Mikä on viime vuosisadan suurin keksintö: kännykkä, tietokone vai internet? Ei, vaan pikkuruinen transistori, jota ilman näitä ja monia muita laitteita ei olisi olemassakaan. Transistori syntyi 60 vuotta sitten, 16. joulukuuta 1947. Nyt maailmassa tuotetaan noin 10 000 000 000 000 000 000 transistoria joka vuosi - eli noin sata kertaa enemmän kuin täällä on muurahaisia. Transistorien armeija on muuttanut elämäntapamme, mutta suurimmat muutokset saattavat olla vasta edessä.


Ei, vaan pikkuruinen transistori, jota ilman näitä ja monia muita laitteita ei
olisi olemassakaan. Transistori syntyi 60 vuotta sitten, 16. joulukuuta 1947.
Nyt maailmassa tuotetaan noin 10 000 000 000 000 000 000 transistoria joka vuosi
- eli noin sata kertaa enemmän kuin täällä on muurahaisia. Transistorien armeija
on muuttanut elämäntapamme, mutta suurimmat muutokset saattavat olla vasta edessä.




Ilman transistoriakin pärjättiin. Radio, televisio ja tutka perustuivat elektroni- eli tyhjiöputkiin, joissa elektronit kiitivät harvassa kaasussa. Putket toimivat puhelinverkoissa vahvistimina, ja niistä tehtiin alkeellisia tietokoneita.

Putkitriodi (ks. Tiede 9/2006, s. 52-53) muunnelmineen kelpasi siis vaikka mihin, mutta putket olivat kookkaita, söivät paljon tehoa ja hajosivat helposti.

Putkien aikakaudella kidekone oli köyhän miehen radiovastaanotin. Kun puolijohdekiteen pintaan painettiin ohut metallilanka, syntyi diodi, joka jostain kumman syystä päästi virtaa lävitseen vain toiseen suuntaan.

Vaatimattomaan kiteeseen luonto oli kuitenkin piilottanut valtavasti mahdollisuuksia, jotka vain odottivat löytäjäänsä.


Bell kokosi lahjakkuudet

Voisiko putkitriodin korvata jonkinlaisella puolijohdetriodilla?

Maineikkaan Bellin puhelinlaboratorion tutkimusjohtajaksi 1936 nimitetty Mervin Kelly uskoi, että tyhjiöputkien ja sähkömekaanisten releiden tilalle olisi löydettävissä parempia komponentteja. Visionsa toteuttamiseksi hän perusti oman tutkimusryhmän. Toisen maailmansodan takia ryhmä oli pakko hajottaa muihin tehtäviin, mutta heti sodan jälkeen Kelly elvytti projektin.

Alusta asti mukana ollut William Shockley toimi nyt tiimin johtajana. New Jerseyssä sijaitsevaan Murray Hillin laboratorioon värvättiin joukko lahjakkaita fyysikkoja, kemistejä ja insinöörejä. Avainhenkilöt, Shockley, John Bardeen ja Walter Brattain, olivat kaikki fyysikkoja.

Sodan aikana puolijohteista oli opittu paljon, mutta puhtaita kiteitä ei vielä osattu valmistaa eikä kunnon teoriaa ollut. Aluksi tehtiin kuitenkin viisas päätös: yritetään ymmärtää ensin yksinkertaisia puolijohteita eli alkuaineita pii ja germanium.

Shockley asetti tavoitteeksi vahvistimen, jossa sähkökentällä ohjattaisiin puolijohteessa kulkevan virran voimakkuutta. Kenttä ei kuitenkaan näyttänyt tunkeutuvan aineeseen. Bardeen arveli, että puolijohteen pinnassa olevat varaukset estivät kentän pääsyn syvemmälle.

Bardeen ja Brattain kamppailivat tämän ongelman parissa, kun he saivat puolivahingossa ensimmäisen transistorinsa toimimaan joulukuun 16. päivänä 1947. He painoivat germaniumpalaan lähelle toisiaan kultakontaktit, ja jännitteiden kytkemisen jälkeen piiri toimi vahvistimena.

Laboratoriossa ei avattu kuohujuomapulloja eikä hypitty riemusta kiljuen, mutta kun Bardeen tuli illalla kotiin, hän mutisi takkia riisuessaan porkkanoita kuorivalle vaimolleen, että "keksimme tänään jotain tärkeää". "Sehän on hienoa", Jane vastasi, eikä asiaan enää palattu. Koska John ei yleensä puhunut työasioista, Jane tiesi, että nyt hänellä oli ollut hyvä päivä töissä.


Läpimurtoa seurasi toinen


Keksitty pistekontaktitransistori oli suuri läpimurto, joka todisti Kellyn ajatuksen mahdolliseksi. Onnistuneen kokeen tärkein seuraus oli kuitenkin se, että Shockley innostui pohtimaan, mitä puolijohteessa todella tapahtui.

Muutaman viikon aivomyrskyn jälkeen tammikuussa 1948 Shockley oivalsi, miten elektronit virtasivat transistorissa. Samalla hän keksi aivan uudenlaisen transistorin, liitostransistorin, jossa ei tarvittaisi hankalia ja epäluotettavia pistekontakteja. Vei kuitenkin pari vuotta, ennen kuin kolmesta puolijohdekerroksesta muodostuvia liitostransistoreja opittiin valmistamaan. Pian tämän jälkeen pistekontaktitransistorin päivät olivat luetut.

Uudelle komponentille piti keksiä osuva nimi. Bellillä mietittiin monia vaihtoehtoja, joista äänestyksen jälkeen valittiin transistori. Uudessa komponentissa virta ohjasi jännitettä, ja siksi sillä oli siirtovastus, englanniksi transresistance. Komponentin nimeksi olisi käynyt transresistor, mutta transistor-lyhenne oli näppärämpi.

Patenttikiemuroiden takia Bell viivytti transistorin julkistamista 30. kesäkuuta 1948 pidettyyn lehdistötilaisuuteen.

Uuden aikakauden alku jäi vähälle huomiolle. Esimerkiksi New York Timesissa oli seuraavana päivänä vain pieni artikkeli sivulla 46. Tiedepiireissä keksinnön arvo kyllä ymmärrettiin: Shockley, Bardeen ja Brattain palkittiin fysiikan nobelilla poikkeuksellisen pian eli jo 1956, jolloin keksinnöstä ei ollut vuosikymmentäkään.


Kiista kunniasta alkoi heti

Suuri tavoite oli saavutettu. Shockley oli ollut tehokas moottori, joka oli vienyt innokkaan ja yhteen hiileen (tai pikemminkin germaniumiin) puhaltaneen ryhmänsä perille. Kaiken piti siis olla paremmin kuin hyvin.

Katkera patenteista kärhämöinti on aina kuulunut elektroniikkaan. Bellin laboratoriossa kränä alkoi oitis pistekontaktitransistorin keksimisen jälkeen. Shockleyn mielestä vain hänen nimensä piti olla patenttihakemuksessa, sillä lähtökohtana olivat olleet hänen ajatuksensa. Bardeen ja Brattain tyrmistyivät.

Ärhäkämpi Brattain tiuskaisi Shockleylle, että kunniaa riittäisi keksinnöstä kyllä kaikille!

Sitten tuli yllättävä käänne. Bellin patenttiasiamiehet löysivät lähes tuntemattoman Julius Lilienfeldin 1926 jättämän patentin, jossa oli paljon Shockleyn ideoita. Bardeenin ja Brattainin työlle voitiin kyllä hakea patenttia mutta ei enää Shockleyn.

Shockley oli kuohuksissa. Hän mietti ongelmaa unettomat yöt ja nousi eräänä aamuna kanveesista keksimällä liitostransistorin. Lopputulos oli, että Bardeen ja Brattain saivat patentin omasta transistoristaan, Shockley omastaan, ja miesten välit tulehtuivat lopullisesti.

Jopa julkisuuteen levitetyt valokuvat kiristivät tunnelmaa, sillä Brattainin mielestä Shockleyn ei olisi pitänyt istua laboratoriopöydän ääressä muka transistoria virittelemässä muiden kurkkiessa hänen olkansa yli. Bardeen turhautui pian ilmapiiriin ja jätti Bellin. Hän ryhtyi tutkimaan suprajohteita - ja sai 1972 toisen Nobelin palkinnon!
Shockley oivalsi, että Bellillä ei rikastu. Hän häipyi 1955 kotiseudulleen Kaliforniaan ja perusti sinne oman puolijohdeyrityksen. Shockley ymmärsi puolijohteita parhaiten maailmassa, mutta luonteeltaan hän oli aivan liian hankala yritysjohtajaksi. Parhaat työntekijät kyllästyivät menoon, ja nämä "kahdeksan petturia" perustivat uuden firman, joka puolestaan synnytti uusia yrityksiä.

Näin Shockley antoi alkusysäyksen Kalifornian Piilaaksolle. Germaniumlaaksoa ei koskaan syntynyt, sillä sähköisesti paremmasta piistä tuli ykkösmateriaali, kun sen käsittelyyn liittyvät ongelmat oli saatu ratkaistua.


Kojeet pienenivät silmissä

Transistori pääsi laboratoriosta nopeasti maailmaa valloittamaan, koska sitä ei luokiteltu sotilassalaisuudeksi. Bell alkoi myydä valmistuslisenssejä 25 000 dollarilla eli jälkikäteen ajateltuna lähes ilmaiseksi. Monet elektroniputkia valmistavat firmat ryhtyivät kehittämään transistoreja ja transistoroituja tuotteita, mutta alalle tuli myös aivan uusia yrittäjiä.

Kun vahvistimien ja oskillaattorien putket vaihtuivat transistoreiksi, laitteista tuli paljon pienempiä. Transistoroituja Sonotone-merkkisiä kuulokojeita ilmestyi kauppojen hyllyille jo 1952. Sydämentahdistimiin transistorit tulivat muutaman vuoden päästä. Taskuun mahtuva transistoriradio Regency TR-1 saatiin joulumarkkinoille 1954.

Armeijan laboratoriossa tehtiin pieni ranteessa pidettävä radio, joka olisi ollut mahdoton putkien aikakaudella.

Radio nimettiin sarjakuvaetsivä Dick Tracyn mukaan, koska hänellä oli tällainen laite ranteessaan; Tracyn radio oli tosin kaksisuuntainen ja toimi myöhemmin televisionakin. Armeijassa oltiin muutenkin innoissaan uudesta tulokkaasta, sillä kylmä sota oli kiivaimmillaan ja esimerkiksi mannertenvälisiin ohjuksiin haluttiin sijoittaa elektroniikkaa.


Pian syntyi integroitu piiri

Nyt Bellillä tehtiin paha virhe. Siellä ajateltiin, että useiden transistorien ja muiden komponenttien tekeminen yhteen ja samaan puolijohdesiruun ei olisi järkevää. Viallisten transistorien osuus oli nimittäin aluksi niin suuri, että monitransistorisen piirin toimiminen näytti olevan silkkaa onnenkauppaa. Tämän asenteen takia integroitu piiri, transistorin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa, syntyi muualla.

Texas Instrumentsissa työskennellyt Jack Kilby teki ensimmäisen alkeellisen integroidun piirin 1958. Piirissä oli vain yksi transistori, kolme vastusta ja yksi kondensaattori. Ajatus olikin tärkein.

Fairchild Semiconductorin Robert Noyce, yksi Shockleyn pettureista, on integroidun piirin toinen keksijä. Hän patentoi planaariseen, tasomaiseen  valmistustekniikkaan perustuvan piirinsä idean samoihin aikoihin Kilbyn kanssa.

Integroitujen piirien monimutkaistuessa niiden edut tulivat esiin: kun koko piiri voitiin tehdä puolijohteeseen samalla kertaa ilman komponenttien välisiä erillisiä liitoksia, piirit kutistuivat eikä luotettavuus suinkaan huonontunut vaan parani. Integroiduilla piireillä korvattiin perinnäisiä analogisia elektroniikkapiirejä, mutta suurin niiden vaikutus oli digitaalisessa tietojenkäsittelyssä.


Maailmasta tuli digitaalinen

Tietokoneessa tarvitaan loogisten operaatioiden suorittamiseen valtavasti kytkimiä, joiden tulee olla pieniä ja luotettavia ja kuluttaa tehoa vain vähän. Transistoreista tehty integroitu piiri on tähän tarkoitukseen ihanteellinen.

Varsinkin kanavatransistori soveltuu sekä digitaalisten logiikka- että muistipiirien tekemiseen eli koneaivojen hermosoluksi. Shockleyn alkuperäisenä tavoitteena olikin itse asiassa ollut kanavatransistorin kaltainen laite.

Digitaalipiirien kehitys vauhdittui 1960-luvun alussa, kun tietokoneita tarvittiin niin Apollo-kuualuksissa kuin Minuteman-ohjuksissa. Transistorit kutistuivat ja tulivat samalla nopeammiksi. Niitä saatiin ahdettua piisiruun yhä enemmän ja enemmän.

Intelin 1971 julkistama mikroprosessori sisälsi kunnioitettavat 2 300 transistoria. Uusimmissa prosessoreissa niitä on jo satoja miljoonia. Gordon Moore, joka perusti Intelin Robert Noycen kanssa ja joka myös oli yksi Shockleyn pettureista, äkkäsi 1960-luvulla tämän transistorien määrän eksponentiaalisen kasvun. Tähän asti niin sanottu Mooren laki, jonka mukaan transistorien määrä piisirulla kaksinkertaistuu noin puolessatoista vuodessa, on pitänyt paikkansa.


Äly levittyy ympäristöömme

Nyt transistorien täyttämiä siruja on paitsi tietokoneissa myös kännyköissä, kameroissa, digibokseissa, soittimissa, autoissa, pesukoneissa, kelloissa ja älytarroissa. Yksinkertaisetkin laitteet käsittelevät digitaalista tietoa, jota voidaan myös siirtää sujuvasti paikasta toiseen. Laskentatehon kasvun ansiosta laitteista on tullut yhä "älykkäämpiä". Kohta halpa lelu tai kahvinkeitin saattaa voittaa shakin suurmestarin näytöstyyliin.

Transistorin ansiosta elämme informaatioyhteiskunnassa, jossa tieto hallitsee ainetta. Niin töissä kuin vapaalla käsittelemme ja kulutamme valtavasti informaatiota, joka on myös taloudellisen ja sotilaallisen vallan väline. Mitä sitten tapahtuu, kun transistorit kutistuvat mitoiltaan kohti nanometriä ja tietokoneiden suorituskyky kasvaa vielä tuhat- tai miljoonakertaiseksi?

Toisiinsa verkottuneet pienet superkoneet saattavat levittäytyä kaikkiin esineisiin ja kaikkialle ympäristöömme.

Jonain päivänä kenties löydämme itsemme Matrixin kaltaisesta keinotodellisuudesta, jossa aivojen toimintaa matkivat ja kokemuksistaan oppivat koneet ovat tietoisia itsestään. Tai ehkä koneet ja ihmiset vähitellen sulautuvat yhteen, jolloin jälkeläisemme olisivat samalla transistorin jälkeläisiä.

Ensimmäisestä pistekontaktitransistorista on päästy pitkälle, mutta matka on ehkä vasta aivan alussa.


Arto Lehto on radiotekniikan dosentti Teknillisessä korkeakoulussa.


