Kaikkien aikojen suurin ja tehokkain radioteleskooppi päästänee meidät ihmettelemästä, miten universumista tuli sellainen kuin tuli.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2013

teksti: Jari Mäkinen

Kaikkien aikojen suurin ja tehokkain radioteleskooppi päästänee meidät ihmettelemästä, miten universumista tuli sellainen kuin tuli.

Autiomaan lämmin tuuli humisee osuessaan valkoisiin lautasantenneihin, jotka seisovat laajalla, pienten pensaiden peittämällä ylängöllä. Kauempana hyppygasellit tutkailevat valppaina, miten antennit hiljaa siristen ja täsmällisessä tasatahdissa tekevät työtään, kääntelevät lautasiaan kohti taivaan sineä.

Monet maailmankaikkeuden kappaleet, kuten galaksit, kvasaarit ja tähdet, säteilevät näkyvän valon lisäksi radioaaltoja, eikä kirkas taivaankansi häiritse niiden havainnointia. Sen sijaan radioaaltoja ylenpalttisesti synnyttävä asutus tai kostea ilma häiritsisi. Etelä-Afrikan Karoo, Kapkaupungin koillispuolella sijaitseva suuri ja lähes asumaton ylänkö, onkin kerrassaan erinomainen paikka radioteleskoopeille.

Sirisijät kuuluvat Kat-7-nimiseen radioteleskooppiin. Se edustaa teleskooppien nykypolvea ja yhdistää seitsemän eri antennin vastaanottamat radioaallot yhdeksi radiosignaaliksi. Se siis toimii kuin yksi suuri teleskooppi, jonka halkaisija on sama kuin kauimpana toisistaan olevien antennien etäisyys ja pinta-ala sama kuin antennien yhteispinta-ala.

Yhteispelissä on voimaa

Idea radioteleskooppien yhdistämisestä keksittiin jo 1950-luvulla, mutta tekniikka alkoi yleistyä vasta sen jälkeen, kun tietokoneista tuli niin tehokkaita, että ne pystyivät käsittelemään mutkikasta matematiikkaa, jota vaaditaan teleskooppien keräämien signaalien yhdistämiseen.

Tunnetuin tällainen yhdistelmäteleskooppi on New Mexicossa Yhdysvalloissa sijaitseva Very Large Array eli Vla. Siihen kuuluu 27 halkaisijaltaan 25-metristä lautasantennia. Suurin on puolestaan Euroopan eteläisen observatorion 66 antennista koostuva Alma, Atacama Large Millimetre Array, joka seisoo Chilessä Atacaman autiomaassa lähes kuuden kilometrin korkeudessa. Almaa on rakennettu vuosikymmen, ja se otetaan virallisesti käyttöön nyt maaliskuussa.

Samaan aikaan seuraavan, vieläkin suuremman radioteleskoopin suunnittelu on käynnissä.

Se on Ska, Square Kilometre Array, joka levittää antenninsa neliökilometrin alueelle. Järjestelmä, joka valmistuessaan toimii kahdella mantereella ja sisältää lähes 30 000 radioantennia, toimii kuin yksi suuri, miljoonan neliömetrin kokoinen havaintolaite.

Afrikka vastaan Australia

Ska on hyvä esimerkki suuresta, kansainvälisestä tiedehankkeesta siinä mielessä, että sen historia on paitsi tiedettä ja tekniikkaa myös politiikkaa.

Ajatus neliökilometrin laajuisesta antennirypäästä heräsi 1990-luvun alussa, ja hieman myöhemmin hanketta varten perustettiin erityinen suunnitteluryhmä. Yksi sen tehtävistä oli pohtia, mikä olisi jättiläismäiselle radioteleskoopille hyvä sijoituspaikka.

Kriteerit olivat selvät: maaston piti olla mahdollisimman tasainen ja ilmaston mahdollisimman kuiva, sillä ilmankosteus imee radiotaajuuksia, joita teleskoopit mittaavat. Lisäksi sijoituspaikan piti olla mahdollisimman autio ja kaukana kaikesta maanpäällisestä radioliikenteestä, mutta silti kohtuullisen helposti saavutettavissa.

