Totuus on tarua ihmeellisempi, tietää tuttu viisaus. Robinson Crusoen tapauksessa se osuu naulan kantaan. Maailmankuulun selviytyjän esikuva todella sinnitteli vuosikausia autiolla saarella.

Myyttien takana -sarja:

Teksti: Tuula Kinnarinen

Totuus on tarua ihmeellisempi, tietää tuttu viisaus. Robinson Crusoen tapauksessa se osuu naulan kantaan. Maailmankuulun selviytyjän esikuva todella sinnitteli vuosikausia autiolla saarella.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2008

Jokainen varmasti tuntee nimen Robinson Crusoe. Useimmat ovat lukeneetkin hänen elämästään kertovan Daniel Defoen romaanin. Lyhyt ydinkohtien kertaus ei kuitenkaan liene pahitteeksi; on sitten helppo hoksata, ettei brittikirjailija tosiaan sepittänyt kaikkea omasta päästään.

Crusoe pelastuu haaksirikostaRobinson Crusoe oli englantilaisen puritaaniperheen kuopus, josta isä toivoi lakimiestä. Robinsonia olivat kuitenkin kiehtoneet vieraat maailmat pojannaskalista pitäen, ja 18-vuotiaana hän karkasi merille.Värikkäiden vaiheiden jälkeen hän päätyi Brasiliaan, missä hänestä tuli plantaasinomistaja. Viljelysten laajentuessa hän päätti hakea Afrikasta palvelusväkeä tiluksilleen. Reissu kuitenkin katkesi alkuunsa rajumyrskyyn ja haaksirikkoon. Aallot veivät syvyyksiin muun miehistön, mutta Crusoen ne heittivät rehevän, aution saaren rantaan.Koettelemuksesta toettuaan Crusoe nouti hylystä kaikkea, mitä elämiseen tarvittiin. Seurakseen hän pelasti laivakoiran ja kaksi kissaa. Sitten hän asettui taloksi. Hän rakensi paaluvarustuksen, laati päiväjärjestyksen ja alkoi metsästää villivuohia ruoakseen. Kun ampumatarvikkeet hupenivat, hän keksi kesyttää kilejä ja kasvattaa lypsy- ja teuraskarjan.25 vuotta myöhemmin hän sai seurakseen Perjantain, villin poloisen, jonka hän kyseisenä viikonpäivänä onnistui pelastamaan rituaalimenoihinsa saapuneiden kannibaalien käsistä. Kun tästä oli kulunut kolme vuotta, saaren suojaiseen lahteen ankkuroitui englantilainen laiva, joka tarjosi miehille kyydin ihmisten ilmoille.

Suutarinpoika halusi rikastuaNäin siis klassikkoromaanin Crusoe. Entä tosielämän Crusoe Alexander Selcraigh - tai useimmiten Selkirk, sillä syystä tai toisesta sukunimi muuttui matkan varrella. Kenties mies vaihtoi harvinaisen sukunimensä paljon yleisempään ottaakseen etäisyyttä menneisyyteensä, tai ehkä jonkin laivan kirjuri teki virheen; 1700-luvun alussa nimien kirjoitusasut eivät olleet yhtä tärkeitä ja vakiintuneita kuin nykyään.Alexander Selkirk syntyi 1680 pienessä Largon kalastajakylässä Fifeshiressä Skotlannissa. Isä, joka oli menestyvä nahkuri ja suutari, toivoi seitsemännestä ja samalla nuorimmasta pojastaan muiden poikiensa lailla ammattinsa jatkajaa, mutta Alexander halusi nähdä maailmaa ja rikastua. Hänellä oli terävä pää, rauhaton mieli ja tulinen, jopa väkivaltaan taipuvainen luonne, joka vei hänet tämän tästä tappeluihin ja kirkonvanhinten eteen.Elokuun lopussa 1695 odotti jälleen puhuttelu. Nuhdeltava ei kuitenkaan ilmaantunut paikalle. Hän oli livahtanut Lontooseen ja merille. Largossa hänet nähtiin uudemman kerran vasta 1701, jos mahdollista vieläkin äkkipikaisempana kuin ennen.Pian Selkirk oli taas vaikeuksissa. Hän hakkasi isänsä, kaksi veljeään ja jopa toisen veljen vaimon pillastuttuaan pienestä pilasta. Näin paha kahakka tiesi kirkonvanhinten ojennusta. Tällä kertaa Selkirk kävi kuuntelemassa nuhteet, lupasi parantaa tapansa - ja katosi.

