Tähtitaivas, ikimetsä ja puhdas matematiikka kiehtovat kolmea nuorta suomalaista. Tuli harrastuksesta ammatti tai ei, se antaa hienoja elämyksiä.


Sisältö jatkuu mainoksen alla

TEKSTI:Helena Telkänranta

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tähtitaivas, ikimetsä ja puhdas matematiikka kiehtovat kolmea
nuorta suomalaista. Tuli harrastuksesta ammatti tai ei, se antaa hienoja elämyksiä.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2003

  lumoaa


 


Tähtitieteen harrastaminen on hyvin suomalainen ilmiö. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa on yksi maailman suurimmista alan harrastajayhdistyksistä, jos yhdistysten jäsenmääriä verrataan koko maan väkilukuun. Mikä on suomalaisen tähti-innostuksen salaisuus? Pitkät pimeät illat?

- Nekin, mutta varmaan myös kesämökkikulttuuri. Kaupungeissa on niin paljon valoa, että se vaikeuttaa tähtien havainnoimista, pohtii vantaalainen Jaakko Saloranta, 21.

- Omistakin harrastuskokemuksistani parhaisiin kuuluvat mahtavat yöt ystäväni kesämökillä Pernajassa. Tähtiä näkyy paljain silmin enemmän kuin Helsingissä kaukoputkella! hän muistelee ihastuneena.

Mieleenpainuvia elämyksiä ovat olleet myös ne kerrat, kun Jaakko on päässyt kaukoputkineen etelänmatkoille. - Viimeksi olin Kyproksella. Siellä näkyy taivasta paljon etelämmäs, ihan eri tähtikuvioita kuin täällä.

Mikä siellä taivaalla sitten kiehtoo? - Se on aika ajatonta, Jaakko miettii. - Istua jossain rannalla ja tuijottaa vain ylöspäin, kun tähdet liikkuvat pikkuhiljaa. Katsella valoa, joka on lähtenyt liikkeelle kauan sitten. Se pitää itse kokea, jotta sen ymmärtää.

Siskokin joutui hankeen

- Kipinä syttyi, kun olin 14- tai 15-vuotias. Rupesin vain tähyilemään taivaalle ja yritin tunnistaa tähtikuvioita. Sitten ostettiin kiikari ja myöhemmin kaukoputki, Jaakko kertoo.

Kaveripiirissä Jaakon tähtien bongailusta tuli hyväntahtoinen vitsi, jota edelleenkin kuulee. Kotona huulta heitettiin vähemmän:

- Vanhempani ja sukulaiset ovat suhtautuneet tähän innostuneesti. Pikkusiskon kanssa aloittelin harrastusta yhdessä, pakotin hänet tulemaan mukaan pihalle lumeen makaamaan ja katsomaan tähtiä.

Lähellä asuva hyvä kaverini innostui myös. Yhdessä istuttiin pellolla putkien kanssa ja kiroiltiin, kun vettä satoi joka yö eikä mitään näkynyt, Jaakko nauraa.

Monien muiden harrastajien tavoin Jaakkokin havainnoi ja valokuvaa taivasta myös päiväsaikaan: pilviä ja auringon aiheuttamia valoilmiöitä. - Kun on tottunut katselemaan ylöspäin, sitä tulee tehtyä. Vaikka on se välillä vähän hassun näköistä.

Ihan uuttakin voi löytää

Avaruudessa Jaakon ovat lumonneet etenkin niin sanotut syvän taivaan kohteet.

 - Ne ovat galakseja tuolla kaukana, tällaisia oman Linnunratamme kaltaisia, ja erilaisia sumuja ja yhtenäisiä tähtikasoja, hän selittää. - Niitä on niin paljon, ettei niitä kaikkia mitenkään pysty elämänsä aikana näkemään.

Kaukaisetkin galaksit on luetteloitu perusteellisesti, joten tähtitieteen harrastaja tietää, mitä kaukoputkellaan metsästää. Tieteelle uudetkaan löydöt eivät silti ole mahdottomia.

- Tietynlaisia avoimia tähtijoukkoja voi löytää vielä, niitä ei ole niin hirveästi luetteloitu, Jaakko kertoo.

Ursassa Jaakko Saloranta toimii syvän taivaan jaoston apuvetäjänä. Hän myös kirjoittaa artikkeleita Tähdet ja avaruus -lehteen ja osallistuu sähköpostikeskusteluihin. Silti harrastuksia mahtuu nuoren miehen elämään muitakin: valokuvausta, luonnossa liikkumista, pyöräilyä ja sählyä.

Jaakko aikoo myöhemminkin pitää tähtitieteen pelkkänä harrastuksena. Ammatin hän toivoo löytyvän tietotekniikasta, jota hän opiskelee Haagan ammattikorkeakoulussa. Uran valinnassa tähdet paljastuvat silti perimmäisiksi syyllisiksi:

- Tämä harrastus on yllättävän paljon tietokoneen kanssa näpräilyä: kotisivujen tekemistä ja keskusteluihin osallistumista. Tähtitieteen takia tuli tutustuttua aika lailla tietotekniikkaankin.

