Keskiajan kuuluisimmat ritarit nousivat mahtitekijäksi raketin lailla, ja yhtä jyrkästi he syöksyivät huipulta alas. Kohtalokkaiden tapahtumien muistona perjantai 13. päivä on ikuisesti huonon onnen päivä.

Teksti: Hannu Pesonen

Keskiajan kuuluisimmat ritarit nousivat mahtitekijäksi raketin lailla, ja yhtä jyrkästi he syöksyivät huipulta alas. Kohtalokkaiden tapahtumien muistona perjantai 13. päivä on ikuisesti huonon onnen päivä.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2012

Kolkon linnan rautaportti aukeaa. Laskusilta jysähtää vallihaudan ylle. Kavioiden kopse kaikuu kiviseinistä, kun haarniskoidut ritarit kaartavat kohti autiomaata. Kohta kilvet kohoavat torjumaan käyrien sapelien iskuja. Temppeliherrat miekkailevat taas yhden lukemattomista taisteluistaan Pyhän maan puolesta vääräuskoisia vastaan.

Pyhiinvaeltajia ja Lähi-idän kristillistä asutusta suojellut Temppeliherrain veljeskunta oli keskiajan mahtavimpia sotilaallisia, poliittisia, taloudellisia ja uskonnollisia järjestöjä. Sen maine on kestänyt paljon paremmin kuin ristiretkivaltioiden.

Tiedot temppeliherroista perustuvat silti nykyäänkin enemmän taruihin kuin tosiasioihin. Tuskin mistään keskiaikaisesta järjestöstä liikkuu yhtä paljon huhuja, salaliittoteo­rioita ja legendoja. Temppeliherrojen väitettiin löytäneen Graalin maljan, liitonarkun ja kymmenen käskyä. Heillä sanottiin olleen hallussaan Jeesuksen ristinpuu. He keksivät viisasten kiven ja muuttivat rautaa kullaksi. Salaisissa rituaaleissaan he palvoivat paholaista ja irstailivat. Vallan murentuessa he piilottivat rikkautensa kätköihin, joissa ne yhä odottavat löytäjäänsä.

Silkkaa satua. Sinänsä tarinat eivät ihmetytä, sillä järjestön synty, valtaannousu ja tuho muodostavat aivan yhtä kiehtovan kertomuksen. Ritarikunta kohosi asemaansa raketin lailla, mutta jyrkkä ja dramaattinen oli myös sen syöksykierre.

Euroopassa nousi uskonkiihko

Temppeliherrat olivat puhtaasti oman aikakautensa tuote. Järjestöä auttoi alkuun Euroopan valtiaita elähdyttänyt uskonkiihko, jolle antoi sysäyksen Arabian niemimaalta alkanut islamin leviäminen.

Muslimit valtasivat Jerusalemin Itä-Rooman keisarikunnalta jo vuonna 638, mutta tuolloin tilanne ei kärjistynyt jatkuviksi konflikteiksi, sillä juutalaiset ja kristityt saivat jatkaa uskonnollisia menojaan pyhillä paikoilla. Olot järkkyivät vasta 1000-luvulla, kun islamiin kääntynyt turkkilaiskansa seldžukit valtasi suuren osan Lähi-idästä ja vuonna 1072 myös Jerusalemin. He tekivät lopun pyhiinvaellusmatkoista ja ryhtyivät sortamaan kristittyjä ja juutalaisia. Euroopan kuninkaat ja katoliset kirkkoruhtinaat saivat yhteisen päämäärän: kristikunnan sydän Jerusalem ja sitä ympäröivä Pyhä maa oli vapautettava vääräuskoisten ikeestä.

Alkoi ristiretkien aika. Kymmenettuhannet sotilaat ja seikkailijat vannoivat valan ja lähtivät vapauttamaan Jerusalemia. Houkuttimet olivat hyvät. Kirkko lupasi anteeksi synnit, ja taistelumenestys tiesi kunniaa, ryöstösaalista ja tilaisuutta nousta yhteiskunnan arvoasteikossa.

Lähi-itään tehdyistä riskiretkistä ensimmäinen oli tuloksiltaan onnistunein. Uskonsoturit valtasivat, osin omaksikin yllätyksekseen, vuosina 1096–1099 suuren osan kristinuskon pyhistä paikoista. Valtausaluetta alettiin kutsua Outremeriksi, Merentakaiseksi maaksi, ja sen henkiseksi, hallinnolliseksi ja poliittiseksi ytimeksi perustettiin Jerusalemin kuningaskunta.

