Helppoa se ei ollut, ei edes persoonallisuudenpiirteistä väitelleelle Liisa Keltikangas-Järviselle. Tarvittiin kymmenen vuoden tutkimustyö, ennen kuin käyttäytymisemme opitut ja biologiset osaset loksahtivat kohdalleen.


Tutustu tutkijaan
Artikkelisarjassa eri alojen tutkijat kertovat työstään ja tavoitteistaan.




Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2009

Tämän vuoden tammikuussa tapahtui jotakin outoa. Liisa Keltikangas-Järvinen meni sanattomaksi ja istui alas. Syynä oli puhelu, jonka hän sai Professoriliiton puheenjohtajalta, professori Risto Laitiselta. Tämän asiana oli kertoa, että Keltikangas-Järvinen oli valittu vuoden professoriksi.

- Ensin tuli suuri hämmästys. Sitten hämmennys: ei kai tässä ole tullut jokin erehdys? Kolmanneksi tuli valtava ilo: joku todella antaa työlleni arvoa.

Psykologi ei olisi psykologi, ellei hän olisi tunnistanut vielä yhtä tunnetta. Se oli aavistus siitä, että tunnustuksen saaminen herättää myös kateutta.

- Meriittien kerääminen ei helpota elämää lähimmässä työympäristössä, Keltikangas-Järvinen muotoilee, luonteelleen harvinaisen diplomaattisesti.

Kohistu tutkija välttelee kohuja

Google-haku professorin nimellä tuottaa tulokseksi 26 000 osumaa. Uutisia Keltikangas-Järvisen saamista palkinnoista, arvioita hänen kirjoittamistaan kirjoista, satoja tieteellisiä artikkeleja, verkkokeskusteluja ja haastatteluja etenkin Keltikangas-Järvisen tutkimusaiheesta, temperamentista.

Vaikuttaa siltä, että aina kun professori antaa haastattelun, nousee jonkinmoinen mediakohu. Puhutaan sitten poikien syrjimisestä koulussa tai, kuten viimeksi, pienten lasten päiväkotihoidosta. Keväällähän Keltikangas-Järvinen sanoi Turun Sanomissa tutkimuksiinsa pohjaten, että paras paikka alle puolitoistavuotiaille on kotona.

- Tutkija ei pysty aina ennakoimaan, mitkä asiat leimahtavat yhteiskunnallisiksi keskustelunaiheiksi. Ne eivät ole keskeisimpiä aiheita edes tutkijan omassa työssä, saati psykolo¬gian tutkimuksessa.

Liisa Keltikangas-Järvinen sanoo pyrkivänsä välttämään mediakohuja, sillä niihin menee hirvittävästi työaikaa ja niiden yhteiskunnallinen hyöty on pieni. Asiallisen keskustelun aika on usein hyvin lyhyt: ensin havahdutaan, sitten hyökätään vastaan, ja lopulta aletaan kysellä tutkijan motiivien perään.

- Tiedonvälitys kuuluu tutkijan rooliin, mutta minulla ei ole maailmanparannusmissiota eikä yhteiskunnallisen vaikuttamisen tavoitetta. Haluan vain tutkia ja kertoa tutkimusteni tuloksista. Pysäytän oman vaikuttamiseni siihen.
Silti Keltikangas-Järvinen saa aikaan otsikoita. Miksi? Hetken pohdittuaan professri heittää, että ehkä syynä on hänen suorapuheisuutensa.

- En osaa pyöritellä sanoja ja lauseita, joten minulla olisi ollut diplomaattina hyvin lyhyt ura. Se on handicappini, joka on seurannut minua koko urani ajan.


Roolimalli ajatteli verannalla

Liisa Keltikangas-Järvisellä on juuret kahdessa heimossa, pohjalaisuudessa ja karjalaisuudessa. Hänen isänsä suku on kotoisin Alajärveltä. Isoisän, varakkaan maanviljelijän ja puutavarakauppiaan, perheessä arvostettiin koulutusta ja lähetettiin seitsemän lasta Helsinkiin käymään oppikoulua. Äidin juuret menevät rajantakaiseen Karjalaan, Terijoelle.

