Vanha kunnon potkuri on kokenut uuden tulemisen - eikä lumettomuuskaan haittaa. Aika näyttää, saadaanko potkukelkkailusta olympialaji.



Julkaistu Tiede -lehdessä 1/2010

Kilpakelkka, nimeltään Kickspark, täyttää tarkasti potkukelkan määritelmän: alla on jalakset ja vauhtia annetaan potkimalla. Runko on valmistettu teräksestä ja jalakset sinkitystä erikoisjousiteräksestä. Nopeus voi nousta 40 kilometriin tunnissa.

Elämää helpottavia ja hauskuttavia uudistuksia syntyy monella tavalla, ei pelkästään tutkimuslaitosten laboratorioissa. Potkukelkoissa, niin uusissa kuin perinteisissäkin, on yhdistynyt käyttäjien aloitteellisuus ja valmistajan osaaminen.

Kicksparkin on kehittänyt potkukelkkailun moninkertainen maailmanmestari Hannu Vierikko yhdessä potkukelkkavalmistaja Eslan kanssa.

- Meidän tuotteemme ovat maanläheisiä, kertoo toimitusjohtaja Raimo Lahtinen. - Käyttäjiltä tulee paljon ideoita, joista me valitsemme hyviä.

Idea potkukelkkailusta olympialajina on muuten vakavasti ollut esillä. Lillehammerin olympialaisissa 1994 sitä esiteltiin näytöslajina.


Klassikkokin voi hyvin

Esla toimii Kouran kylässä lähellä Seinäjokea. Yritys tekee metallialan alihankintatöitä ja valmistaa liikuntavälineitä. Potkukelkkoja on valmistettu sarjatuotantona vuodesta 1933 asti. Suurin osa kelkoista menee Suomeen, mutta vientiä on Ruotsiin, Pohjois-Amerikkaan ja Venäjälle ja ajoittain muihin maihin.

Menestyksen takana on vankka konepajatyön osaaminen. Yrityksen perustaja, Erkki Samuli Lahtinen, toi 1920-luvulla Suomeen Indian-moottoripyöriä. Pyörien osista hän rakenteli uutta, kuten koneen potkukelkkojen tekoa varten.

Kicksparkin rinnalla kukoistaa klassinen potkukelkka. Sillä on oma ystäväpiirinsä, joka todella kunnioittaa perinteitä. Kelkan pitää olla pitkälle samanlainen kuin se, millä lapsena potkittiin.

Uutuuksia on silti kehitelty. Lisävarusteina saa liuku- ja hankijalaksia, joiden avulla kelkka luistaa hyvin myös kylmällä ilmalla ja pehmeässä lumessa.  Pilkkijöille on oma malli, jossa on kairakoukut ja joka taitettuna mahtuu auton takakonttiin.


Kestää lapsenlapsille

Kelkka tehdään koivusta ja sinkitystä jousiteräksestä. Maalit ja lakat ohennetaan vedellä. Täysinpalvelleen kelkan kaikki osat voi kierrättää. Kierrätystä tosin tarvitsee miettiä harvoin, koska potkuri kestää hyvinkin kolmekymmentä vuotta. 

Yksinkertaiselta näyttävät ratkaisut vaativat usein kaikkea muuta kuin yksinkertaista osaamista. Hyvä esimerkki on kelkan puinen pystyosa eli paalu. Voisi luulla, että sen osaa valmistaa kuka tahansa sahuri, mutta ei vaan osaa.

- Ulkoistaisimme paalun valmistuksen, mutta toistaiseksi ei ole löytynyt yritystä, joka pystyisi työn tekemään, toimitusjohtaja Lahtinen toteaa.

