Laboratoriotutkimuksissa väärentäjän trikit voidaan useimmiten havaita - kunhan taulun ostaja haistaa ajoissa palaneen käryä.


- kunhan taulun ostaja haistaa ajoissa palaneen käryä.


Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2004


Nykytaiteen museon Kiasman konservointihuone on iso ja avara ateljee. Kirjahyllyn päällä koristeellisissa lasipurkeissa näkyy kymmeniä eri värijauheita, ja seinällä riippuu tummanpuhuva maalaus. Pöydillä on moderneja laboratoriolaitteita. Täällä tutkitaan taiteen aitoutta teknisesti.


- Valtaosan väärennöksistä tunnistaa helposti, kunhan vertailumateriaalia on riittävästi, kertoo taidekonservaattori Kirsti Harva. - Yli puolet tutkimistamme teoksista on niin huonoja väärennöksiä, että ne havaitsee suoralta kädeltä.

- Hyvät väärennökset vaativat enemmän tutkimista, ja joskus niitä on kiusallisen vaikea erottaa aidoista. Ehkei se aina edes onnistu - mutta taitavia väärennöksiä on vähän.


Kaikki ateljeehen tuodut työt ovat tällä kertaa aitoja mutta pienen korjauksen tarpeessa.
Pöydällä tutkitaan stereomikroskoopilla Kalervo Palsan teosta "Rauhanpaikka", jota taiteilija maalasi pienessä mökissään seitsemän vuotta.



Kun kurkistaa mikroskoopin etsimeen, Palsan maalin seassa huomaa siellä täällä pieniä mustia pisteitä. Kirsti Harva kertoo taiteilijan sommitelleen työn ensin hiilellä; pisteet ovat maaliin sekoittuneita hiilijyväsiä.


Stereomikroskooppi on taidekonservaattorien yleinen apuväline, jolla nähdään taulun pinta kolmiulotteisena. Parikymmenkertaisella suurennoksella havaitsee esimerkiksi sen, mitkä maalit ovat päällimmäisinä ja mitkä alimmaisina.


Laite auttaa erottamaan taiteilijan siveltimenvedot. Kokeneet konservaattorit osaavat arvioida mikroskoopilla myös sen, millaisia pigmenttejä ja mitä kangasta taiteilija on käyttänyt.


Harvan mukaan eri taiteilijoille tyypilliset pigmentit oppii tuntemaan työn myötä.


- Vanhastaan värit tehtiin käsin jauhamalla, ja niiden pigmenttijyväset ovat selvästi karkeampia kuin uudet, jotka on hiottu koneellisesti.



Taideväärennöksiä on tehty aina. Ennen vanhaan ei tunnettu tekijänoikeuksia, mutta taitavan taiteilijan kädenjälki erottui muista. Taide oli käsityöläisammatti, jossa hyvää ammattilaista kunnioitettiin.


Suomessa väärentäjien suosiossa ovat olleet erityisesti niin sanotun kultakauden taiteilijoiden teokset.


Kultakauden lasketaan alkaneen 1800-luvun puolivälissä ja loppuneen viime vuosisadan alussa. Tunnetuimmat tuon ajan taiteilijoista ovat Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Eero Järnefelt, Albert Edelfelt ja Helena Schjerfbeck.


- Silloin taidetarvikevalikoima oli suppea, joten kaikki käyttivät aika lailla samanlaisia pigmenttejä ja tarvikkeita, Harva kertoo. - Useimmiten he ostivat kankaat suurina erinä, jotka on yleensä helppo tunnistaa jälkikäteen.


Kultakauden taiteilijat asuivat ja opiskelivat Pariisissa. Harvan mukaan myös siellä suomalaisilla taiteilijoilla oli tapana ostaa tarvikkeita samoista paikoista.


Harva muistuttaa kuitenkin, että tekninen tutkinta vaatii onnistuakseen vertailumateriaalia. Jos sitä ei ole, tutkimuksia ei voi tehdä luotettavasti. Siksi suomalaisten taiteilijoiden töitä voidaan vertailla uskottavasti vain Suomessa ja venäläisiä teoksia Venäjällä.



Ennen nykytekniikoita väärennösten tekninen tutkiminen oli vaikeaa. Lähinnä voitiin selvittää arvoteosten taustoja, ja tärkeimmät auktoriteetit aitojen ja väärennösten vertailussa olivat taiteilijan tuttavat ja galleristit.


Valokuvauksen ja painotuotteiden kehitys on tehnyt aitojen teosten ja väärennösten vertailemisen yhä helpommaksi, mutta samalla on helpottunut myös väärentäminen.