- Ne ovat temperamentiltaan kaksi aivan erilaista kulttuuria. Pohjanmaalla uhotaan ja sanotaan kaikki suoraan, mutta pahinta, mitä terijokelainen isoisäni saattoi sanoa, oli: "Nyt sie loukkasit minnuu."

Keltikankaan perhe asui Liisan lapsuudessa monilla paikkakunnilla juristi-isän töiden vuoksi. Lapualla Liisa kävi lukion ja kirjoitti ylioppilaaksi - ja samastui paikkakuntaan. Lapua sen sijaan ei noin vain hyväksynyt "veden tuomia" virkamiesperheitä. Liisakin oli opettajien silmissä aina vieras, ei syntyperäinen. Vasta saatuaan nimityksen psykologian professoriksi hän kelpasi paikkakunnan mediassa lapualaiseksi. Vielä apulaisprofessorina hän oli vain "Lapualta ylioppilaaksi kirjoittanut".

Keltikankaan suvun perheillä, tädeillä ja sedillä, oli kesähuvilat Alajärvellä. Siellä Liisa seurasi pikkutytöstä lähtien setänsä, metsätieteen liiketalouden professorin Valter Keltikankaan kesänviettoa ja haaveili itsekin tutkijan urasta.

- Hän vietti koko kesän huvilallaan, istui verannalla ja katseli rantaan. Ymmärsin aikuisten puheista, että siellä istuu viisas mies, jota ei saa häiritä, kun hän ajattelee suuria ajatuksia. Minun mielestäni parempaa ammattia ei voinut olla! Ajattelin, että yliopistossa tapahtui jotakin jännittävää ja mielenkiintoista.


Maitojunamatkalta uralle

Kouluaikana hammaslääkäriksi aikonut Liisa valitsi lukiossa opiskeltavat aineet sen mukaan: kemian ja fysiikan. Helsingissä aloitettu hammaslääketieteellisen karsintakurssi oli kuitenkin pettymys. Tuore ylioppilas huomasi, että tätä hän ei ainakaan halua tehdä, ja keskeytti kurssin. Maitojunalla kotiin Pohjanmaalle palannut Liisa oli "kohtalaisen hukassa" ja vailla vaihtoehto B:tä.

- Äitini oli minua auttaakseen tutustunut Seinäjoen kesäyliopiston ohjelmaan. Ainoa aine, johon ennätti vielä ilmoittautua, oli psykologia.

Kiinnostus heräsi, ja syksyllä Liisa aloitti psykologian opinnot Helsingissä. Vielä silloinkin psykologia oli ensi sijassa pääsylippu yliopistoon ja eteläpohjalaiseen osakuntaan, josta isä oli kertonut riemukkaita juttuja.

- En identifioitunut lainkaan psykolo¬gian laitokseen, jossa oli merkillisen rikkonainen tunnelma. Opiskeluaikani elin ainoas¬taan osakunnassa. Laitokselle juostiin luennoille, ja sieltä käytiin nopeasti hakemassa opintomerkinnät.
Tutkijan ura sen sijaan veti jo ensimmäisinä opiskeluvuosina. Psykologian tietämys perustui 1960-1970-luvulla käytännön asioissa suurelta osin mutuun. Viimeistään harjoitteluvaiheessa opiskelija kohtasi leveän kuilun olemassa olevan tutkimustiedon ja käytännön työskentelyn välillä.

- Valtavan suuria ihmisen elämään kohdistuvia ratkaisuja tehtiin kevyin tiedoin. Ajattelin, että tätä en halua. En uskaltaisi olla tekemässä niin suuria päätöksiä vailla oikeaa tietoa. Silloin ymmärsin haluavani tutkijaksi.


Puuttuva palanen löytyi

Liisa Keltikangas-Järvinen väitteli väkivaltarikollisten persoonallisuuspiirteistä vuonna 1977. Vielä silloin tehtiin tarkka ero ihmisen käyttäytymisen psykologian ja biologian¬ välillä.

