Pönäkkä ja itseriittoinen totin litkijä vai yhteiskunnallisesti valveutunut kosmopoliitti? Oulun tervaporvarit olivat varsin nurkkakuntaista väkeä, mutta joukkoon mahtui myös poikkeuksia.


valveutunut kosmopoliitti? Oulun tervaporvarit olivat varsin
nurkkakuntaista väkeä, mutta joukkoon mahtui myös poikkeuksia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jos on uskominen italialaista tutkimusmatkailijaa Giuseppe Acerbia, oululaiset tervaporvarit olivat töykeää joukkoa. Vuonna 1799 Oulussa vieraillut Acerbi kuvailee matkakertomuksessaan monin sukulaisuussitein toisiinsa kietoutuneita Oulun kauppiaita luokaksi, "jota ei koskaan tavata muussa seurassa" ja jonka jäsenet ovat "vähiten halukkaita ystävälliseen kanssakäymiseen ja myös huonoimmin valistettuja".

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Oulun paikallishistorian tuntijat Markus H. Korhonen ja Matti Salo arvelevat, että italialaisen kosmopoliitin kuvaus on totuudenmukainen. Siinä missä tervaporvarien yritteliäisyys ansaitsee ihailua, heidän sivistyksensä ja vapaa-ajan rientonsa eivät olleet kovin hohdokkaita.


- Tervaporvarien elämä oli sovinnaista ja tylsää jopa nykypäivän sohvaperunan näkökulmasta. Ulkoiset elementit, kuten kulmatontti, puleeratut pitsiverhot ja fiikus eteissalissa, olivat heille tärkeimpiä! Korhonen tokaisee.


Kolmen kastin porvareita


Oulun porvarien välillä vallitsi jo 1800-luvun alussa selvä nokkimisjärjestys, jota Erkki Kivijärvi, itse tervaporvarisuvun jäsen, kuvaa romaanissaan Tervaporvari:


"Ylinnä olivat vanhojen kauppahuoneiden ja liikkeiden omistajat ja laajentajat, kauppaneuvokset ja kauppaneuvosten pojat - -. Toisen arvoluokan muodostivat ne konsulit ja patruunat, jotka joko naimiskauppojen taikka perintöjen turvin olivat päässeet huomattujen liikkeiden omistajiksi - -. Kolmanteen luokkaan oli jo pitempi askel; sen muodostivat maakauppiaista kaupunkilaistuneet ja tavallisen puotikaupan ohella tukkukauppaakin harjoittamaan ryhtyneet kauppiaat, jokunen itsenäistynyt "puukhollari" [kirjanpitäjä] - - sekä huomattavimmat puoti-kauppamiehet ja teollisuuden harjoittajat."


Kahden ylimmän luokan perheet olivat tekemisissä keskenään, mutta kolmannen luokan kaup-piaat oli eristetty piireistä. "Korkeintaan saattoi kauppaneuvos, konsuli tai patruuna vaihtaa jonkin sanan heidän kanssaan aamukävelyllä torilla, ehkäpä puhella kotvasen Seurahuoneellakin."


Suurporvarit olivat pääosin suomenruotsalaisia: Bergbomeja, Candelineja, Franzéneja, Pentzinejä, Snellmaneja ja Wacklineja. Korhonen ja Salo kuitenkin painottavat, että suurin osa Oulun ruotsinkielisistä porvareista oli lähtöisin maakunnista eivätkä he olleet ummikkoja. Monet suvut suomalaistuivat, kun kaupungin porvarit tekivät keskenään naimakauppoja.


Pidoissa pöytä koreaksi


Useat tervaporvarisuvut olivat uskonnollisia eivätkä juuri huvitelleet julkisuudessa. Tosin 1849 perustettu Westerlundin salonki eli nykyinen Oulun kaupungintalo veti heitäkin puoleensa.


Keskenään porvarit järjestivät pitoja juhlapäivinä. Ruoka- ja juomakulttuuri oli Korhosen mukaan kansainvälistä. Esimerkiksi joulupöytään tuotiin meriltä venäläistä kaviaaria, Strassbourgin hanhenmaksaa, viinirypäleitä ja monenlaisia hedelmiä. Ruokajuomiksi tarjottiin sherryä, Reinin ja Moselin viinejä ja konjakkia.


Muuhun hauskanpitoon kuuluivat Kivijärven mukaan herroilla "tuoksuvat totit, korttipöydät ja korkeapoviset Hebet, Tukholmasta tuotetut tarjoilijattaret, hienohepeniset pullonkantajat", rouvilla taas kahvikekkerit ja ompeluseurat, joissa "paneteltiin poissaolevia ja kehuttiin läsnäolevia" ja "juotiin kahvia ja öljyistä malagaa".


Kesäisin porvariperheet etsiytyivät luontoon eväsretkille sekä kesähuviloilleen meren lähelle Oulun Hietasaareen. Viehkeissä huviloissa oli näyttäviä pitsitorneja ja tanssisaleja. Nykypäi-vään on säilynyt vain Snellmanien melko pienikokoinen kesähuvila Hannala.


Vastuukin kuului kuvaan


Tervaporvareiden joukossa oli myös sivistyneitä hahmoja. Oulun 1800-luvun menestyksekkäimmän kauppahuoneen johtaja Johan Wilhelm Snellman Gerhardsson oli jäsenenä useissa valtiollisissa komiteoissa ja työskenteli Ouluun 1860-luvulla perustettujen merikoulun ja kauppakoulun hallituksissa. Vaimonsa Jeannetten kanssa hän majoitti kotiinsa matkustavia taiteilijoita ja kiertäviä muusikoita.


Vaikka 1800-luku oli Oululle kasvun aikaa, koviltakaan ajoilta ei vältytty. Ajoittain laitakaupunginosien köyhät merimies- ja käsityöläisperheet näkivät suoranaista nälkää ja joutuivat sinnittelemään talvella jäkälällä ja muulla hätäravinnolla.


1800-luvun lopulla tärkeäksi tervasuvuksi nousseet Ravanderit tarjosivat kodeissaan köyhille ruokaa ja lääkärinapua. Esimerkiksi kulkutautien riehuessa 1886 Otto Ravander antoi kotinsa tohtorin käyttöön potilaiden hoitamiseen.


Ravander myös johti viinanmyyntiä säädellyttä anniskeluyhtiötä, jonka varoja annettiin köyhille koululaisille ja kirjastoille. Myöhemmin Oskar ja Jori Ravander sekä J. W. Snellmanin poika Karl August lahjoittivat avokätisesti rahaa vanhusten- ja köyhäinhoitoon. Ravanderin veljekset perustivat jopa säätiön, joka on yhä olemassa.

Päivi Parhi-Riikola on oululainen vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla