Kuvitus Olli Österberg
Kuvitus Olli Österberg

Muoti-ilmiö neuvoo ottamaan oppia kivikauden tavoista. Tiede tutki, tietävätkö paleogurut mistä puhuvat.

Väite 1: Seksiä, ei suhteita

Paleoelämän kannattajien mielestä pysyvä parisuhde on luonnoton tila, sillä ihminen ei pohjimmiltaan ole yksiavioinen olento. Luontaisen moniavioisuuden puolesta todistavat monien luonnonkansojen harjoittama vapaa seksi ja yksiavioisissa yhteisöissä rehottava uskottomuus. Ne osoittavat, että evoluutio on suosinut yksilöitä, jotka ovat etsineet parasta saatavilla olevaa parittelukumppania.

Tiede: Puoliso vaihtui aika ajoin

X-kromosomin poikkeuksellisen runsas muuntelu vihjaa, että ihmiskunnalla on enemmän esiäitejä kuin -isiä. Tämä tarkoittaa, että jossakin vaiheessa miehet ovat käyttäytyneet moniavioisesti ja siittäneet lapsia useiden naisten kanssa. Jos sukua olisi kautta historian jatkanut sama määrä miehiä ja naisia, muissa kromosomeissa esiintyisi geneettistä vaihtelua yhtä paljon kuin sukupuolikromosomissa.

Jotkut arvioivat, että moniavioisen vaiheen on täytynyt kestää kymmeniätuhansia vuosia, mutta toiset sijoittavat sen varsin läheiseen historiaan. Siitä olisi tullut tapa vasta silloin, kun ihmiset asettuivat aloilleen, ryhtyivät viljelemään maata ja alkoivat kerätä yksityistä omaisuutta. Samalla kivikautinen tasa-arvo vaihtui patriarkaaliseen valtaan, ja naisten toimintapiiri ja valinnanvapaus kapenivat.

Sitä, miten yhteisöt ennen tätä elivät, ei tiedetä. Antropologiakaan ei vastaa kysymykseen, sillä ihmiset ovat lisääntyneet menestyksellisesti monenlaisissa järjestelmissä ja luonnonkansoista löytyy niin yksi- kuin moniavioisia.

Nykyisiä yksiavioisia kulttuureja tarkastelemalla on voitu todeta, että enemmistöltä vakiintuneessa parisuhteessa eläminen näyttää luontuvan hyvin. Tutkimusten mukaan vain muutama prosentti avioäitien lapsista on muiden kuin aviopuolison siittämiä.

Vaikka parisuhdetta ei voi todistaa ikiaikaiseksi elämänmuodoksi, pelkkiä irtosuhteita vastaan puhuu se, etteivät jälkeläiset selviä aikuisiksi yksinomaan geenien turvin. Eri pariutumistapoja pohdittaessa onkin syytä ottaa huomioon myös se, miten lastenhoito on järjestetty.

Antropologi Helen Fisher pitää todennäköisenä, että varhaiset ihmiset elivät toistuvasti yksiavioisina. Pariskunnat pysyttelivät yhdessä niin kauan kuin yhteinen jälkeläinen saatiin jaloilleen. Sen jälkeen puolisot saattoivat valita uuden kumppanin ja saada uuden lapsen. Ajatus rinnastuu hyvin nykytilanteeseen, jossa melkein puolet avioliitoista päättyy eroon ja päätös tehdään usein neljän–viiden vuoden liiton jälkeen. Tämä on aika, jonka lapsi alkukantaisissa oloissa vaati kummankin vanhemman huolenpitoa.

Väite 2: Koko perhe samassa pedissä

Lastenhoidon trendisanastoon kuuluvat tätä ny­kyä liinailu, perhepeti ja vaistovanhemmuus. Ne kaikki sisältävät pyrkimyksen palata luonnollisempaan lastenhoitoon. Vaistovanhemmuuden kannattajat korostavat äidin ja vauvan tiivistä yhteyttä, jota kantoliinassa kantaminen ja yhteisessä sängyssä nukkuminen erinomaisesti tukevat.

Tiede: Koko suku hoitamassa

Käsityksemme siitä, kuinka ihmislapsia esihistorian hämärässä hoidettiin, perustuvat paljolti nykyisten alkuperäiskansojen havainnointiin. Päätelmien teossa on kuitenkin oltava varovainen, sillä emme tiedä, elävätkö esimerkiksi Afrikan busmannit tai Etelä-Amerikan achét prikulleen samoin kuin esi-isänsä edes satoja, saati kymmeniätuhansia vuosia sitten.

Joka tapauksessa luonnonkansojen vauvat ovat lähes katkeamattomassa fyysisessä kontaktissa aikuisiin niin valveilla ollessaan kuin nukkuessaan. Tätä jäljittelevissä lastenhoito-opeissa kuitenkin unohtuu, mikä on ihmislajin lastenhoidolle kaikkein ominaisinta: jakaminen.