Unelma vei kaappariksiSeuraava havainto Selkirkistä on syyskuulta 1703 Kinsalesta Irlannista. Hänen unelmansa suurista rahoista oli toteutumassa.Maailmanympäripurjehtijana mainetta niittänyt kapteeni William Dampier viimeisteli lähtöä kaappariretkelle Etelä-Amerikkaan. Meidän korvissamme kaappareilla on huono kaiku, mutta tuohon aikaan he olivat arvostettuja kansalaisia, jotka maansa hallituksen valtuutuksella ryöstivät vihollismaiden kauppa-aluksia ja näin kartuttivat paitsi omaansa myös valtion varallisuutta.Kaapparimatkat tehtiin yleensä kahdella aseistetulla laivalla, ja kaksikkoa varusti myös Dampier. Hän itse kipparoi jyhkeää emäalusta Saint Georgea. Pienempi tukialus, jonka perämieheksi oli pestattu matematiikassa ja maantieteessä etevä Selkirk, oli nimeltään Cinque Ports.Matka alkoi mukavasti. Madeiraan päästiin kahdessa viikossa ja sieltä helposti Kap Verdeen. Brasilian rannikkoa lähestyttäessä tilanne kuitenkin kiristyi. Laivat vuotivat. Miehistö oli kurkkuaan myöten täynnä herne- ja suolalihapöperöitä. Monet sairastivat keripukkia, C-vitamiinin puutostautia, joka 1750-luvun puoliväliin asti tappoi enemmän merimiehiä kuin tartuntataudit, taistelut tai haaksirikot.Marraskuun lopulla Cinque Portsin kapteeni Charles Pickering kuoli. Dampier valitsi hänen seuraajakseen Thomas Stradlingin, josta kukaan ei pitänyt. Miehistön mielestä vain 21-vuotiaalla hienoston luutnantilla ei ollut tietoakaan merikapteenin tehtävistä.

Haaveet valuvat tyhjiinHelmikuussa 1704 retkikunta oli Tyynellämerellä Chilen korkeuksilla. Miehet tarvitsivat kipeästi tuoretta ruokaa ja laivat kunnostusta, sillä kaikkien merenkulkijoiden kauhistus, myrskyisän Kap Hornin ohitus, oli ruhjonut aluksia pahoin. Onneksi alueella ennenkin purjehtinut Dampier tiesi aution saaren, jonka lahti tarjosi turvallisen huoltopisteen ja luonto runsaasti ravintoa.Kun kaappaustoiminta kuukauden pysähdyksen jälkeen käynnistyi, miehille kirkastui, että Dampier oli pelkuri ja itsekäs rohmuaja. Hän vältteli tulitaisteluja, ja saatuaan kiinni laivan hän puratti vain näkösällä olleet kalleudet, kulta- ja hopeaesineet, helmet ja silkkikankaat - niistäkin arvokkaimmat omaan hyttiinsä - ja vapautti sitten aluksen. Lopulta myös Stradling sai mittansa täyteen, ja kapteenit päättivät saalistaa muutamia kuukausia kumpikin tahollaan.Tässä Stradling teki virheen. Pieni Cinque Ports ei yksin pärjännyt isoille kauppalaivoille, eikä saalista saatu. Sitten ruoka ja vesi loppuivat ja laiva alkoi vuotaa. Stradling päätti palata saareen, ennen kuin syntyisi kapina.