Suojelusta löytyi työsarka

Valtausten lujittaminen osoittautui vaikeammaksi kuin itse valtaus. Muslimit hieroivat kostoa ja surmasivat ja ryöstivät kristittyjä pyhiinvaeltajia aina kun kykenivät. Kristilliset kreivi- ja ruhtinaskunnat juonittelivat ja solmivat ja purkivat liittoja milloin toistensa, milloin muslimien kanssa. Järjestyksenvalvojista oli huutava pula, sillä suurin osa ristiritareista oli palannut kotiinsa nauttimaan maineesta ja kunniasta.

Mikä mainio tilaisuus rohkeille ritareille, oivalsivat Champagnesta Ranskasta Outremeriin päätyneet Hugues de Payens ja Godfrey de Saint-Omer. He ryhtyivät suojelemaan pyhiinvaeltajia pahimmissa paikoissa. Pian he niittivät mainetta pelottomina henkivartijoina, ja joukko kasvoi.

Vuonna 1119 ritarit pyysivät tukea Jerusalemin kuninkaalta Balduin II:lta. Win-win-tilanteessa kuningas lahjoitti ritareille palatsinsa eteläosan, nykyisen al-Aqsan moskeijan. Siellä de Payens, de Saint-Omer ja heidän seitsemän toveriaan virallistivat toimintansa. Koska kuningas Salomon temppelin uskottiin sijainneen samassa paikassa, järjestö sai nimekseen Kristuksen ja Salomon temppelin köyhät ritarit.

Taitava pr auttoi alkuun

Temppeliherrat vannoivat elävänsä luostarimunkkien tavoin siveästi, ilman omaisuutta ja almujen varassa. Keskiajan ensimmäinen hengellinen ritarikunta havaitsi kuitenkin pian, ettei tehokasta asejoukkoa varusteta, ylläpidetä eikä varsinkaan kasvateta yksin almuilla.

Hugues de Payens keksi, mistä narusta vetää. Ritarikuntaa ryhdyttiin laajentamaan kuin nykymarkkinoinnin oppikirjoja seuraten: värvättiin ulkopuolinen huippukonsultti laatimaan järjestölle houkutteleva imago, luomaan yhteiskuntasuhteita ja hankkimaan nimekkäitä suojelijoita varainkeruu- ja jäsenhankintakampanjoita varten.

Konsultin nimi oli Bernhard Clairvauxlainen, vaikutusvaltainen ranskalainen sisterssiläismunkki, paavien neuvonantaja ja myöhempi pyhimys. Hän pani tuulemaan esittely- ja värväystapahtumassa vuonna 1128. Clairvauxlaisen johtamassa suuressa kokouksessa Ranskan Troyes'ssa julkistettiin temppeliherroille luodut säännöt, vala ja vaatetus, valkea kaapu, jossa hehkui punainen risti.

"Eespäin ritarit! Horjumattomin sieluin häätäkää Kristuksen viholliset. Kuinka loistavia ovatkaan voittajat, jotka palaavat taistelusta! Kuinka siunattuja ovatkaan marttyyrit, jotka palaavat taistelusta!" Clairvauxlainen nostatti tunnelmaa.

Puhe tehosi. Clairvauxlainen osasi tulkita ajan hengen oikein. Hän osasi yhdistää uskonnollisen kiihkon ja ritarihyveiden kunnioituksen vetäväksi paketiksi. Järjestö sai heti siunauksen paavilta ja tuen kuninkailta ja papeilta. Eurooppaan levisi mielikuva nuhteettomista ja uskon puolustamiseen jokaisella solullaan omistautuneista ammattilaisista, joilla oli huipputaitava johto. Ritareille alkoi karttua lahjoituksia, jäseniä, rahaa ja sotaratsuja.

Pankki kasvatti omaisuutta

Ristiretket olivat riskiretkiä. Laiva saattoi upota, matkakassa joutua vääriin käsiin, pää pudota sapelin iskusta. Vielä vaarallisempia olivat pyhiinvaellukset, jotka tehtiin ilman sotajoukkoa. Temppeliherrat tulivat apuun.

He laajensivat suojelubisnestään ja kehittivät kuljetus- ja pankkipalvelut. He loivat pankkisiirron ja alkoivat kirjoittaa todistuksia, joilla saattoi nostaa sovitun summan rahaa missä tahansa järjestön rahalaitoksessa niin Euroopassa kuin Lähi-idässä. Ennennäkemättömät keksinnöt toivat rahan rahan luokse, ja järjestön holvit täyttyivät myös aarteista, joita ristiretkeläiset, kuninkaat ja aateliset halusivat järjestää turvaan.

