Hannibal Lecter aloitti kirjojen ja elokuvien psykopaattibuumin, joka jatkuu yhä. Todellisen elämän psykopaatit ovat terapeutin painajaisia: hoito voi tehdä heidät entistä pahemmiksi.


TEKSTI:Risto Selin

Hannibal Lecter aloitti kirjojen ja elokuvien psykopaattibuumin,
joka jatkuu yhä. Todellisen elämän psykopaatit ovat terapeutin
painajaisia: hoito voi tehdä heidät entistä pahemmiksi.

Julkaistu Tiede-lehdessä

4/2001



Psykiatri Hannibal Lecter syö ihmislihaa laatuviinin kera. Huippuälykkäänä hän saa toisen ajetuksi itsemurhaan pelkällä manipuloivalla puheella. Tai hän voi purra tältä nenän irti.

Myös Tony Soprano on vaarallinen. Mafiosona hän pahoinpitelee ja tappaa ihmisiä. Hän välittää varastettuja autoja ja johtaa laitonta uhkapeliä ja prostituutiota. Hänellä on vaimo, kaksi lasta ja vaihtuvia rakastajattaria. Hän vaatii suojelurahaa ja imee yrityksiä kuiviin.





Näin elää psykopaatti

Jo lastenkodissa Frank rettelöi ja kiusasi muita. 15-vuotiaana hänet pidätettiin autovarkaudesta, sitten pahoinpitelyistä, varkauksista ja huumerikoksista. 19-vuo-tiaana hänet vangittiin raiskauksesta. Vaikka uhri selvisi väkivallasta hädin tuskin hengissä, Frank väitti tämän olleen täysin suostuvainen.

Vankilasta Frank siirrettiin vartioituun sairaalaan. Siellä hän sai naishoitajan vakuuttuneeksi syyttömyydestään. Hoi-taja auttoi Frankin pakenemaan koska uskoi tämän rakastavan häntä. Frank vietti hoitajan luona kaksi päivää ja häipyi.

Frank saatiin kiinni, ja hän päätyi vankilan kautta taas sairalaan. Lomalla hän kui-tenkin raiskasi nuoren naisen ja joutui takaisin vankilaan.

Nyt Frank on kirjoittanut vankilassa omaelämäkerran. Hän myös lukee psykopatiaa koskevia tutkimuksia ja viittaa niihin harhaanjohtavasti yrittäes-sään houkutella viranomaisia vapau-ttamaan hänet.

Lecter on fiktiivinen hahmo elokuvissa Uhrilampaat ja Hannibal, Soprano puolestaan Nelosen tv-sarjassa. Valitettavasti heidän kaltaisiaan on myös todella olemassa. Heitä kutsutaan psykopaateiksi.

Petollisia ja väkivaltaisia

Psykopatiaa pidettiin pitkään yhtenä persoonallisuushäiriötyyppinä, mutta nykyisin se jaetaan kahteen alaluokkaan.

- Primaari psykopaatti on pinnallisesti viehättävä, mutta hän huiputtaa ja manipuloi muita omaksi edukseen. Hän on emotionaalisesti kylmä ja valehtelee jatkuvasti, eikä hän koe syyllisyyttä, katumusta tai myötätuntoa. Muut ovat hänelle pelkkiä välineitä, mutta itsestään hänellä voi olla suuriakin käsityksiä.

- Sekundaari psykopaatti on puolestaan impulsiivinen. Hän kyllästyy helposti, eikä hänellä ole realistisia pitkän ajan suunnitelmia. Hän ei kanna vastuuta elämästään eikä kenestäkään ihmisestä vaan elää muiden siivellä.

Kummankaantyyppiset psykopaatit eivät muodosta syvää henkilökohtaista suhdetta kumppaniinsa, ja he tekevät monenlaisia rikoksia petoksista sarjamurhiin.

Hannibal Lecterin hahmolla on ilmeisesti tavoiteltu primaarin psykopaatin luonnetta, Tony Sopranolla sekundaarin psykopaatin.

Pari prosenttia väestöstä


 





Kaikki eivät ole murhaajia

Psykopaatin ei tarvitse olla sarjamur-haaja piinatakseen muita ihmisiä.

Esimerkiksi varakkaan yhdysvaltalaisen näyttelijä Danin tunteettomuus haittaa suuresti hänen ympäristöään. Hän kiusaa huvikseen tarjoilijoita ja työ-tovereitaan. Työpaikalla Dan käynnistää ilkeitä huhuja, valehtelee ja harrastaa lievää kiristystä.

Jo lukiossa Danille valkeni, että hän oli erilainen kuin muut. Kun hänen ys-tävänsä kuoli syöpään, hautajaisissa kaikki muut itkivät, mutta hän ei tuntenut mitään. Ajateltuaan asiaa hän havaitsi, ettei kaipaisi äitiään, isäänsä tai ketään muutakaan.

Aiheen kuvauksia löytyy historiasta. Vuonna 1835 psykiatri James Prichard nimitti erästä äkkipikaista aatelismiestä "moraalisesti mielipuoleksi". Mies oli mm. ruoskinut hevosen, potkinut koiran kuoliaaksi ja heittänyt naisen kaivoon. On myös esitetty, että Vanhan testamentin Simson oli psykopaatti (ks. Tiede 3/2001, s. 9).

Viime aikoina tutkijoita ovat kiinnostaneet psykopatian lievät muodot; sosiaalipsykologiassa näitä on tutkittu machiavellismi-käsitteen alla. Nimi viittaa valtiofilosofi Niccolò Machiavelliin (1469-1527), joka suositteli laskelmoivaa häikäilemättömyyttä menestyksen saavuttamiseksi.