Ryhmä listasi neljä maata, joista paikka löytyisi: Etelä-Afrikka, Australia, Argentiina ja Kiina. Kun Argentiina putosi loppupeleistä ilmakehän epävakauden takia ja Kiina ilmakehän kosteuden vuoksi,  jäljelle jäi kaksi maata, jotka ovat tähtitieteessä tuntemattomia suuruuksia, vaikkakin tehneet alalla hyvää työtä.

Australiassa on 1960-luvulta asti toiminut kourallinen niin radioteleskooppeja kuin näkyvää valoa mittaavia optisia kaukoputkia.  Etelä-Afrikassa taas sijaitsee Kat-7:n lisäksi maailman suurimpiin kuuluva optinen kaukoputki, kymmenmetrinen Salt, South African Large Telescope, jonka ympärille on viime vuosina noussut aina vain lisää havaintokupoleja, kun monet ulkomaiset tutkimuslaitokset ovat tulleet apajille.

Etelä-Afrikka onkin panostanut paljon tähtitieteeseen ja aktiivisesti houkutellut kansainvälisiä hankkeita maahan. Tähtitieteellä voi jopa sanoa olevan avainrooli uuden Afrikan rakentamisessa, sillä kiehtovan tieteenalan avulla on helppo innostaa nuoria opiskelemaan tiedettä ja tekniikkaa.

Kumpikin kehui minkä ehti

Kilpakumppanit alkoivat todistella paremmuuttaan ja pohjustaa suurteleskooppia uusilla suurilla hankkeilla.

Etelä-Afrikka päätti laajentaa Kat-7:n 64 antennin rypääksi MeerKatiksi, joka sai nimensä paikalliselta laumaeläimeltä, mangustilta. Samaan aikaan Ska keräsi mediahuomiota, ja jopa suuri yleisö tunsi maahan kaavailtavan jättihankkeen. ”We are ready for Ska”, ihmiset julistivat ympäri maata.

Australia puolestaan rakensi Mid Westiin Murchisonin radio-observatorioonsa Askapin, Australian Ska Pathfinderin. Sen 36 uusimman tekniikan antennia otettiin käyttöön viime lokakuussa.

Päätöstä sijoituspaikasta odotettiin jo vuosi sitten helmikuussa, mutta valmisteluryhmä ei ollut valmis lopulliseen ratkaisuun vaan päätyi vain suosittelemaan Karoota. 

Vaikka Etelä-Afrikka saattoi jo huokaista helpotuksesta, politikointi kaukoputken ympärillä sen kuin kiihtyi, sillä pelissä oli paljon: isäntämaa joutuisi toki maksamaan leijonanosan hankkeesta, mutta tieteellisesti, teknisesti ja taloudellisesti se olisi jättipotti. Se toisi runsaasti tuloja ja mainetta. Kumpikin ehdokasmaa ryhtyi keräämään tukijoukkoja ja häpeilemättömästi kehumaan itseään.

Viime toukokuussa saatiin sitten lopullinen päätös. Se oli hieman puolivillainen, mutta odotettu kompromissi: Ska sijoitetaan sekä Etelä-Afrikkaan että Australiaan ja suunnitelmaa muutetaan sen mukaisesti. Yhden neliökilometrin sijaan kaukoputkessa on kaksi ydintä ja eri maissa eri aallonpituuksilla toimivia osia. Myöhemmin ytimiä vielä laajennetaan niin, että lopputulos on itse asiassa parempi kuin oli alkuperäinen idea – mutta samalla hinta nousee. Ska:n uusin kustannusarvio on noin 1,5 miljardia euroa.

Järeämmät koneet tarpeen

Radioastronomeilla on siis aihetta iloon, mutta ei optotieteilijöilläkään ole syytä valittaa. Heitäkin hellitään lähitulevaisuudessa suurprojektilla. Ska:n kanssa uutta teleskooppien sukupolvea edustaa 40-metrisellä peilillä varustettava giganttinen Elt, Extremely Large Telescope. Sen rakentamisesta on päätös, ja sille on valittu paikka Chilestä.