Perämies tulistui kohtalokkaastiKuukauden oleskelun jälkeen Cinque Ports oli täynnä juureksia, hummereita, kalaa ja lihaa - mutta matojen syömä runko oli kunnostamatta. Siitä piittaamatta Stradling määräsi kaikki laivaan ja purjeet nostettavaksi. Silloin Selkirk räjähti. Hän vaati, että kuolemanloukku korjataan tai hän jää saareen. Stradling vastasi tylysti: hän lastautti veneeseen niskuroivan perämiehensä vaatteet, vuodevarusteet, Raamatun ja muun henkilökohtaisen omaisuuden, joitakin tarvekaluja, kuten musketin, pistoolin ja kattilan, sekä vähän rommia, tupakkaa, juustoa ja hilloa hengenpitimiksi ja käski muutamia miehiä soutamaan ne maihin.Selkirk ymmärsi, että hänen mielensä oli kuohahtanut liiaksi. Hän anoi anteeksiantoa, mutta kapteeni piti päänsä. Selkirk ei voinut muuta kuin katsoa, kuinka Cinque Ports purjehti tiehensä.

Yksinäisyys otti kovilleSelkirk päätti pysytellä rannalla. Hän naukkaili rommia, puri tupakkaa ja tuijotti ulapalle. Hän oli varma, että toverit palaisivat pelastamaan hänet. Hän erehtyi pahan kerran.Päivät vaihtuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi, ja Selkirkin epätoivo kasvoi. Yksinäisyys ahdisti armottomasti. Merinorsujen elämöinti raastoi korvia ja hermoja. Yöunet tuhoutuivat rottalaumojen hyökkäyksiin. Järjissä pysyäkseen Selkirk luki Raamattuaan ääneen niin voimallisesti, että Largon kirkonvanhimmat olisivat hämmästyneet. Mikään ei tuntunut lohduttavan, ja Selkirk harkitsi itsemurhaa.Kun talvi teki tuloaan ja Selkirk oli yhä hengissä, hän tajusi, ettei hänen auttanut kuin tyytyä kohtaloonsa. Hän ryhtyi kyhäämään itselleen elinkelpoisempia oloja. Hän muutti sisemmäksi saareen ja rakensi majan. Hän keräsi rannalta kaikenlaista romua ja valmisti puukon, kirveen, kalastuskoukkuja ja muita tarvekaluja. Hän kesytti kissoja saadakseen seuraa ja suojaa rottia vastaan. Hän pyydysti ja kesytti vuohia tervehdyttääkseen kilpikonnanlihan myllertämän sisikuntansa.Vuohennahatkin tulivat tarpeeseen. Niillä saattoi eristää majan tuulenpitäväksi, ja niistä syntyi vaatteita päälle. Neulaa Selkirkillä ei ollut, mutta naulalla ja pihdeillä pärjäsi. Isän opeista oli nyt korvaamaton apu.

Ensimmäiset vieraat vihollisiaAloilleen asetuttuaankin Selkirk odotti pelastusta. Enimmän osan päivästään hän istui vuorenrinteessä parhaaksi arvioimallaan näköalapaikalla ja tähysi merelle. Hän näki laivan, toisen ja kolmannen, mutta ne ohittivat saaren kaukaa ja katosivat horisonttiin.Sitten eräänä päivänä, kun hän saapui rannalle, lahdella keinui laiva ja vesirajassa seisoi aseistettuja miehiä. Selkirk säntäsi pakoon. Purjeista päätellen vieraat olivat espanjalaisia, englantilaisten arkkivihollisia, eikä heidän käsiinsä kannattanut joutua. Odotettavissa oli kidutus ja kuolema tai parhaassa tapauksessa vankityrmä ja pakkotyö hopeakaivoksessa. Espanjalaiset olivat näet kuuluja vihollistensa julmasta kohtelusta.Selkirk onnistui eksyttämään jahtaajansa. Nämä eivät pärjänneet hänelle juoksunopeudessa, sillä hän tunsi jo vaikean maaston kuin omat taskunsa. Kahden päivän kuluttua vieraat luovuttivat ja lähtivät. Vihoissaan he kuitenkin polttivat Selkirkin majan. Espanjalaisten käynti säikähdytti, mutta toisaalta se antoi uutta toivoa: jospa seuraava alus tulisi Englannista. Helmikuun alussa 1709 Selkirkin odotus palkittiin.