Tutkijat ovat havainneet, että alkuperäiskansojen äidit hoitavat vauvaansa vain noin puolet ajasta itse. Lopun aikaa häntä viihdyttää ja joskus jopa imettää apuvanhempien joukko, joka kulttuurista riippuen koostuu isovanhemmista, vanhempien sisaruksista, vauvan sisaruksista, perheen ystävistä ja muista yhteisön jäsenistä.

Vanhemmuuden jakaminen voi olla yksi lajimme menestyksen salaisuus. Ihmislapsi on poikkeuksellisen avuton ennätyksellisen pitkään, mutta silti naiset synnyttävät keskimäärin kolmen vuoden välein, kun orangeilla sisarusten ikäero venyy neljään ja simpansseilla yhdeksään vuoteen.

Evoluutio suosii käytäntöjä, jotka lisäävät jälkeläisten mahdollisuuksia selvitä lisääntymisikään. Alkuperäiskansojen keskuudessa lähipiirin apu on tällainen turvaverkko. Tuoreehko hollantilaistutkimus osoittaa, että isovanhempien apu vaikuttaa moderneissakin yhteiskunnissa siihen, millaisella ikäerolla sisarukset syntyvät.

Väite 3: Ravinto lähinnä lihaa

Kivikautisen ruokatrendin idea on syödä vain sitä, mitä ihmiset keräsivät ja metsästivät yli 10 000 vuotta sitten. Paleoruokailijoiden mukaan maatalouteen siirtymisestä on niin vähän aikaa, ettei elimistömme ole ehtinyt sopeutua sen antimiin, kuten tärkkelyspitoiseen viljaan ja perunaan tai maitotuotteisiin.

Kivikauden syömistottumuksia jäljittelevät ruokavaliot eroavat toisistaan siinä, mitä kasvikunnan tuotteita ne sallivat ja missä suhteessa, mutta kaikkia yhdistää eläinproteiinin runsaus. Moni paleoruokailija pyrkii tyydyttämään valtaosan päivittäisestä energiantarpeestaan lihalla, kalalla, äyriäisillä ja munilla.

Tiede: Vilja ja maitokin maistuivat

Viljanviljely ei ole niin uutta eikä evoluutio niin hidasta kuin paleopöydässä otaksutaan. Jyvien jälkiä on löytynyt jo noin kaksi miljoonaa vuotta sitten eläneen malapanapinaihmisen Australopithecus sediban hampaista. Neandertalien hampaissa on merkkejä jopa kypsennetyn viljan syönnistä. Vanhimmat tunnetut jauhinkivet Italiassa, Venäjällä ja Tšekin tasavallassa ovat nekin 30 000 vuotta vanhoja.

Sopeutuminen tärkkelyspitoiseen ruokavalioon näkyy myös geeneissä. Tärkkelyksen pilkkomiseen tarvitaan amylaasi-entsyymiä, ja sen erityksestä vastaavan geenin kopioita on eniten väestöillä, jotka käyttävät paljon viljaa ja juureksia. Tutkimusten mukaan geenin monistuminen näyttää käynnistyneen jo 120 000 vuotta sitten, joskin varsinaisen spurtin amylaasigeenit ottivat viljelyn alettua noin 10 000 vuotta sitten.

Maitokarjaa on pidetty vähemmän aikaa, mutta vähintään 7 000 vuotta sitäkin. Sen seurauksena Pohjois-Euroopassa, Lähi-idässä ja osissa Afrikkaa useimmat aikuiset pystyvät sulattamaan laktoosia. Kullakin alueella laktoosin sietoon johtanut mutaatio on tapahtunut eri geenissä, Etelä-Keniassa ja Pohjois-Tansaniassa vasta 3 000:n viime vuoden aikana.

Käsitystä luolamiesten ja -naisten satojatuhansia vuosia kestäneistä grillijuhlista on vaikea perustella tutkimustiedolla. Antropologien mukaan nykyisetkin luonnonkansat käyttävät lihaa eri määrin, joten on oletettavaa, että myös esivanhempiemme ruokapöydät näyttivät erilaisilta eri aikoina ja eri alueilla.

Kivikautisen ruokalistan noudattamista vaikeuttaa sekin, että evoluutiota on tapahtunut paitsi meissä ihmisissä myös kasveissa ja eläimissä, joita syömme. Lihakarjan liha sisältää enemmän ja erilaista rasvaa kuin riista, ja kaupan hedelmissä on enemmän sokeria ja vähemmän proteiineja kuin villihedelmissä.

Väite 4: Paljain jaloin polulla

Viime vuosina lenkkipolkujen kuumin trendi ovat olleet paljasjalkakengät. Koska ihminen ei kehittynyt juoksijaksi kengät jalassa, treenaa moni evoluutiotietoinen kuntoilija paljain jaloin tai sitä jäljitellen. Ilman kenkiä ihminen askeltaa päkiä edellä, kun taas lenkkitossuissa maahan osuu ensin kantapää ja vasta sitten päkiä, mikä hukkaa energiaa ja voi tuottaa rasitusvammoja.