Näillä ja jo toteutuneilla suurhankkeilla, kuten Almalla, on yksi yhteinen nimittäjä: tietotekniikka. Ilman tehokkaita tietokoneita näin isoja järjestelmiä ei voisi suunnitella saati käyttää. Itse asiassa Elt:n ja Ska:n rakentajat panevat toivonsa tuleviin tietokoneisiin, sillä jättiläiskorvat ja -silmät vaativat paljon nykyistä äreämpää laskentatehoa.

Osaltaan ennätykselliset havaintolaitteet puskevat tekniikkaa eteenpäin.  Vaikka rahoittajia ei lainkaan kiinnostaisi tähtitiede, he hyötyvät epäsuorasti. Esimerkiksi Ska:n odotetaan inspiroivan kehittämään uudenlaisia lautasantenneja, parempia radiovastaanottimia, nopeampia optisia tiedonsiirtäjiä ja tehokkaampia menetelmiä tiedon käsittelyyn ja tallentamiseen.

Nämä ovat kuitenkin vielä kaukana, kun Karoossa katselee maisemaa. Elämä on siellä edelleen yksinkertaista ja karua. Ihmiset saavat toimeentulonsa lähinnä karjasta tai kaivostoiminnasta. Uumenten  rikkaudet saattavatkin vielä uhata koko teleskooppihanketta. Karoossa on paljon liuskekaasua, jonka hyödyntäminen ei sinänsä ole ongelma. Sen sijaan mainareiden mukana tulevat radiohäiriöt ovat, sillä radioteleskoopit ottavat avaruudesta vastaan samoja radiotaajuuksia, joita lähettävät jokapäiväiset välineemme, kuten kännykät, radiot, televisiot ja mikroaaltouunit.

Radiosaastetta pääseekin täysin pakoon vain poistumalla maapallolta. Tästäkin on ajatuksia. Kuun takapuolelle – meiltä näkymättömiin – voisi rakentaa  todella suuren teleskooppien verkon, ja olot olisivat täytelliset: tukevaa kamaraa laitteiden alla, eikä taivaalla häiriön häivää. Tämä on kuitenkin vielä päiväunta. Ensin täytyy saada Ska toimintaan.

Jari Mäkinen on vapaa avaruus- ja tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Jättiläinen yhdistää maailmanSka:ta isännöivät Afrikka ja Australia, mutta hankkeen valmistelussa on mukana maita kaikista maanosista.

Ytimestä spiraaliksiSka rakennetaan valtaosin Etelä-Afrikkaan Karoon ylängölle. Sinne kootaan puolet antenneista kaukoputken ytimeksi alueelle, jonka halkaisija on viisi kilometriä. Toinen puoli antenneista levittäytyy spiraaliksi, jonka ääripäät sijaitsevat 3 000 kilometrin päässä toisistaan. Spiraalin haaroissa antenneja on 20:n rypäissä mutta sitä harvemmassa, mitä kauemmaksi ytimestä siirrytään.

Australiassa antennien keskittymä nousee maan länsiosaan Mid Westiin nykyisen Murchisonin radio-observatorion ympärille.

Titaani lukuina

Laitteet– 3 000 lautasantennia lyhyiden taajuuksien vastaanottoon, suurin osa Afrikassa.– 250 moduuliantennia keskipitkien taajuuksien vastaanottoon, kaikki Afrikassa.– 25 000 dipoliantennia pitkien taajuuksien vastaanottoon, kaikki Australiassa.– Antennien suurin etäisyys Afrikassa 3 000 kilometriä, etäisyys Australiaan 5 500 kilometriä.– Antennien yhteispinta-ala neliökilometri eli 1 000 000 neliömetriä.– Antennien yhdistämiseen kuluu optista kaapelia 80 000 kilometriä, kaksi kertaa maapallon ympärysmitta.