Puhui enää puolikkaita sanojaSelkirk oli laittamassa lounasta uudessa asumuksessaan, kun ulapalle ilmaantui kaksi laivaa. Valkoisista purjeista hän tiesi heti, että ne olivat englantilaisia. Hän riensi rannalle ja sytytti tulen herättääkseen alusten huomion.Seuraavana aamuna laivat, kapteeni Woodes Rogersin kaapparit Duke ja Dutchess, ilmestyivät lahdelle. Iltapäivällä saareen souti venekunta tunnustelemaan tilannetta. Aseelliseen yhteenottoon valmistautuneet tulijat hämmästyivät nähdessään rannalla yhden ainoan ihmisen, vuohennahkoihin pukeutuneen miehen, joka "näytti villimmältä kuin nahkojen alkuperäiset omistajat".Miehet kutsuivat vastaanottajansa kapteenin puheille. Rogers pommitti Selkirkiä kysymyksillä, ja tämä kertoi parhaansa mukaan. Hän joutui toistamaan monia asioita, sillä kuulijat eivät selvästikään kunnolla ymmärtäneet häntä. Selkirk oli elänyt eristyksissä neljä vuotta ja neljä kuukautta, ja hänen taitonsa käyttää kieltä oli rapautunut. Hän puhui ikään kuin puolikkaita sanoja. Voi olla, ettei Selkirkiä olisi edes uskottu, mutta kuin sattuman oikusta Rogersin yliperämiehenä palveli William Dampier, jonka johtamalla matkalla Selkirkin elämä oli suistunut raiteiltaan. Dampier tunnisti entisen alaisensa ja vakuutti muille, että tämä oli kelpo mies ja puhui totta.Selkirkille Dampierilla oli katkeransuloinen uutinen. Cinque Ports oli uponnut Perun edustalla vain kuukausi saaresta lähdön jälkeen. Ainoastaan kapteeni Stradling ja parikymmentä muuta olivat pelastuneet, mutta heillekin oli käynyt huonosti: he päätyivät vankilaan Limaan.

Kotimatka kesti pitkäänPari viikkoa myöhemmin miehet oli ravittu ja laivat siivottu, paikattu ja lastattu ruokatarpeilla. Duke ja Dutchess olivat valmiit nostamaan ankkurinsa. Selkirk näytti taas ihmiseltä. Hän oli leikannut hiuksensa, ajanut partansa ja saanut ylleen normaalit vaatteet. Jalkineita hän ei vielä voinut käyttää, sillä avojaloin liikkumisesta parkkiintuneet jalkapohjat eivät sietäneet kenkiä. Vatsakin oli yhä sekaisin rommista ja suolasta. Töitä hän kuitenkin teki. Rogers oli Dampierin kehotuksesta palkannut hänet perämieheksi.Saari katosi näkyvistä, mutta Selkirk ei ollut suoraan matkalla kotiin. Rogersin kaappaustoimet olivat sujuneet niin hyvin, että hän päätti saalistaa lisää. Hänen ei tarvinnut katua. Hän yhytti vielä viisi alusta, joista yksi oli jokaisen kaapparin tavoittelema unelmasaalis: kaikilla idän kalleuksilla lastattu suuri galeoni, joka purjehti vain kerran vuodessa Manilasta Acapulcoon.Thamesjoelle Duke ja Dutchess lipuivat vasta lokakuussa 1711. Selkirk oli kotona oltuaan poissa kahdeksan vuotta.