Vaurastumista auttoi vielä paavien suopeus. Vuonna 1139 Innocentius II sääti, että ritarikunta oli maallisten lakien yläpuolella ja tilivelvollinen vain paaville. Samalla järjestö sai verovapauden ja oikeuden kantaa veroja toiminta-alueillaan.

Temppeliherroista tuli upporikkaita yrittäjiä. Lahjoitus- ja verovaransa veljeskunta investoi sotakaluston lisäksi kiinteään omaisuuteen ja liiketoimintaan. Ritareilla oli oma laivasto, joka kuljetti sotureita, pyhiinvaeltajia sekä viljaa ja muuta tavaraa Euroopan ja Outremerin välillä. Heillä oli linnoja, suurtiloja ja kirkkoja. Pankkien haarakonttoreita nousi Englannista Portugaliin, Italiasta Unkariin ja Antiokiasta Jerusalemiin.

Temppeliherrojen linnoituksista tuli todellisia monialakeskuksia. Ne toimivat luostareina, ratsuritarien varuskuntina, kauppatoreina ja käsityöläisverstaina. Ritarien ja aseenkantajien rinnalla asui pappismunkkeja, pyhiinvaeltajia ja eläköityneitä uskonveljiä, ase- ja satulaseppiä, muurareita, mylläreitä, tallimiehiä, paimenia, karjanhoitajia, kirjanpitäjiä ja juusto- ja viinimestareita. Päivittäisten vierailijoiden joukossa nähtiin temppeliherrojen veronkantajia ja maaomaisuudesta huolehtivia tilanjohtajia ja talonpoikia.

Suurmestari suisti alamäkeen

Temppeliherrojen kasvu-uran taittuminen muistuttaa sekin suuren liikeyrityksen alamäkeä. Järjestö monialaistui liikaa ja etääntyi perustoiminnastaan. Tuloilla ei enää rahoitettu päätyötä, pyhiinvaeltajien ja siirtokuntien aseellista suojelua, vaan vaurautta luotiin vaurauden tähden. Poliittisen vallan tavoittelu muuttui itsetarkoitukseksi. Ydinasiat, sotilaallinen kyky ja moraali, heikkenivät.

Onnettomuudeksi koitui myös järjestön rakenne, joka keskitti päätösvallan suurmestarille. Tästä syystä menestys riippui kulloisenkin johtajan kyvyistä. Usein mestareissa yhdistyivät taitava poliitikko, sotilasstrategi ja hallinto- ja talousmies. Tällaista taituria ei kuitenkaan ollut tarjolla, kun Outremerin kohtalo oli veitsenterällä vuonna 1187.

Muslimien merkittävin sotapäällikkö, Egyptin sulttaani Saladin, oli omien uskonveljiensä keskinäisissä valtataisteluissa kaapannut Kairon ja Damaskoksen ja odotti tilaisuutta ottaa haltuunsa niiden väliin jääneet kristityt valtiot. Tilaisuuden tarjosi temppeliherrojen suurmestari Gérard de Ridefort, vallanahne, lyhytnäköinen ja kärsimätön kiihkoilija, jolla oli katteettomia kuvitelmia sotilastaidoistaan.

De Ridefort liittoutui rosvoritari Reynald de Chatillonin kanssa ja suostutteli Jerusalemin heikon kuninkaan Guy de Lusignanin hyökkäämään Saladinia vastaan, vaikka puolustusasemien pitäminen olisi ollut ainoa järkevä teko. Kehnot strategiset valinnat johtivat Hattinin taisteluun, jossa Saladinin armeija teurasti lähes kokonaan kristilliset joukot, noin 30 000 miestä. Hattinin jälkeen Saladin valtasi nopeasti sekä Jerusalemin että suurimman osan Pyhää maata.

Noidankehä pakotti maanpakoon

Murskatappio merkitsi Jerusalemin kuningaskunnan ja temppeliherrojen arvovallan romahdusta. Eurooppa koetti pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Englannin kuningas Rikhard Leijonamieli lähti johtamaan kolmatta ristiretkeä. Joukot onnistuivat vapauttamaan Akkon ja Jaffan kaupungit ja joitakin pieniä maa-alueita, mutta Jerusalemin valtaus ei onnistunut.

Tämän jälkeen ristiretkistä ei Euroopassa innostuttu entiseen tapaan, ja temppeliherrojen alkoi olla vaikea rekrytoida uusia jäseniä. Ritarien taso laski, kun kaksi muuta ritarikuntaa, johanniitat ja Saksalainen ritarikunta, vetivät parhaita miehiä riveihinsä. Syntyi noidankehä: heikompi soturiaines johti heikkoon menestykseen taistelukentillä, ja heikko menestys vähensi arvostusta ja lahjoituksia. Myös talletukset hupenivat, ja verotusoikeuksia karsittiin.