Tarkkuus– Antennien taajuusalue ulottuu 70 megahertsistä 30 gigahertsiin.– Matalilla taajuuksilla teleskoopin näkökenttä on 200 neliöastetta eli alue, johon mahtuisi 1 000 täysikuuta. Suurimmilla taajuuksilla se on yksi neliöaste, noin viiden täydenkuun pinta-ala.– Pienimmät havaittavat yksityiskohdat ovat 0,05 kaarisekuntia; jos Etelä-Afrikasta näkisi Suomeen, kaukoputki näkisi karjalanpiirakan Turun kauppahallin tiskillä.

Tehot– Kaukoputki on 50 kertaa herkempi, 100 kertaa tehokkaampi ja 10 000 kertaa nopeampi kuin mikään nykyinen radioteleskooppi.– Vuorokaudessa syntyy niin paljon raakadataa, että se täyttäisi 15 miljoonaa 64 gigabitin musiikkisoitinta. Jos tieto olisi musiikkia, kuunneltavaa riittäisi kahdeksi miljoonaksi vuodeksi.– Yksinomaan lautasantennit keräävät tietoa määrän, joka ylittää kymmenkertaisesti internetin tietovirran.– Dipoliantennit keräävät dataa vielä kymmenen kertaa tätä enemmän, eli määrä on yli sata kertaa suurempi kuin maailman nykyinen internetliikenne.– Kaukoputken keskustietokoneissa on tehoa yhtä paljon kuin noin sadassa miljoonassa tavallisessa kotitietokoneessa. Käsiteltyä tietoa syntyy 10 gigabittiä sekunnissa.

Tekijät– Hankkeen valmistelussa on ollut 100 observatoriota ja tutkimuslaitosta 22 maasta, joista seitsemän on jo sitoutunut osallistumaan myös rahoitukseen.– Hankkeen kokonaisbudjetti on 1,5 miljardia euroa.

Eri taajuuksille omat antennit– Ska:n toiminta-ala yltää 70 megahertsistä 30 gigahertsiin, eli se tavoittaa sekä pitkät että lyhyet radioaallot.  Kun mitattava aallonpituusalue on näin laaja, aaltojen vastaanottoon tarvitaan erityyppisiä antenneja.

Lautasantennit seuraavat lyhyimpiä taajuuksia, jotka ulottuvat 500 mega-hertsistä 30 gigahertsiin, eli aaltoja, joiden aallonpituus vaihtelee 60 senttimetristä pariin senttimetriin. 15 metriä korkeat ja 12 metriä leveät lautaset tehdään haitekkomposiitista, ja niihin asennetaan useita vastaanottimia, jotka mahdollistavat mittaukset kerrallaan useilla taajuuksilla.

Moduuliantennit seuraavat keskipitkiä, 200–500 megahertsin taajuuksia, joiden aallonpituus on 1,5–0,6 metriä. Kuuden neliömetrin elementeistä koottavat antennit ovat radiotähtitieteessä uutta tekniikkaa, sillä ne voidaan suunnata kuuntelemaan samanaikaisesti useita taivaan suuntia. Antennit kootaan havaintoasemaksi, joka sisältää 250 halkaisijaltaan 60-metristä ympyrää.

Dipoliantennit seuraavat pisimpiä, 70–200 megahertsin taajuuksia eli 4,3–1,5 metrin aallonpituuksia. 1,5 metriä korkeat antennit ovat periaatteessa samanlaisia kuin ne, joilla vastaanotamme tv-ohjelmia, mutta kaukoputkea varten niitä ryhmitellään halkaisijaltaan sadan metrin rypäisiin, joista kukin käsittää 90 antennia. Rypäät muodostavat havaintoasemia, joita rakennetaan 50.

Jättiläinen ratkoo suuria kysymyksiäUniversumi on täynnä ilmiöitä, joiden synty ja syyt ovat edelleen melkoinen mysteeri.

1. Kuinka kaikkeus täyttyi?Toistaiseksi emme ymmärrä, miten ensimmäiset tähdet ja galaksit syntyivät. Asia valkenee, kun Ska selvittää, miten kaasu jakaantui nuoressa universumissa.