Tiede: Arkiliikkuja tekee enemmän

Jos haluaa nimetä liikuntamuodon, johon nykyihminen on erityisen hyvin sopeutunut, kannattaa todella mainita juoksu. Moniin muihin eläimiin ja esi-ihmislajeihin verrattuna nykyihminen on erinomainen kestävyysjuoksija.
Tästä on voinut olla hyötyä metsästyksessä. Kun tiukkaan spurttiin luottanut saaliseläin on väsähtänyt ja piiloutunut lepäämään, perässä jolkottava ihminen on voinut noutaa paistinsa jälkiä seuraamalla. Toimivatko kivikauden ihmiset näin, emme voi tietää, mutta nykyisistä luonnonkansoista läheskään kaikki eivät hyödynnä tällaista metsästystapaa.

Tutkimus on antanut viitteitä siitä, että paljasjalkajuoksijat loukkaantuvat harvemmin kuin lenkkareilla pinkovat. Toisaalta paljasjalkailun autenttisuutta rajoittaa se, että jalkojemme muotoon vaikuttavat paljon kengät, joita nykyoloissa joudumme käyttämään. Alusta pitäen paljain jaloin kirmaavan lapsen jalat kasvavat aivan erilaisiksi kuin lapsen, joka juoksentelee tossuissa tai sandaaleissa.

Terveyttä ajatellen juoksulenkki ei välttämättä edes ole paras mahdollinen askel kohti alkuperäisempää elämäntapaa. Australialaistutkimuksessa huomattiin taannoin, että varsinaista liikuntaharjoittelua oleellisempaa on se, kuinka aktiivisesti tekee erilaisia arkiaskareita, vaikkapa leikkaa ruohoa, tiskaa asioita tai kävelee portaita. Arjen aktivistit kuluttavat energiaa kolme kertaa niin paljon kuin ihmiset, jotka nousevat sohvalta vain erillistä liikuntaharrastusta varten.

Vaikka evoluutio on usein kuviteltua ripeämpää, on kohtuutonta olettaa, että olisimme sopeutuneet jatkuvaan istumiseen noin puolentoista vuosisadan aikana. Tämän pidempään erilaiset koneet eivät ole tehneet työtä puolestamme.

Väite 5: Syöpä syntyi nykytavoista

Kivikauden haikaileminen liittyy ajatukseen, että kauan sitten ihminen sopeutui ihanteellisesti ympäristöönsä ja monet nykyiset ongelmamme ovat oireita ammoisen harmonian rikkoutumisesta. Yhtenä todisteena tästä pidetään uusien sairauksien, kuten syövän, yleistymistä.

Tiede: Riskitekijöitä joka ajassa

Olojen muuttuessa ja lääketieteen kehittyessä myös ihmisten kuolinsyyt muuttuvat. Esimerkiksi maatalouskulttuurin synty loi ihanteelliset olot tuberkuloosibakteerille ja isorokkovirukselle. Ne vaativat menestyäkseen tiiviin yhteisön, jossa seuraava uhri on saatavilla heti, kun edellinen kuolee. Tässä ne poikkeavat esimerkiksi monista loisista, joiden etu on pitää isäntä hengissä.

Länsimaissa enää juuri kukaan ei kuole tuberkuloosiin tai isorokkoon, minkä seurauksena saamme ”tilaisuuden” sairastua johonkin muuhun. Tämä muuttaa sairauksien ja kuolinsyiden suhteellista yleisyyttä.

Egyptin muumioita ja muita vanhoja jäännöksiä tutkimalla on saatu tuloksia, joiden mukaan syöpä olisi ollut antiikin aikaan harvinainen. Kaikkien syöpätyyppien yleisyyttä ei kuitenkaan pysty päättelemään pelkistä luurangoista. Kasvain voi tappaa uhrinsa jo ennen kuin syöpä ehtii luustoon. Luurangoista on myös saattanut puuttua sairas osa tai ne ovat voineet kuulua liian nuorille yksilöille.

Brittitutkija Tony Waldron on kehittänyt matemaattisen mallin, joka poistaa tällaiset virhetekijät. Menetelmää kokeilleet ovat havainneet, että se ennustaa hätkähdyttävän hyvin, kuinka monessa luurangossa esiintyy syövän merkkejä, valittiinpa tutkittavat sadan, kuudensadan tai kolmentuhannen vuoden takaa. Luuaineiston perusteella syöpä ei olekaan yleistynynyt. Syövälle altistavista tekijöistä ainakin ultraviolettisäteilyn, radonkaasun ja virusten on myös vaikea väittää olevan seurausta siitä, että olemme hylänneet kivikautiset tapamme.

Johanna Junttila on vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Keskeisiä lähteitä: Marlene Zuk, Paleofantasy: what evolution really tells us about sex, diet and how we live.

W.W. Norton & Co 2013; Christopher Ryan & Cacilda Jethá, Sex at dawn. The prehistoric origins of modern sexuality. Harper Perennial 2011; Helen Fisher, Why we love: the nature and chemistry of romantic love. Holt & Co 2005.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014.

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

Koko projektin tapahtumia

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018