Kaikki "psykopaatit" eivät ole hoidossa tai vankilassa, eivätkä kaikki rikolliset ole psykopaatteja. Vangeista heitä on 15-80


prosenttia. Koko väestöstä psykopaatteja on vain pari prosenttia,


useimmat miehiä.

Psykopatiaa myös lapsilla

Adoptiotutkimusten mukaan psykopatia johtuu ainakin osittain geeneistä. Myös ympäristö vaikuttaa, sillä epäjohdonmukainen tai psykopaattisen mallin tarjoava kotikasvatus näyttää edistävän psykopatiaa.




Kahdenlaista psykopatiaa

- Primaari psykopatia


Liukaskielisyys ja pinnallinen charmi


Suuruuskuvitelmat


Patologinen valehtelu


Huiputtaminen ja manipulointi


Syyllisyyden ja katumuksen puuttuminen


Tunteiden heikkous


Kovapintaisuus ja empatian puute


Vastuuttomuus

- Sekundaari psykopatia


Impulsiivisuus


Vastuuttomuus


Taipumus kyllästymiseen


Ei realistisia pitkän ajan tavoitteita


Siipeily


Huono käyttäytymisen hallinta


Varhaiset käytöshäiriöt


Nuorisorikollisuus

- Molemmissa


Sukupuolielämä persoonatonta, irtosuhteita


Useita lyhytaikaisia avioliittoja


Erilaista rikollisuutta


Toisaalta kaikista huonosti kasvatetuista ei tule psykopaatteja tai muutenkaan ongelmaisia. Lisäksi on muistettava, että psykopaattisia piirteitä esiintyy lapsillakin. Tämä viittaa siihen, että ympäristövaikutukset ovat varhaisia. Synnytyksen vaikeudet eivät kuitenkaan ole tässä taustalla, toisin kuin esimerkiksi skitsofreniassa ja autismissa.

Väkivaltaviihdettä ei juuri voi syyttää psykopatian edistämisestä. "Tavallinen" väkivalta- tai kauhuelokuva ei vaikuta psykopaatteihin.

Taustalla tunteiden puutteellisuus

Psykopatian välittömät syyt tunnetaan häiriön pitkäaikaiskehitystä paremmin.

Erityisesti primaarien psykopaattien tunteet ovat laimeita, eivätkä he koe ahdistusta. Lisäksi psykopaatit hallitsevat tunteensa hyvin. Tästä syystä he voivat toimia pelottavissakin tilanteissa ja etsiä jännitystä rikollisuudesta tai muualta.

Tunteettomuus estänee myös muiden tunteita tarttumasta ja siten vaikeuttaa toisten ihmisten kokemuksellista ymmärtämistä. Samoin psykopaateilla on vaikeuksia havaita toisten kärsimystä, mikä vähentää myötätuntoisuutta.

Yleensä huijaamisen, varastamisen ja väkivallan taustalla on kyvyttömyys tai haluttomuus tiedostaa toiminnan vahingollisuus ja oma osuus siinä. Todennäköisesti nämä tekijät vaikuttavat myös psykopaattien tekoihin. He voivat esimerkiksi todeta, että "uhri sai mitä ansaitsi", tai vähätellä vahinkoja.

Psykopaatti ei hevin opi virheistään

Psykopaattien on myös vaikea säädellä toimintaansa joustavasti: he eivät opi virheistään. Tämä on havaittavissa esimerkiksi oppimiskokeissa ja siinä, että psykopaatit uusivat rikoksensa muita useammin.

Aikaisemmin uskottiin, että psykopaatit voivat toistaa virheitään, koska he eivät tunne ahdistusta. Sittemmin on havaittu, että he voivat oppia virheistään, mutta vain jos palaute on selkeää, voimakasta ja välitöntä. Sen täytyy myös olla psykopaatille itselleen merkityksellistä.

Kun oppimiskokeessa annettiin väärästä vastauksesta sähköisku tai kokeenjohtaja sanoi "Väärin", psykopaatit toistivat virheitään. Jos väärä vastaus tiesi parin markan menoa, he oppivat yhtä hyvin kuin muutkin. Ilmeisesti psykopaatit arvostavat materiaalisia asioita.

Terapia voi viedä ojasta allikkoon

Myös abstraktit asiat tuottavat psykopaateille vaikeuksia. Tämä lienee syy siihen, miksi esimerkiksi myötätuntoa ja vastuullisuutta abstraktisti käsittelevät terapiat eivät ole tuottaneet hyviä tuloksia.

Eräässä tutkimuksessa havaittiin toinenkin terapiaan liittyvä ongelma: psykopaattien sosiaalisia ja tunnetaitoja kehittävä terapia lisäsi rikosten uusimista. Ilmeisesti psykopaatit oppivat terapiassa luomaan myötätuntoisen vaikutelman aiempaa paremmin ja manipuloimaan muita ihmisiä entistä tehokkaammin.

Risto Selin on lehden vakituinen avustaja. Hän opiskelee psykologiaa Helsingin yliopistossa.

Kirjoituksen lähteinä mm.


G. Davison ja J. Neale 1994: Abnormal psychology. John Wiley & Sons, New York.


M. L. Lalumière, G. T. Harris ja M. E. Rice 2001: Psychopathy and developmental instability. Evolution and Human Behavior 22(2):75-92.


J. W. McHoskey, W. Worzel ja C. Szyarto 1998: Macchiavellianism and psychopathy. Journal of Personality and Social Psychology 74(1):192-210.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.