Tuntuu hyvältä keksiä itse


 


Nuoret uskaltavat kysyä, eikä heidän ensimmäinen ajatuksensa ole, onko vastauksesta hyötyä, Suomen Akatemian pääjohtaja Reijo Vihko kehuu. Meneillään on akatemian vuosittain järjestämän lukiolaisten tiedekilpailun Viksun palkintojenjako viime toukokuussa.

- Voittajien taso on koko kilpailun viisivuotisen historian ajan ollut hämmästyttävän korkea, Vihko sanoo.

Tänä vuonna kilpailuun osallistui 163 lukiolaista. Voittajaksi valittiin Kaisa Matomäki, 18, joka kilpailutyössään selätti erään matematiikan ongelman: kuinka ratkaista pelkällä harpilla ja viivaimella toisen asteen yhtälö, jossa muuttujien kertoimet ovat kompleksilukuja.

Kaisa jakoi tehtävän pienemmiksi osaongelmiksi ja kokosi lopuksi kaiken yhteen laskutoimitukseksi, joka koostui yhdeksästätoista geometrisesta vaiheesta. Palkintolautakunta totesi perusteluissaan, että Kaisa on kehittänyt uuden ratkaisumenetelmän ja ajattelutavan, joka osoittaa poikkeuksellista luovuutta.

Matematiikka on kiehtonut Kaisaa jokseenkin koko elämän ajan. Ulkomaailma oivalsi asian, kun Kaisan huomattiin kolmivuotiaana syventyneen ratkomaan tehtäviä ekaluokkalaisen isonveljensä matematiikan kirjasta.

Täsmällisyys on kiehtovaa

Kaisa on osallistunut myös koululaisten valtakunnallisiin matematiikkakilpailuihin, joista tämänvuotisen hän voitti, ja kansainvälisiin matematiikkaolympialaisiin. Kilpailuvoitot ja muu glooria eivät kuitenkaan hänelle merkitse paljoakaan. - Parhaita matematiikan harrastamiseen liittyviä hetkiä ovat ne, jolloin itse keksii jotain uutta, Kaisa sanoo.

- Matematiikassa kiehtoo ehkä täsmällisyys. Ja se, että matematiikka ei perustu havaintoihin, vaan kaikki on juuri niin kuin on, hän pohtii.

Kun suhde matematiikkaan on tällainen, koululaskuja tankattaessa on mahtanut olla tylsää? - No, se riippuu opettajasta, Kaisa hymähtää. - Jos opettaja antaa lisää samanlaisia tehtäviä, kun on jo laskenut edelliset, se ei tietysti ole kovin hauskaa. Mutta jotkut opettajat antoivat uusia, haastavampia lisätehtäviä, ja se oli mielenkiintoista.

Yläasteella kaveripiiri piti Kaisaa outona, mutta lukiossa tilanne muuttui. Kaisa kävi lukionsa Valkeakoskella Päivölän kansanopiston matematiikkalinjalla, joka toimii yhteistyössä Valkeakosken aikuislukion kanssa. Hengenheimolaisia hän on tavannut paitsi siellä myös matematiikkakilpailujen valmennusviikonloppuina. - On ollut todella mukavaa tutustua ihmisiin, jotka myös ovat kiinnostuneita matematiikasta, hän toteaa tyytyväisenä.

Vapaa-aikaansa Kaisa viettää kavereidensa kanssa ja liikunnan parissa. Hän myös pelaa sshkkia ja lueskelee yliopistotasoisia matematiikan kirjoja. Näille on nyt tullut käyttöä muutenkin, sillä Kaisa aloitti tänä syksynä matematiikan opinnot Turun yliopistossa. Tulevaisuuden haaveissa häämöttää ammatti matematiikan tutkijana.

Harrastajasta tuli ikimetsien ekspertti


 


Uuden lajin löytäminen on luonnontutkijan unelma, johon ani harva yltää. Pieni suomalaisten luonnonharrastajien joukko, Luonto-Liiton metsäryhmäksi kutsuttu, on kuitenkin löytänyt peräti useita tieteelle uusia kääpälajeja, vaikka käävät ovat perusteellisesti tutkittu lajiryhmä.

Löydöt ovat kuitenkin sivutuote. Varsinaisesti tämä muutamakymmenpäinen ryhmä inventoi vanhoja metsiä ja muita luontoalueita eli kartoittaa niiden eläin- ja kasvilajeja. Luotettava inventointi on välttämätön työkalu, kun viranomaiset harkitsevat suojelupäätöksiä. Metsäryhmäläisille yhteistä on, että heidän työnsä tunnustetaan tieteellisesti tasokkaaksi - ja että heidän kykyjensä juuret ovat pitkäaikaisessa biologian harrastuksessa.

Espoolaiselle Olli Turuselle, 33, harrastus on poikinut myös ammatin. Hän on nyt puolitoista vuotta työskennellyt Suomen luonnonsuojeluliitossa. Kokenut inventoija haluttiin koordinoimaan Venäjän metsien kartoitusta ja venäläisten kanssa tehtävää luonnonsuojelutyötä.