Selviytyjästä tuli julkkisToisin kuin Robinson Crusoe Selkirk ei pitänyt päiväkirjaa yksinäisistä vuosistaan. Silti hänen tarinansa tunnetaan näin hyvin, kiitos ennen kaikkea kahden aikalaislähteen, jotka vielä antavat silminnäkijätietoa.Toisen lähteistä on laatinut Selkirkin pelastaja kapteeni Rogers, joka 1712 julkaisi neljä vuotta kestäneestä  kaappariretkestään muistelmat nimellä A Cruising Voyage Round the World. Toisen selonteon tarjoaa englantilainen esseisti ja kustantaja Robert Steele, joka haastatteli Selkirkiä julkaisemaansa The Englishman -lehteen.

Täällä legenda syntyi

Saari, jossa Alexander Selkirk kävi selviytymiskamppailunsa, oli pieni, vajaan 50 neliökilometrin kokoinen Más a Tierra. Sillä on kaksi naapuria, joista toinen, pelkkä nyppylä, on aivan vieressä, ja toinen, jo selvästi suurempi, noin 200 kilometrin päässä. Rannikolle saarista on matkaa noin 670 kilometriä.Saaristona kolmikko kantaa nimeä Juan Fernández. Se periytyy saaret 1574 sattumalta löytäneeltä espanjalaiselta kauppamieheltä Juan Fernándezilta. Pian tämän jälkeen Más a Tierraan vietiin vuohia, sikoja ja intiaaneja. Tarkoituksena oli perustaa yhdyskunta pyytämään hummereita ja hylkeitä, mutta liikeidea ei kantanut. Juuri tämän asutusyrityksen jäljiltä Selkirkillä kuitenkin riitti vuohenlihaa pataan ja nahkoja päälle.Fernández oli merkinnyt saaret Espanjan omistukseen, mutta 1700-luvun alkukymmeninä ne olivat käytännössä ei-kenenkään-maata. Tästä syystä kaapparit ja merirosvot saattoivat käyttää hyväkseen vehreän Más a Tierran puu-, ruoka- ja vesivaroja. Kaikki eivät kuitenkaan osuneet tähän paratiisiin, sillä Juan Fernández ei sijainnut virallisilla purjehdusreiteillä.Sittemmin Espanja linnoitti Más a Tierran, mutta kun Chile 1818 itsenäistyi, koko pieni saaristo siirtyi sille. Vuonna 1877 sveitsiläinen emigrantti Alfred de Rodt esitti Tierran asuttamista. Tällä kertaa hanke onnistui. Tuolloin perustetussa San Juan Bautistassa asuu nykyäänkin 600 ihmistä.

Meidän mittapuillamme herrojen tekstit ovat melko lyhyitä ja vaatimattomia, mutta 1700-luvun lukijoille niissä riitti kohistavaa. Kirjoitukset toivat Selkirkille mainetta, josta hän ei ollut osannut uneksiakaan. Hyvällä syyllä voi sanoa, että hänestä tuli julkkis. Silti emme saattaisi tietää hänestä mitään, ellei hänen tarinaansa olisi tarttunut myös Daniel Defoe.

Toimittaja haistoi loistoaiheenDefoe oli sanomalehtimies ja poliittinen kolumnisti, joka etsi hyvää lähtökohtaa romaaniin. Kärkkäistä näkemyksistään vankilassakin istunut toimittaja oli väsynyt lehtityöhön ja halusi luoda uuden uran kaunokirjailijana.Avaus meni nappiin. Vuonna 1719 ilmestyneestä Robinson Crusoesta tuli kirjallinen sensaatio ja myyntimenestys. Siitä otettiin kahdessa viikossa toinen painos, ja kolme kuukautta myöhemmin myytiin jo neljättä.Tapasivatko Defoe ja Selkirk koskaan, on kysymys, josta tutkijat ovat erimielisiä. Jotkut Selkirk-elämäkerturit pitävät kohtaamista mahdollisena, mutta englantilainen historiaan erikoistunut tietokirjailija Diana Souhami näyttää uskovan toisin. Kiitetyssä ja palkitussa, 2002 julkaistussa kirjassaan Selkirk’s Island hän ei edes pohdi asiaa. Souhamin mukaan Defoen tietolähteitä olivat Rogers ja Steele. Kolmikko näet kuului samaan seurapiiriin ja kävi yhdessä muun muassa Bertnamin kahvihuoneessa.Niin tai näin, Defoe oli perillä Selkirkin kamppailusta, sillä huomattuaan olevansa bestsellerkirjailija hän paljasti: "Elossa on henkilö, vieläpä tunnettu henkilö, jonka elämän tapahtumiin suurin osa kertomuksesta suorasti viittaa."