2. Miten mustat aukot syntyvät?Koska emme tunne galaksien syntyä, emme tunne niiden ytimissä lymyävien mustien aukkojenkaan historiaa. Vastausta odotetaan Ska:n kaasumittauksista.

3. Miten pimeä energia vaikuttaa?Kaasujakauma auttaa laskemaan senkin, kuinka paljon universumissa lopulta on pimeää energiaa ja miten se vaikuttaa maailmankaikkeuden laajenemisnopeuteen.

4. Mikä loi magneettikentät?Maassa kentän selittää metalliydin, Auringossa plasma, mutta kukaan ei tiedä, miksi niitä on avaruudessa. Siksi Ska etsii ja mittaa suuria magneettisia ilmiöitä.

5. Kuinka painovoima toimii?Ska seuraa pulsareita, kellontarkasti vilkkuvia radiotähtiä, mikä mahdollistaa painovoiman tarkastelun erittäin voimakkaissa painovoimakentissä.

6. Onko muualla elämää?Ska on niin herkkä, että se voi havaita vieraan sivilisaation jopa tarkoituksettomasta radiokohinasta. Se pystyy myös tunnistamaan elämän molekyylejä.

Vastauksia syvyyksistäSka valaisee universumin pimeää aikaa.

Avaruutta tutkitaan monilla sähkömagneettisen säteilyn aallonpituuksilla, mutta erityisen hyvin tehtävään sopivat radioaallot, sillä suurin osa avaruuden aineesta on vetykaasua, joka lähettää radiosäteilyä. Säteily myös läpäisee kosmisen pölyn, joka himmentää optisten kaukoputkien näkökenttää.

Ska:n radioantennit ovat niin tarkat, että ne erottavat universumista rakenteita, jotka syntyivät pian alkuräjähdyksen jälkeen. Ensimmäiset miljardi vuotta ovat tähtitieteessä yhä pimeää aikaa, josta nykyvälinein on erittäin vaikea saada havaintoja. Silloin kuitenkin tapahtui paljon: muodostuivat ensimmäiset tähdet, galaksit ja mustat aukot.

Ska:n avulla alku-universumista syntyy kolmiulotteinen kartta, joka tiennee kosmologiassa suurinta harppausta sitten vuoden 1965, jolloin avaruudesta tunnistettiin universumin ensi vaiheista peräisin oleva mikroaaltosäteily.

Urakkaa riittääTakana on 21 vuotta valmistelua, edessä 22 vuotta rakennustöitä.

1991 Ska-hanke esitellään ensi kerran.1994 Hanketyöryhmä perustetaan.2008 Alustava tekninen suunnittelu käynnistyy.2011 Hankkeen päämajaksi valitaan Jodrell Bankin observatorio Manchesterista Britanniasta. Hanketta varten perustetaan voittoa tavoittelematon yhtiö.2012 Teleskoopin sijoituspaikoiksi valitaan Afrikka ja Australia.2013 Yksityiskohtainen suunnittelu käynnistyy.2016 Ensimmäisen vaiheen rakennustyöt alkavat. Parin seuraavan vuoden kuluessa Etelä-Afrikkaan nousee 190 lautasantennia, Australiaan 60. Sinne valmistuu myös 50 dipoli-asemaa, joissa on noin 10 000 antennia.2019 Ska tekee ensimmäiset koehavaintonsa.2020 Ensimmäinen vaihe valmistuu ja teleskoopin rutiinikäyttö alkaa.2020 Toisen vaiheen rakennustyöt käynnistyvät. Neljän seuraavan vuoden kuluessa Afrikkaan pystytetään moduuliantennit ja loput lähes 3 000 lautasantennia. Australiassa dipoli-asemien määrä nousee 250:een.2024 Koko Ska on valmis ja toiminnassa. Universumin mysteerien tutkinta alkaa toden teolla.2074 Ska jää eläkkeelle? Kaukoputken toiminta-ajaksi on kaavailtu 50 vuotta, mutta niiden kuluessa sitä varmasti modernisoidaan useaan kertaan.

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018