Rahapula alkoi piinata. Kun suurmestari Guillaume de Beaujeu sata vuotta myöhemmin saapui Pyhälle maalle, hän joutui toteamaan, että ritarikunta oli heikommassa jamassa kuin koskaan: menoja oli runsaasti mutta tuloja ei juuri nimeksikään. Eivätkä asiat kohentuneet. De Beaujeu kuoli toukokuussa 1291 Akkon piirityksessä, jonka päätteeksi kristittyjen viimeinen huomattava kaupunki siirtyi muslimien haltuun.

Akkon menetyksen jälkeen temppeliherroilta katosi tarkoitus toiminnasta. Ritareita jäi kuitenkin Ruadin varuskuntasaareen Syyrian rannikolle. Kun muslimit 12 vuotta myöhemmin valtasivat sen, ritarit vetäytyivät maanpakoon Kyprokseen. Siellä he eivät kyenneet vakiinnuttamaan asemaansa, ja vain kymmenkunta vuotta myöhemmin he muuttivat Etelä-Ranskaan. Se oli paha virhe. Vaikka ritarikunnan tila koheni, häviö häämötti.

Kuningas sinetöi kohtalon

Kuoliniskun temppeliherroille antoi Ranskan kuningas Filip IV Kaunis. Hän oli ottanut ahkerasti velkaa järjestöltä, mutta hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta maksaa lainojaan takaisin. Päinvastoin, hän himoitsi ritarikunnan omaisuutta selvitäkseen ainaisesta rahapulastaan.

Filip hyödynsi kaunaa, jota monet vallanpitäjät ja poliittiset päättäjät tunsivat temppeliherroja kohtaan. Heitä sieppasivat etenkin järjestön oikeus verojen kantoon ja lupa toimia maallisen lain tavoittamattomissa. Filip alkoi ruokkia määrätietoisesti huhuja, joita liikkui temppeliherrojen paheellisesta elämästä. Näin joko syntyivät tai ainakin jäivät elämään uskomukset irstaista salamenoista ja saatananpalvonnasta.

Vuonna 1306 Filip houkutteli paavi Klemens V:n vaatimaan temppeliherrojen ja johanniittojen yhdistymistä. Kun temppeliherrat odotetusti torjuivat ehdotuksen, Filip iski. Hän uskotteli saaneensa paavilta vapaat kädet toimia parhaaksi katsomallaan tavalla. Ympäri Ranskaa lähti sinetöityjä kirjeitä, joissa kaikissa oli sama viesti: vangitkaa alueenne temppeliherrat perjantaina 13. lokakuuta 1307. Tuon siitä lähtien huonon onnen päivän aamuna poliisit tekivät tehokkaasti työtä käskettyä.

Filipin toimet saivat Klemensin raivoihinsa. Paavin arvovaltaa oli loukattu, sillä temppeliherrat olivat yksin paavin alaisia. Klemens kumosi oikeudenkäynnit ja peruutti inkvisiittorien toimivallan. Lopulta reaalipolitiikka kuitenkin voitti. Filip tarvitsi paavia, mutta paavi vielä enemmän Filipiä. Klemens avasi uuden tutkinnan, jota hän itse johti.

Tätä keskiajan suurinta joukko-oikeudenkäyntiä istuttiin Englannista Kyprokseen ulottuvalla alueella. Kuva temppeliherrojen toimista muuttui ratkaisevasti, sillä paavin tutkijat kuulivat myös puolueettomia todistajia. Monin paikoin nämä olivat lähes yhtä mieltä siitä, että ritareita vastaan nostetut syytteet harhaoppisuudesta ja homoseksuaalisuudesta olivat perusteettomia.

Filipin Ranska pysyi tiukasti eri linjoilla, ja siellä yli 50 temppeliherraa tuomittiin poltettavaksi. Viimeisten joukossa paloi viimeinen suurmestari Jacques de Molay Pariisissa Notre-Damen edustalla 18. maaliskuuta 1314.

Filipin painostamana Klemenskin joutui tekemään nahkapäätöksen. Hän korosti, ettei syytteitä kyetty todistamaan oikeiksi, mutta hajotti järjestön, koska sen maine oli jo peruuttamattomasti tahriintunut.

Laupeudentyöt jatkuvat

Temppeliherrojen tuho ei ollut niin täydellinen kuin järjestön kukistajat poliittisista ja propagandasyistä uskottelivat. Suuri osa jäsenistä liittyi johanniittoihin. Myös järjestön omaisuus, tietämys ja arkistot siirtyivät johanniittojen haltuun – eivätkä kadonneet salaperäisesti, kuten väitetään.

Yhdistynyt ritarikunta piti päämajaansa Rodoksella, kunnes turkkilaiset valtasivat sen vuonna 1530. Järjestö siirsi toimintansa Maltalle. Siellä se jatkoi itsenäisen valtion tavoin, kunnes Napoleon valtasi saaren vuonna 1798. Johanniitat hajaantuivat ympäri Eurooppaa, mutta perustivat uudelleen päämajansa Roomaan vuonna 1834. Siellä järjestö on jatkanut toimintaansa Maltan ritarikuntana.

Maltan ritarikunta on yhä riippumaton hengellinen järjestö, jolla on diplomaattisuhteet yli sataan valtioon ja YK:ssa tunnustettu tarkkailijajäsenen asema. Se tekee sairaala- ja sairaanhoitotyötä ympäri maailmaa köyhien, kodittomien, vammaisten, orpojen ja muiden vähäosaisten parissa. Laupeudentyössä on mukana tuulahdus ritariajoilta – ja temppeliherrojen perinnöstä.

Hannu Pesonen on ulkomaanaiheisiin erikoistunut toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Temppeliherrat tekivät globaalia bisnestä

Keskiajan ensimmäinen hengellinen ritarikunta otti tehtäväkseen turvata rauhaa kristillisissä valtioissa, joita Euroopan hallitsijat perustivat Lähi-itään ensimmäisen ristiretken päätteeksi. Valtioita luomalla kristikunta halusi pitää kristinuskon pyhät paikat kristittyjen käsissä ja näin varmistaa pyhiinvaeltajien pääsyn niihin.

Temppeliherroilla oli linnoituksia pitkin Outremeriä, kuten Israelin, Jordanian, Syyrian ja Libanonin käsittänyttä kristillistä Lähi-itää kutsuttiin. Kun toiminta laajeni suojelusta ja sodankäynnistä tavarankuljetukseen ja rahanliikutteluun, ritarikunnalle nousi haarakonttoreita Euroopan täydeltä.

Veljeskunnan päämaja sijaitsi kuitenkin Outremerissä Jerusalemissa. Siellä suurmestari jakoi ohjeitaan, joita kirjeenvaihtajat kiidättivät eteenpäin niin nopeasti kuin pystyivät. Jerusalemin menetyksen jälkeen suurmestari asettui Akkoon. Kun sekin päätyi muslimeille, esikunta siirtyi Kyprokseen.

Temppeliherrojen kohtaloksi koitui lopulta Ranskan kuninkaan organisoima vaino, joka käynnistyi 1307 ja päättyi 1314. Taikauskoinen sanonta "seitsemän vuotta onnettomuutta" juontuu joidenkin tulkintojen mukaan näistä tapahtumista.

9 ristiretkeä Lähi-itään1096–1099 Yritys vallata Pyhä maa kristityille onnistuu. Matkalla seldžukeilta taistellaan takaisin alueita Bysantissa.1147–1149 Yritys häätää seldžukit Edessasta epäonnistuu. Kreivikunta on menetetty.1189–1192 Yritys vapauttaa Egyptin miehittämä Jerusalem epäonnistuu. Akko ja Jaffa saadaan takaisin. Kyproksesta tulee ristiretkivaltio.1202–1204 Uusi yritys vapauttaa Jerusalem katkeaa kesken matkan taisteluun Konstantinopolista. Bysantin keisarikunta jaetaan ristiretkivaltioihin.1216–1220 Yritys rynnistää Egyptiin alkaa hyvin mutta päättyy katastrofiin.1227–1229 Yritys palauttaa rauha Jerusalemiin onnistuu. Kaupunki jaetaan kristittyjen ja muslimien etupiireihin.1249–1254 Yritys vapauttaa Egyptin uudelleen anastama Jerusalem epäonnistuu.1270 Yritys lyödä muslimit Tunisissa epäonnistuu. Retki jatkuu häätämään Egyptiä Tripolista ja Antiokiasta.1271–1272 Yritys pitää edes Akko ja Tripoli kristityillä johtaa 10 vuoden rauhansopimukseen Egyptin kanssa. Myöhemmin kristityt ajautuvat keski­näisiin sotiin ja Egypti valtaa alueet. 

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

Koko projektin tapahtumia

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018