Taideväärennöksiin erikoistunut helsinkiläinen rikosylikonstaapeli Jyrki Seppälä sanoo, että suomalaiset väärentäjät kopioivat tunnettujen taiteilijoiden maalauksia yleensä suoraan huutokauppaluetteloista tai kirjojen kuvista.


- Joskus he sommittelevat uusia tauluja vanhojen teemojen pohjalta. Suomessa suosituin tapa tehdä väärennöksiä ei kuitenkaan ole uusversioiden maalaaminen vaan pelkän signeerauksen vaihtaminen. Uusien versioiden tekeminen vaatii parempaa taitoa ja värisilmää kuin useimmilla huijareilla on.


- Yleensä taiderikolliset hankkivat kirpputoreilta tai syrjäkylien huutokaupoista amatöörien maalaamia tauluja, poistavat niistä alkuperäisen signeerauksen ja maalaavat päälle tunnetun taiteilijan nimen. Teokset ovat siis "aitoja", mutta signeeraus on väärennetty.


Teoksen hintaa voidaan signeerauksen avulla nostaa monikymmenkertaisesti. Seppälän mukaan suomalaiset huijarit ovat ostaneet paljon tällaisia väärennöksiksi sopivia tauluja Ruotsista.



Väärennösten paljastamiseen on yksinkertaisia ja mutkikkaita keinoja. Ultraviolettivalon käyttäminen on helpoimmasta päästä, sillä lamppuja voi ostaa sähköliikkeistä.


- Pimeässä huoneessa pystyy ultraviolettivalon avulla näkemään, onko vanhoja maalauksia korjailtu, sillä vanhat ja uudet materiaalit fluoresoivat uv-valossa eri tavoin, kertoo Kiasman taidekonservaattori Kirsti Harva.


Harva näyttää uv-valossa otettuja valokuvia, joissa vanhan taulun signeerausalue näkyy ympäristöään tummempana. Tämä on tyypillistä väärennökselle: merkki siitä, että signeeraus on todennäköisesti tehty jälkikäteen.


Nykykorjailut eivät kuitenkaan enää aina erotu tällä tekniikalla, sillä uudet värilakat muistuttavat fluoresoinniltaan vanhoja materiaaleja.



Keskellä Kiasman ateljeeta seisoo vanhanaikaisen kaitafilmikameran ja videokameran risteytykseltä näyttävä laite, joka on suunnattu restauroitavaan Paul Osipowin maalaukseen "Crunch". Johdot yhdistävät hökötyksen kannettavaan tietokoneeseen.


Kömpelön näköinen kamera edustaa alansa ehdotonta huippua. Suomessa niitä on kolme, eikä koko maailmassakaan ole vielä kovin monta.


- Tällä pystyy kuvaamaan digitaalisia infrapunakuvia, Harva kertoo.


Infrapunakuvista tai vaihtoehtoisesti röntgenkameralla otetuista kuvista voi nähdä, mitä maalauksen alle on piirretty tai maalattu. Moni taiteilija nimittäin sommittelee kuvan kankaalle ensin hiilellä tai lyijykynällä.


Kirsti Harva huomauttaa, ettei läpivalaisukaan aina auta: - Maalauspohjan ja luonnosmaalauksen tumma-vaalea-kontrastin pitää olla suuri. Esimerkiksi harmaa tausta ja sille maalattu harmaa kuva eivät infrapunassa erotu toisistaan.



Erilaisten kuvausmenetelmien lisäksi taideteoksia tutkitaan pigmenttinäyttein.


- Moni säikähtää kuullessaan, että taulusta otetaan näytteitä, koska he pelkäävät sen vahingoittavan teosta, kertoo Valtion taidemuseon materiaalitutkimuslaboratorion erikoistutkija Seppo Hornytzkyj. - Pelko on turha, sillä näytteet otetaan hyvin ohuilla neuloilla. Neulanpäähän tarttuu niin pieniä hiukkasia, ettei niitä voi edes nähdä paljaalla silmällä.


Neulojen materiaalina käytetään volframia, koska se on erittäin harvinainen alkuaine. Neulanpäästä jää nimittäin aina hiukkasia varsinaisen näytteen joukkoon, mutta myöhemmissä tutkimuksissa volframi on helppo erottaa muista aineista.



Pigmenttinäytteestä tutkitaan polarisaatiomikroskoopilla väriaineiden muodot, koot ja sävyt polarisoituneessa valossa, jota eri materiaalit taittavat eri tavoin. Laitteen suurennussuhde vaihtelee sadasta tuhanteen.
Hornytzkyj laittaa mikroskooppiin kaksi erilaista väripigmenttiä: luonnollisen ja keinotekoisen.