- Asiaan kuului korostaa, että psykologinen selitys on syvällinen ja biologinen pinnallinen. Biologialla ei nähty mitään relevanssia ihmisen persoonallisuuden kehittymisessä. Ihminen oli syntyessään tabula rasa, ja se, millaiseksi hän kehittyi, oli ympäristön aikaansaannosta.

Teoria ei kuitenkaan vastannut todellisuutta. Se ei  selittänyt esimerkiksi sitä, että täysin samanlaisessa ympäristössä kasvaneista henkilöistä kehittyi persoonallisuudeltaan erilaisia. Myös Keltikangas-Järvinen tutkimusryhmänsä kanssa palasi toistuvasti "mustaan pisteeseen", tuntemattomaan tekijään, joka yhdisti fysiologisia ja psyykkisiä tekijöitä. Meni kuitenkin kymmenen vuotta, ennen kuin ryhmä keksi, mikä tuo tekijä oli.
- Tutkimusryhmäni ensimmäinen väittelijä, nykyinen professori Katri Räikkönen, tuli kerran 1990-luvun alussa melkein juosten huoneeseeni ja huusi: "Liisa, nyt minä sen keksin: se on temperamentti!" Tiesin heti, mitä hän tarkoitti.

Temperamentilla tarkoitetaan persoonallisuuden biologista pohjaa. Se selittää, miten geneettiset erot aivojen välittäjäaineiden määrässä saavat ihmisen reagoimaan eri tavoin ympäristöön ja stressitilanteisiin. Joku toimii reippaasti, rohkeasti ja uteliaasti, toinen ujosti, varautuen ja syrjään vetäytyen.

- Temperamentti selittää myös sen, miksi ympäristö - etenkin vanhemmat - reagoi lapseen tietyllä tavalla: kokee toisen lapsen helpoksi ja toisen vaikeaksi. Tällä taas on vaikutusta lapsen persoonallisuuden kehitykseen ja myöhemmin jopa riskiin sairastua esimerkiksi sydänsairauksiin tai mielenterveyshäiriöihin.

- Huomasimme, että temperamentti ulottaa vaikutuksensa lähes joka paikkaan kuin verenkierto, joka leviää kaikkialle elimistöön.


Temperamenttia ei voi vaihtaa

Temperamentti on tutkijan mukaan "avain arjen ymmärtämiseen", mutta se voi selittää myös suurempia, kulttuurisia eroja. Jo nyt tiedetään, että Euroopassa länteen mentäessä yleistyy geenimuoto, joka on kytköksissä elämyshakuisuuteen, siis seikkailuun ja riskinottoon. Atlantin toisella puolella Yhdysvalloissa geenimuoto on eurooppalaisperäisessä väestössä Länsi-Eurooppaakin yleisempi.

- Se selittää amerikkalaista kulttuuria: yrittäjähenkisyyttä, ujouden halveksuntaa ja reippauden arvostusta.

Keltikangas-Järvinen korostaa, etteivät kulttuurisetkaan käyttäytymismallit ole pelkästään opittuja vaan niillä on biologinen pohjansa. Kun näin on, eri kulttuureista tuodut ihannoidut persoonallisuuspiirteet voivat olla taakka ihmisille, joilla on tietynlainen temperamentti.

- Meillä on voimakas sosiaalinen paine siihen, millainen ihmisen tulisi persoonallisuudeltaan olla. Tähän kapeaan muottiin mahtuu ehkä vain kolmannes ihmisistä. Joillekin temperamenttityypeille tästä tulee valtava painolasti. Omaa temperamenttiaan ei kuitenkaan voi muuttaa vain päättämällä ryhtyä toisenlaiseksi ihmiseksi.


Sieto avittaa tutkijaa

Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan tutkijan työ sopii kaikenlaisille temperamenteille. Tutkija voi tehdä työtä aamulla tai illalla, pitkiä tai lyhyitä jaksoja kerrallaan, samaa tai eri asioi¬ta lomittain, yksin tai ryhmässä. Sen sijaan on olemassa tiettyjä persoonallisuuspiirteitä, jotka ovat tutkijalle eduksi. Tärkein on kyky sietää vastoinkäymisiä.