Esikuva menehtyi merelläDefoe tuli tehneeksi Selkirkistä legendan, mutta mies ei ehtinyt nauttia kuolemattomuudestaan. Hän otti elämänsä viimeisen pestin vain puolitoista vuotta Robinson Crusoen ilmestymisen jälkeen.Selkirk ei sopeutunut takaisin tavalliseen arkeen. Ensimmäisen vuotensa hän kierteli Lontoon ja Bristolin pubeja ja kertoi selviytymisseikkailuaan ruokapalkalla. Hänellä ei juuri ollut vaihtoehtoja. Duken ja Dutchessin lastin inventointi ja huutokauppaus kestivät, eikä Selkirk uskaltanut osuutensa menetyksen pelossa lähteä mihinkään. Odottaminen kannatti. Vuonna 1713 hän sai kymmenkunta kallista kultaesinettä ja rahaa 800 puntaa, sievoisen summan, sillä nykyrahaksi muutettuna se on noin 80 000 euroa.Nyt Selkirk saattoi palata Largoon. Siellä iski kova ikävä saareen, ja mies lähes erakoitui. Sitten hän ryhdistäytyi, osti talon ja muutti yhteen naisystävänsä Sophia Brucen kanssa. Maakrapuna olo otti kuitenkin koville. Selkirk ryyppäsi ja tappeli taas. Vuonna 1716 pariskunta muutti Lontooseen ja Selkirk palkkautui perämieheksi kauppa-alukseen.Kotisatamien kiertely ei pitkään tyydyttänyt. Marraskuussa 1720 Selkirk vaihtoi sotalaivaan, jonka oli määrä suojella kauppa-aluksia Guineanlahdella. Perillä odotti kostea helvetti ja miljoona moskiittoa. Kesäkuussa 1721 miehiä alkoi kuolla kuin kärpäsiä. Selkirk sairastui marraskuussa, ja 13. joulukuuta Weymouthin lokikirjaan merkittiin: "Pohjoisesta koilliseen. Kevyttä tuulta. Hollantilaisesta laivasta tuli kyytiin kaksi englantilaista. Illalla kello 8 Alexander Selkirk kuoli."

JälkikirjoitusSophie Bruce vaati Selkirkin omaisuutta hallussaan olleen testamentin perusteella. Varat vei kuitenkin plymouthilainen tavernanomistaja Frances Candis. Hänen edukseen tehty testamentti oli uudempi, ja hän pystyi todistamaan, että oli avioitunut Alexander Selkirkin kanssa vain muutamia päiviä ennen tämän lähtöä Guineaan.

Jos rehkiminen ei huvita, syy voi olla geeneissä.

Monia liikunta palkitsee hyvän olon tunteella, mutta kaikille palkintoa ei tule, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan. Olo saattaa olla hikilenkin jälkeen enemmän runneltu kuin rento.

”Osa suomalaisten liikkumattomuudesta saattaa selittyä negatiivisilla tuntemuksilla”, sanoo jutussa liikuntapsykologian professori Taru Lintunen Jyväskylän yliopistosta.

Ihmiseltä saattavat puuttua hyvät kokemukset ja liikunnallisen elämäntavan mallit.

Perimälläkin on sormensa pelissä. Naisilla jopa puolet liikuntanautinnon vaihtelusta selittyy geeneillä, miehillä kolmannes.

Näin osoittaa vuonna 2014 julkaistu suomalainen tutkimus, joka perkasi perintötekijöiden osuutta liikuntamotivaatioon.

Tarkkaa syytä eroihin ei tiedetä. Yksi ehdokkaista on aivojen dopamiinirata. Se palkitsee niin syömisestä, seksistä kuin liikunnasta.