- Venäjän metsät veivät minut 1990-luvun puolivälin jälkeen, Olli kertoo. - Vietin muutaman vuoden kesät itänaapurin maastossa - se on todellista tutkimusmatkailua. Joillakin alueilla länsimainen ihminen ei ole käynyt koskaan, eikä monillakaan sitten 1930-luvun.

   - siitä huolimatta, että miehen oma gradu odottaa edelleen viimeistelyään. Kun käytännön biologin työt tempaisivat mukaansa, opintojen loppusilaukselle ei ole tahtonut löytyä aikaa.

Piisamit valtasivat pakastimen

Käänteentekevä hetki Olli Turusen elämässä oli, kun hän kuusivuotiaana löysi mummolasta äitinsä vanhan kasvikokoelman. - Se oli minusta todella hieno, ja päätin tehdä samanlaisen.

Kuusivuotias joutui kovaan kouluun, kun hän otsa rypyssä yksinään tutkaili ainoaa tuonaikaista kasvikirjaa, Ilmari Hiitosen Koulu- ja retkeilykasviota. Sen raskassoutuiset määrityskaavat ja tieteellinen terminologia ovat sellaisia, että nykyään kukaan aloittelija ei kuvittelisi sitä käyttävänsä.

- Koulukavereista nämä minun puuhani olivat jossain määrin vitsin aihe. Aika paljon harrastus oli itsekseen touhuamista, Olli muistelee.

Esikuvia sentään oli. - Joskus eka- tai tokaluokkalaisena ilmoitin opettajalle, että haluan isona Ilkka Koivistoksi, Olli hymyilee.

- Jacques Cousteau oli myös tärkeä esikuva, samoin edesmennyt nilsiäläinen kansakoulunopettaja ja kasvitieteilijä Olli Kyyhkynen, joka oli 1930- ja 1940-luvulla kerännyt 40 000 kasvin kokoelman.

Kotona syntyi suukopua siinä vaiheessa, kun Olli harrasti eläinten täyttämistä ja pakastimeen ilmestyi yhä uusia kuolleita piisameita. Isä toisaalta rakensi suosiolla häkin peipolle, joka oli jäänyt talveksi perheen kotipihalle Nilsiään ja jonka Olli kavereineen pelasti pakkasesta sisätiloihin. Keväällä tämä Jeppe-peippo päästettiin taas vapauteen.

Nilsiän kasvilajisto on rikas, ja Ollin herbaariot kävivät yhä pulleammiksi. - Kun ympäristöviranomaiset nyt ovat Naturan neljännellä täydennyskierroksella, 1980-luvun alussa tekemistäni kasvilöydöistä on yllättäen ollut hyötyä, Olli hämmästelee. Moni hänen silloin tallettamansa kasviharvinaisuus on antanut johtolankoja, joiden avulla on löydetty lajistoltaan arvokkaita lettosoita ja lehtoja.

Tiede hyötyy harrastajista

Nuorten luonnonharrastajien panos tutkimuksessa ei Suomessa muutenkaan ole uusi ilmiö. Luonto-Liitto on vuosikymmenten ajan kerännyt nuorilta jäseniltään kevätseurantaraportteja eli muistiinpanoja siitä, minä päivänä tietyt muuttolintu-, perhos- ja muut lajit ensimmäistä kertaa näyttäytyvät milläkin paikkakunnalla. - Kaikki havainnot on talletettu Luonnontieteelliseen keskusmuseoon, Olli kertoo. - Niissä näkyy selvästi esimerkiksi useiden lajien aikaistuminen ilmaston muuttuessa. Ja jos joukossa on yksittäisiä virhehavaintoja, niiden vaikutus mitätöityy aineiston suuruuden takia.

Ollin omaa erikoisalaa ovat nykyään käävät. - Vaikka vanhan metsän lajeille usein nauretaan, käävistä puhumattakaan, ihmiset alkavat arvostaa niitä sitten, kun niiden merkitys ekosysteemissä tulee tutuksi, Olli on huomannut. Biologisen yleistiedon puute huolettaa häntä: ihmiset eivät aina ymmärrä edes jokapäiväisiä sanomalehtiuutisia - kuten vaikka sitä, mistä lajien uhanalaisuudessa on kysymys. Koska kasvien keruu laajentaisi biologian tietämystä, hän soisi sen palaavan kouluihin.

- Tarkoitus on jonkin aikaa jatkaa Venäjän metsien kanssa, Olli Turunen hahmottaa omaa tulevaisuuttaan. - Myöhemmin kiinnostaisi pari vuotta kartoittaa trooppisia alueita.

- Saan tehdä työkseni tasan sitä, mistä olen todella kiinnostunut. Se tuntuu sellaiselta etuoikeudelta, että välillä ihmetyttää. Voin kulkea Venäjällä sellaisissa maisemissa, että ihan harmittaa olla ainoa ihminen, joka saa ihastella niitä!

Helena Telkänranta on toimittaja ja tietokirjailija.

Sisältö jatkuu mainoksen alla