Luonnonmateriaalit ovat aina keinotekoisia karkeampia ja epäsäännöllisempiä. Myös yksittäisten luonnonpigmenttijyvästen väri vaihtelee aika paljon.


Usein tauluja tutkittaessa huomataan, ettei pigmentistä löydy lainkaan sitä väriä, joka taulun pinnassa näkyy, vaan pigmentti on saatu sekoittamalla eri värejä. Esimerkiksi vihreä on tehty sekoittamalla keltaista ja sinistä. Väärentäjien on vaikea tietää sitä, sillä he näkevät vain maalauksen ulkoasun.



On hyvin tyypillistä, että väärennöksistä löydetään sellaisia materiaaleja joita ei tunnettu taiteilijan elinaikana.
Hornytzkyj’n toisen työantajan Mikrofokuksen laboratorio Helsingin tiedepuistossa Viikissä on ahdettu tupaten täyteen erilaisia laitteita. Huoneen keskellä on kaksi pyyhkäisyelektronimikroskooppia. Niitä käytetään yhdessä EDS-laitteen eli energiaa hajottavan spektrometrin kanssa.


Näytemateriaali pannaan mikroskoopin sisään. Sen jälkeen laite pyyhkii näytettä elektronisuihkulla. Samalla materiaalin pinnasta irtoaa elektroneja ja syntyy röntgensäteilyä, joka analysoidaan EDS:llä.


Myös poliisi käyttää hiukkasnäytteiden tutkimiseen vastaavia laitteita, ja ne ovat tavallisia myös suurten taidemuseoiden tutkimuslaboratorioissa. Pariisin Louvren materiaalitutkimuslaite on jumppasalin kokoinen, ja siinä on jopa hiukkaskiihdytin - ilmeisesti vain maailman hienoin kapine kelpaa maailman tunnetuimmalle museolle.


Hornytzkyj napsauttaa spektrometrin päälle. Tietokoneen ruudulla näkyy erikorkuisia piikkejä, joiden perusteella tutkija päättelee, että materiaali on kobolttisinistä.


Toisinaan huijarit yrittävät selitellä liian uusiksi havaittuja aineita väittämällä, että tuoreet materiaalit ovat tulleet taulun konservoinnista.



Taidekonservaattoreita huvittaa joskus väärentäjien kiire. Hätäisimmät tarjoavat ostajille "vanhoja" öljyvärimaalauksia, joiden värimateriaali on yhä kosteaa tai elastista. Öljyväri kuivuu suhteellisen nopeasti kosketuskuivaksi, mutta sen elastisuus katoaa täydellisesti vasta parissakymmenessä vuodessa. Nopeus riippuu pigmenteistä, joten tarkka aika on taulukohtainen.


- Kaikki maalit halkeilevat ikääntyessään, huomauttaa konservaattori Kirsti Harva. - Maalauksiin syntyy pieniä hiushalkeamia. Uusimmissa maalauksissa niitä on hyvin vaikea nähdä paljaalla silmällä, mutta mikroskoopilla ne pystyy erottamaan. Jos taulua korjataan jälkikäteen, halkeamiin valuu maalia, jonka näkee suurennetussa kuvassa. Kuivuneissa halkeamissa väriä ei ole.


- Tyypillisessä väärennöksessä maalia on valunut signeerausalueella halkeamiin, ja siellä värin pigmenttijyväset näyttävät uutuuttaan erilaisilta kuin taulun muissa osissa, Harva paljastaa.


Teknisesti nykyisin voidaan siis tehdä paljon huijausten estämiseksi, mutta viime kädessä heikoin lenkki on hyväuskoinen ostaja. Jos asiakas on herkällä päällä, taitava huijari myy huikealla hinnalla sian säkissä kirjoittamalla säkkikankaaseen tunnetun taiteilijan nimen.


Risto Rumpunen on vapaa toimittaja.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5226
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Lucid unet näen ehkä vähän samantyyppisenä kuin hypnoosin, niiden avulla voinee käsitellä asioita jotka eivät tule suoraan tietoisuuteen ja vaikuttaa siihen miten tietyt piirteet itsessään kokee. Mulla ne kuulu tiettyyn elämänvaiheeseen, olisinko ollut joku 25vuotias tjsp. Painajaisia oli, aika rajujakin jotka toistui samanlaisena lukuisia kertoja, pomppasin unissani sängyssä istumaan ja huusin ja uni vaan jatku ja jatku, näin päällekkäin unta ja todellisuutta. Kesti pitkään ennenkö uni lakkasi...
Lue kommentti