Dopamiinikylpy tuottaa aivoissa huumaavan euforian. Tutkimusten mukaan järjestelmän häiriöt vähentävät koe-eläinten liikkumishaluja.

Viime kädessä geenit ohjaavat mielihyväkoneiston toimintaa. Dopamiinin valmistukseen tarvittavat geenit toimivat toisilla kenties vilkkaammin. Erityisesti naisilla on liikuntamielihyvän kokemisessa geneettistä vaihtelua.

Yksilöiden erot ulottuvat laajemmallekin. Kaikki eivät saa liikunnasta yhtä paljon hyötyä – ainakaan heti.

Sama harjoittelu saattaa vaikuttaa ihmisiin eri tavoin. Yhden kunto kasvaa kohisten, mutta toinen ei saa tuloksia, vaikka kuinka rehkisi. Tutkijat puhuvat yksilöllisestä vasteesta.

Kuitenkin vaikka oma elimistö tuntuisi olevan immuuni liikunnalle, se voi olla vain harhaa. Tutkimuksissa tuijotetaan usein suorituskykyyn ja lihasvoimaan. Ne eivät ehkä hetkahda pienestä rasituksesta, mutta veren rasva- ja sokeriarvot saattavat parantua merkittävästi. Siksi liikuntaa voi suositella kaikille.

Kysely

Onko liikunta tuskien tie?

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 2/2018 

 

PÄÄKIRJOITUS

Kun viha vie

Vihapuhuja ratsastaa alkukantaisella reaktiolla.

 

PÄÄUUTISET

Unissa puhutaan rumia

Myöntisen päiväminän takaa kurkkii
kielteinen yöminä – hyvästä syystä.

Alienkivi on yksi miljoonista

Tähtienvälisiä asteroideja syöksyy
aurinkokunnan läpi jatkuvasti.

Nykyihminen seikkaili
ulos Afrikasta useita kertoja

Yhden ulostulon malli ei enää mitenkään
istu Aasian löytöihin.

Korallit kalpenevat kiihtyvää tahtia

Lämpenevät vedet riistävät
polyypilta elintärkeän kumppanin.

 

ARTIKKELIT

Migreeni vyöryy aivorungosta

Kun sähköt sekoavat hermokeskuksessa,
kipuviestit kiihdyttävät aivot hälytystilaan.

Esinisäkkäät
Maailman valtiaat ennen dinosauruksia

Kehitys kohti meitä käynnistyi jo silloin,
kun maapallon mantereet olivat vielä yhtä.

Siittiöt hukassa

Enää hälytyskellot eivät kilise van kumisevat.
Miesten siittiömäärät ovat romahtaneet.

James Bond
Harmaa agentti hurmasi maailman

Vastoin odotuksia huomaamaton vakooja sai
valtavan huomion. Kohu teki fiktiosta faktaa.

Liikenne jättää tiet

Visio on villi muttei utopiaa. Jokainen sopiva
maapala tarvitaan luonnolle ja ruoalle.

Ennen paras mies oli poikamies

Naiset ja seksi eivät ole aina olleet miehen mitta.
Elämän tärkeät asiat löytyivät pitkään toisaalta.

 

TIEDE VASTAA

Voiko pissa jäätyä kaarelle?

Haudataanko vainajat ilmansuuntien mukaan?

Mikä on puujalkavitsi?

Miksi kuusi kestää lumen painon?

Miten norppa löytää takaisin avannolle?

Voiko avaruusaseman palauttaa Maahan?

 

KIRJAT

Oma dna kantaa suvun historiaa

Marja Pirttivaara teki suomalaisille sukututkijoille uudenlaisen kätevän oppaan.

 

KUVA-ARVOITUS

Klassikkopalsta

kutsuu lukijoita tulkitsemaan kuvia lehden Facebook-sivustolle: facebook.com/tiede.fi

 

OMAT SANAT

Valoa kohti

Entisinä aikoina kantasana tarjosi myös lämpöä.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.