 Paalu tehdään koivun oksattomasta tyviosasta, ei sydän- eikä pintapuustakaan vaan “välipuusta". Kun puutavaraa on kuivattu ja käännelty aikansa, paalun aihio sahataan tarkoin syiden suuntaisesti. Paalun on kestettävä murtumatta äkkipysähdys, jos kelkkailija vaikka innoissaan laskee päin kiveä. Huonosti tehty paalu voi katketa ja pahimmassa tapauksessa syntyy miekkamainen sälö, johon kelkkailija loukkaa itsensä.


Kesällä pyörät alle

Yksi ongelma klassisessa kelkassa on - tai oli. Miten potkutella kesällä tai lumettomana talvena? Asustuskeskuksissa kelkkailu on usein lumitalvenakin hankalaa, kun kulkuväylät hiekoitetaan.

Ratkaisu löytyi osin sattumalta. Esla esitteli 1979 potkukelkkaa Turussa messuilla, jotka pidettiin kesällä. Esittelijät miettivät, miten näyttää kelkan toimintaa, ja keksivät laittaa rullat jalasten alle. Puolittain piloillaan tehdystä parannuksesta tuli yleisömenestys.

Rullat mahdollistivat juohevan menon vuoden ympäri, mutta toivat uusia vaatimuksia: tarvittiin jarrut ja lisää ohjattavuutta. Kehitystyön tuloksena rullakelkasta on tullut potkupyörä.

Potkukelkan tavoin potkupyörässä on kaksi jalasta ja eteenpäin mennään potkimalla. Ehkä suurin ero on ohjauksessa. Etupyörissä on kaksoistanko-ohjaus eli molempia kahvoja käännetään. Kädensijat on yhdistetty toisiinsa raidetangolla. Näin tasapaino säilyy myös kaarteissa ja kovassa vauhdissa.

Potkupyörää testattaessa on hyödynnetty myös virallista tiedettä. Ulkopuoliset tutkimuslaitokset ovat varmistaneet, että tuote täyttää yleiseurooppalaisen CE-standardin vaatimukset. Testeissä ohjauslaitetta kuormitettiin 200 000 kertaa ja istuinta 15 000 kertaa; lisäksi oli kaatumistestit. Perinteisiä potkukelkkoja ei voi virallisesti testata, koska niiltä puuttuu toistaiseksi standardi.


Etelässä kisataan myös

Uusi potkuri-innostus osittain kertaa vanhaa. Potkukelkan ensimmäinen kukoistuskausi oli sata vuotta sitten. Suomen ensimmäinen potkukelkkaseura, Oulun Potkinklubi, perustettiin 1891.

Viime vuosisadalla kelkka meni alamäkeä, kun kansa hullaantui autoihin ja muu unohtui. Potkukelkan renessanssi alkoi 1980-luvulla, aluksi urheilun piirissä. Kilpailuja alettiin taas järjestää.

Kilpakelkkailu levittää potkuria ympäri maailman. Lumen puute ei haittaa, sillä jäähallissakin voi kelkkailla. Suomessa harrastetaan nykyään kilpapotkukelkkailua aktiivisesti myös etelässä, Helsingin jäillä.

Luonnonlumilla liikkumista helpottaa 2005 tehty lainmuutos Lex Luopioinen, joka toi kunnille oikeuden avata kelkkakaistoja. Lempinimi tuli Pälkäneen Luopioisista, missä on ollut monen kilometrin kaistaverkosto jo pitkään. Potkukelkkakaistalle on tehty oma liikennemerkkikin.

Kaista syntyy helposti. Hiekoituskoneesta suljetaan toinen reuna, jolloin puolet kevyen liikenteen väylästä jää kelkkakelpoiseksi.


Kalevi Rantanen on diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Pieni potkurisanasto


Potkukelkka - potkimalla kuljetettava pitkäjalaksinen kelkka, jossa istuin yhdelle ihmiselle.
Kickspark - muodoltaan pelkistetty, istuimeton potkukelkka.
Potkupyörä - kaksijalaksinen, nelipyöräinen pyöräkelkka, jossa kääntyvät etupyörät ja kaksoistanko-ohjaus.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.