- Tutkija on koko ajan arvioinnin ja tarkastelun kohteena, ja hän saa jopa epäoikeudenmukaista palautetta. Tutkija ei saa haavoittua kritiikistä, vaan hänen täytyy rakentaa itselleen palkitsemisjärjestelmä, joka ei ole riippuvainen muiden kiitoksesta.

Keltikangas-Järvinen sanoo itse motivoituvansa siitä, että löytää vastauksia kysymyksiinsä ja "asiat loksahtavat paikalleen". Se tuottaa hänelle samanlaisen ilon kuin hän kuvittelee syntyneen löytöretkeilijöille, jotka olivat löytäneet uuden mantereen, tai syntyvän nyt taiteilijalle, joka keksii uuden tavan tehdä maalaus tai säveltää musiikkikappale.


Hälytyskellojen pitäisi soida

Liisa Keltikangas-Järvinen sanoo olevansa henkeen ja vereen yliopistolainen, ja juuri siksi hän on huolissaan yliopistoyhteisön nykytilasta. Syitä on kaksi: "joutavanpäiväisen työn" lisääntyminen sekä kilpailun ja työtahdin kiristyminen.

- En tiedä, pystyykö tutkijan työn ohella enää hoitamaan kolmilapsista perhettä. Silloin kun minä aloitin, se oli vielä mahdollista. Teen nyt kaksinkertaista työpäivää, mutta silti aikaa tutkimukselle on paljon vähemmän!

Keltikangas-Järvinen harmittelee sitä, että hallinnointi hallinnoinnin vuoksi on levinnyt kuin syöpä. Puoli päivää menee työn tekemiseen ja sen päälle kolmasosa päivästä työn raportoimiseen ja arvioimiseen. Loppua ei ole näkyvissä.

Kilpailun kiristyttyä myös tutkijoiden keskinäinen solidaarisuus on vähentynyt. Ilmapiiri on muuttunut raadollisemmaksi, ja uusi tutkijasukupolvi voi olla hyvin häikäilemätöntä. Nuoria tutkijoita stressaa se, että pitäisi tehdä yhteistyötä, vaikka lähin työtoveri voi kohta puukottaa selkään.

- Rakastan yliopistoa. On surullista, jos sille ominaiset asiat - tunnelma, arvostukset ja hurma - menetetään. Hälytyskellojen pitäisi jo soida.

Vaikka tekeekin 16-tuntisia työpäiviä, työ ja yliopisto eivät sentään ole Liisa Keltikangas-Järvisen koko elämä. Lukemisen ohella suurimman osan professorin vapaa-ajasta haukkaa perhe: aviomies, kolme lasta ja viisi lastenlasta.

- Viime syksynä minulla oli joka viikonloppu vieraita, ja heidän keski-ikänsä oli 4,5 vuotta, Keltikangas-Järvinen hymyilee.


Jarno Forssell on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.


Liisa Keltikangas-Järvinen

Ikä: 63

Arvo: soveltavan psykologian professori

Yliopisto: Helsingin yliopisto

Laitos: Psykologian laitos

Tutkimusala: kokeellinen persoonallisuustutkimus, etenkin temperamenttitutkimus

Harrastukset: perhe, lukeminen


Etappeja

1946
syntyy Alajärvellä.

1965 kirjoittaa ylioppilaaksi Lapualla ja aloittaa psykologian opinnot Helsingin yliopistossa.

1977 väittelee väkivaltarikollisten persoonallisuus¬piirteistä.

1979 julkaisee ensimmäisen kirjansa Väkivalta ja itsetuho.

1981 nimitetään psykologian apulaisprofessoriksi.

1992 nimitetään psykologian professoriksi.

2001 saa Suomen Tietokirjailijat ry:n tunnustus¬palkinnon.

2006 saa WSOY:n tietokirjasäätiön tunnustuspalkinnon.

2008 saa Helsingin yliopiston J. V. Snellman -palkinnon.

2009 valitaan vuoden 2008 professoriksi ja vuoden puhujaksi.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5216
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti