Palestiinalaisjohtaja nostettiin haudasta tutkittavaksi Luunäytteistä selviää, murhattiinko hänet radioaktiivisella aineella.

Teksti: Matti Jantunen

Palestiinalaisjohtaja nostettiin haudasta tutkittavaksi Luunäytteistä selviää, murhattiinko hänet radioaktiivisella aineella.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2013

Entinen KGB:n agentti Aleksandr Litvinenko murhattiin vuonna 2006 Lontoossa poloniumannoksella, joka olisi riittänyt kymmenen ihmisen tappamiseen. Nyt epäillään, että palestiinalaisjohtaja Jasser Arafat­ murhattiin samalla aineella. Marraskuun lopussa Arafat nostettiin haudastaan Ramallahissa ja hänen luistaan otettiin näytteet poloniumjäämien löytämiseksi.  Tuloksia ei vielä tiedetä, mutta niitä voi ennakoida.

Arafat kuoli runsaat kahdeksan vuotta sitten vajottuaan koomaan ranskalaisessa sairaalassa, johon hänet oli lennätetty hoitoon. Oireet alkoivat Ramallahissa 16 päivää aikaisemmin. Arafat oksensi kesken kokouksen, ja sen jälkeen hänen tilansa heikentyi nopeasti. Tuoreeltaan lääkärit ilmoittivat kuolinsyyksi aivoverenvuodon, mutta edeltävän sairauden laatu on jäänyt arvoitukseksi.

Viime kesänä kansainvälinen tutkijaryhmä ilmoitti mitanneensa Arafatin alushousujen virtsatahrasta suuren poloniumpitoisuuden. Arafatin leski Suha oli toimittanut Arafatin sairausaikana käyttämiä alusvaatteita ja muita tavaroita tutkittaviksi yhdessä televisiokanava Al-Jazeeran kanssa. Polonium saattoi kuitenkin päätyä housuihin myös muualta kuin Arafatista.

Myrkyllisin myrkky

Uutiset Arafatin mahdollisesta myrkyttämisestä poloniumilla herättivät mielenkiintoni, koska käytin ainetta laboratoriossa tehdessäni väitöskirjatutkimusta Yhdysvalloissa 1970-luvun puolivälissä.  Tuohon aikaan poloniumia myytiin yleisölle muun muassa äänilevyjen puhdistusharjoissa.  Se poisti staattisen sähkön kuin taika.  Hämmästelin aineen helppoa saatavuutta ja pohdiskelin joskus, montakohan täydellistä murhaa sillä on tehty.

Polonium-210:tä tuotetaan kaupalli­sesti alle sata grammaa vuodessa – lähes kaikki yhdessä ydinreaktorissa TŠelj­a­binskissa, Venäjällä. Sitä käytetään teollisuudessa ja laboratorioissa, koska sen radioaktiivisessa hajoamisessa syntyvä alfasäteily tuottaa muutaman sentin säteellä lähteestä valtavia ionimääriä aiheuttamatta muuta säteilykuormaa.

Kehon ulkopuolella polonium on vaaratonta, mutta syötynä tai hengitettynä se on ilmeisesti voimakkain tunnettu myrkky. Sen teho perustuu alfasäteilyn aiheuttamaan solutuhoon elimissä. Gramman miljoonasosa riittää aiheuttamaan kuoleman. Ilman erityistä epäilyä suurikin poloniummäärä jää turvatarkastuksissa tai tuotevalvonnassa havaitsematta.

Sitä on meissä jokaisessa

Luonnossa polonium-210 on viimeistä edellinen vaihe radonin kahdeksanportaisessa hajoamisketjussa. Sitä syntyy luonnossa radioaktiivisen lyijyn (Pb-210) hitaasta hajoamisesta, ja se katoaa hajoamalla stabiiliksi lyijyksi (Pb-206).  Poloniu­mia esiintyy alhaisena pitoisuutena kaikkialla, myös meissä jokaisessa. Ihminen saa sitä fosfaatilla lannoitetusta ravinnosta ja pohjavedestä, tupakoitsija lisäksi tupakansavusta. Valtaosa poistuu kehosta nopeasti. Jäljelle jäävästä määrästä kymmenesosa kertyy luustoon.

Poloniumin puoliintumisaika on vain 138 vuorokautta, mutta sen äiti, lyijy Pb-210, tuottaa sitä koko ajan lisää. Pb-210:n puoliintumisaika on peräti 22 vuotta. Poloniumia siis löytyy Arafatin luista, oli hänet myrkytetty tai ei.

Jos poloniumin käyttöä olisi epäilty pian­ kuoleman jälkeen, alfasäteilyn mittaus olisi varmistanut tai kumonnut epäilyn. Jos Arafat olisi myrkytetty, säteily olisi ollut luonnolliseen verrattuna miljoonakertainen. Nyt kuolemasta on kulunut kahdeksan vuotta, joihin mahtuu yli 20 puoliintumisaikaa. Myrkkyannoksesta olisi siis jäljellä alle puoli miljoonasosaa. Se on vähemmän kuin poloniu­min vaihteleva luonnollinen taustataso.

Miten voidaan enää erottaa myrkyttämiseen käytetty polonium luonnon taustasta? Kyseessä on kuitenkin yksi ja sama aine. Ratkaiseva ero on, että luonnollisella poloniumilla on äiti. Keinotekoisella poloniumilla äitiä ei ole.

Puoliintumisaika paljastaa

Ensimmäinen mieleen tuleva keino eron paljastamiseksi olisi mitata sekä poloniumin tyttären että sitä synnyttävän äitilyijyn säteily. Merkittävä poloniumin ylimäärä lyijyyn verrattuna viittaisi myrkyttämiseen.

 Po-210 on kuitenkin suurienergiainen alfasäteilijä, Pb-210 taas pienienergiainen beeta- ja gammasäteilijä. Pb-210:n alin mittauksissa havaittava pitoisuus on noin 50-kertainen Po-210:n määritysrajaan verrattuna. Vaikka tytär siis voitaisiin vielä mitata pieninäkin määrinä, äitiä tuskin saataisiin näkyviin – vaikka tämä taustalla olisikin.

Äidin vaikutus tyttäreen voidaan kuitenkin nähdä. Koska lyijy synnyttää hajotessaan koko ajan lisää poloniumia, luontoperäinen polonium näyttää hajoavan äitilyijyn puoliintumisajan mukaisesti. Äiditön eli myrkkynä annettu polonium taas hajoaa – ja myös näyttää hajoavan – oman puoliintumisaikansa mukaisesti eli paljon nopeammin.

Siispä mitataan polonium-210:n alfasäteily muutaman kuukauden välein. Mitä nopeammin se puoliintuu, sitä todennäköisemmin seassa on äiditöntä, myrkyttämiseen käytettyä poloniumia. Tätä menetelmää tukimusryhmä pyrkii ensisijaisesti käyttämään, ja siksi luotettavan vastauksen saaminen vie kuukausia.

Tehtävä on muutenkin haastava. Menetelmä on luotettava vain jos näytteisiin ei valmistelun, käsittelyn ja varastoinnin aikana pääse vieraita aineita. Kannattaa myös muistaa, että luunäytteen poloniumpitoisuus on käsittämättömän pieni, gramman triljoonasosia yhtä luugrammaa kohti.

Lupasin ennakoida tutkimuksen tuloksia. Kas tässä. Tutkimuksessa tosiaan selviää, myrkytettiinkö Arafat vai ei. Vaikka myrkytys suljettaisiin pois, kaikki eivät sitä usko. Jos taas osoittautuu, että Arafat todella myrkytettiin, nousee väkivallan aalto. Kuka Arafatin myrkytti, on jo paljon vaikeampi selvittää. Hänellä oli sekä kilpailijoita että vihamiehiä. Tarvittavaa poloniumia ei ollut vaikeaa hankkia. Myrkyn antajan ei tarvinnut itse aavistaakaan, mitä hän tarjoili ruoassa, juomassa tai lääkeannoksessa.

Matti Jantunen on Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen emeritus-tutkimusprofessori

 

myrkky löytyy hajoamista tarkkailemallaRadioaktiivisten aineiden atomiytimet eivät ole pysyviä vaan ne hajoavat ajan mittaantoisiksi ytimiksi.

Hajoamisen yhteydessä niistä vapautuu hiukkasia ja energiaa eli radioaktiivista säteilyä.

Hajoamisnopeutta kuvataan usein puoliintumisajalla. Se on aika, jonka kuluessa puolet ytimistä on hajonnut toisiksi ytimiksi. Silloin säteilykin on puolittunut.

Kullakin radioaktiivisella alkuaineella on tyypillinen puoliintumisaikansa. Joillakin aineilla se on sekunnin murto-osia, joillakin miljoonia vuosia.

Poloniumin puoliintumisaika on 138 vuorokautta.

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018