oli sille ylivoimaista.

Nyt dosentti Risto Väinölä Helsingin yliopiston Luonnon-tieteellisestä keskusmuseosta kertoo, että kaikki ovat olleet oikeassa: tammi saapui sekä idästä että lännestä. Viherhiukkasen dna:ssa oleva tuntomerkki erottelee jääkaudella Etelä-Euroopan eri niemimailla talvehtineet tammet. Väinölä kartoitti yhdessä brittitutkijoiden kanssa dna-tuntomerkin levinneisyyttä Pohjolassa ja totesi eri viherhiukkastyyppien saapuneen meille eri reittejä. Saapuminen tapahtui pian viime jääkauden jälkeen, noin 8 000 vuotta sitten. Nykyisin itäisten ja läntisten tyyppien levinneisyydet kohtaavat Hankoniemellä.

Itäisten ja läntisten tammien kromosomien perimät ovat sittemmin sekoittuneet tuulen kuljettaman siitepölyn mu-kana. Tieto saapumisvaiheen levinneisyydestä tallentui kuitenkin viherhiukkasen dna:han, sillä se siirtyy jälkeläiseen vain naaraspuolisessa sukusolussa (kuten ihmisellä mitokondrio) ja leviää siksi vain tammenterhojen avulla.


Entä kun tammivanhukset kuolevat?

Tutkijat varoittavat, että erityisesti tammen tilanne saattaa olla jopa luultua huonompi. Tammi on nimittäin niin pitkäikäinen puu, että tammikosta otettu näyte voi heijastella 1800-luvun alun geenikirjoa. Parisataavuotiset metsänvanhimmat saivat perimänsä silloin. - Jos vanhat tammet kuolevat onnistumatta lisääntymään, metsän geneettinen monimuotoisuus voi heiketä rajusti, selittää Pekka Vakkari.

Vaahterametsikötkin saattavat olla jo turhan sirpaleisia, vaikka tämä ei näkyisikään niiden geeneissä. Mari Rusanen havaitsi lähekkäin sijaitsevissa vaahterikoissa selvää erilaistumista, vaikka vastaavaa ei näkynyt suuressa mittakaavassa, Suomen eri alueiden välillä. Todennäköisesti kyse on satunnaisajautumisesta: pienessä populaatiossa pelkkä sattuma voi vähentää geenien monimuotoisuutta. Rusanen ei pidä tätä vielä huolestuttavana mutta muistuttaa, että nyt tapahtuva satunnaisajautuminen voi näkyä perimän köyhtymisenä kymmenien tai satojen vuosien päästä.

Hyönteisiäkin vankeina

Suomessa jalopuut elävät levinneisyytensä pohjoisrajalla, ja niiden geenikoostumus on toisenlainen kuin vaikkapa Saksan jalopuiden. Puiden geenit määräävät esimerkiksi kasvurytmiä, hallanarkuutta ja silmujen puhkeamista. Rusasen mukaan perimän ero on helppo havaita ruskan aikana: suomalaiset


vaahterat ovat värikkäämpiä.

Vaahteroidemme geneettistä monimuotoisuutta pyritään nyt suojelemaan. Luonnonmetsiköistä kerätään siemeniä kokoelmiin, ja puita vaalitaan myös kahdessa geenireservimetsässä.

Tammen suojeluun liittyy muutakin kuin itse puu. Viimeisistä tammikoista on muodostunut geneettisiä vankiloita, joiden siteet ulkomaailmaan ovat katkenneet. Niihin ovat jääneet kiikkiin niin puut kuin eräät sienet ja hyönteiset. Varsin moni laji elää nimittäin vain tammella, ja osa lajeista on huonoja siirtymään matkojen päähän. Ne uhanalaistuvat isäntäpuiden kadotessa.

- Nykyiset tammistomme eivät enää pärjää ilman hoitoa jäämättä kuusen jalkoihin, Vakkari kertoo. - Hoito on mutkikasta, sillä on otettava huomioon eri lajien hyvin erilaiset vaatimukset.

Käytännössä vain maamme lounaisnurkassa on niin suuria ja lähekkäisiä tammimetsiä, että ne voivat ylläpitää puiden perimän monimuotoisuutta ja puuston kumppaneina eläviä uhattuja lajeja. Kuitenkin tärkeimmästä tammistostamme, Turun Ruissalosta, on suojeltu vain osia.

Muualla maassa tammimetsiköt ovat vaarassa muuttua museoiksi - niissä on paljon kaunista katseltavaa mutta ei elämää.