Transistorin lyhyt historia


1874 Ferdinand Braun painoi metallilangan lyijysulfidin pintaan ja keksi tasasuuntaajan.
1897 Joseph Thomson löysi elektronin.
1904 John Ambrose Fleming keksi putkidiodin, joka toimi tasasuuntaajana.
1906 Lee de Forest keksi putkitriodin, joka toimi vahvistimena.
1926 Julius Lilienfeld patentoi kanavatransistoria muistuttavan rakenteen ajatuksen.
1936 Bellin tutkimusjohtaja Mervin Kelly esitteli visionsa William Shockleylle.
1940 Russell Ohl keksi pn-liitoksen eli puolijohdediodin, joka on myös liitostransistorin osa.
1947 John Bardeen ja Walter Brattain saivat pistekontaktitransistorin toimimaan.
1948 Shockley keksi bipolaarisen liitostransistorin.
1952 Ensimmäinen transistoroitu tuote, kuulokoje Sonotone, tuli markkinoille.
1954 Ensimmäinen transistoriradio, Regency TR-1, tuli kauppoihin.
1958 Jack Kilby keksi integroidun piirin.
1960 Mosfet, digitekniikkaan sopiva transistori, keksittiin.
1971 Ensimmäinen mikroprosessori Intel 4004 valmistui. Siinä oli 2 300 transistoria.
1989 Mikroprosessori Intel 486:ssa oli yli miljoona transistoria.
2004 Mikroprosessori Intel Itanium 2:ssa oli 592 miljoonaa transistoria.
2006 IBM teki hiilinanoputkeen perustuvan integroidun piirin.


Transistorisanastoa


Erityyppisiä transistoreja
Transistori: Kolmielektrodinen pieni puolijohdekomponentti, joka on yksittäispakattu tai mikropiirin osa. Nykyelektroniikan perusta, joka soveltuu vahvistimien, oskillaattorien, muistipiirien ja mikroprosessorien tekemiseen. Tärkeimmät tyypit ovat liitostransistori ja kanavatransistori.
Pistekontaktitransistori: Transistori, jossa puolijohteen pintaan on painettu lähelle toisiaan kaksi terävää metallikärkeä. Ensimmäinen toimiva alkeellinen transistori oli tällainen. Väistyi liitostransistorin tieltä 1950-luvulla.

Liitostransistori: Muodostuu kolmesta seostetusta puolijohdekerroksesta: emitteristä, kollektorista ja näiden välissä olevasta ohuesta kannasta. Pieni kantavirran muutos saa aikaan suuren kollektorivirran muutoksen. Analogisten piirien ykköstransistori.

Kanavatransistori eli kenttävaikutustransistori, fet (field-effect transistor): Lähteen ja nielun välissä on puolijohdekanava, jonka päällä on hila. Hilan jännitteellä ohjataan kanavan virran voimakkuutta. Yltää suuriinkin taajuuksiin.
Mosfet (metal-oxide-semiconductor fet): Kanavatransistori, jossa hila on eristetty kanavasta ohuella eristekerroksella. Toimii hyvänä on-off-kytkimenä ja sopii siksi erityisesti digitaalipiireihin.


Tulevaisuuden ehdokkaita
Kvanttitransistori: Perustuu elektronien kvanttimekaaniseen tunneloitumiseen. Nykytransistoria pienempi, nopeampi ja tehopihimpi.

Nanoputkitransistori: Perustuu puolijohteen tavoin toimivaan hiilinanoputkeen, jonka halkaisija on vain nanometrin luokkaa.

Molekyylitransistori: Ehdokas kaukaisen tulevaisuuden transistoriksi. Yhdestä molekyylistä, esimerkiksi bentseenimolekyylistä, tehty transistori. Myös hiilinanoputki voidaan luokitella molekyyliksi.


Peruskäsitteitä
Puolijohde: Aine, jonka sähkönjohtavuus on huonompi kuin johteiden ja parempi kuin eristeiden. Johtavuutta voidaan säätää sopivin seosatomein. Tärkein puolijohde on pii, muita ovat muun muassa germanium, galliumarsenidi ja indiumfosfidi.

Mikrosiru tai mikropiiri eli monoliittinen integroitu piiri: Puolijohteeseen tehty muutaman neliömillimetrin tai -senttimetrin kokoinen piiri, jossa transistoreja, diodeja ja muita komponentteja on yhdistetty toisiinsa. Integroidut piirit, kuten mikroprosessorit, voivat olla hyvin monimutkaisia mutta massatuotannossa hinnaltaan edullisia.

Mooren laki: Gordon Mooren 1965 esittämä ennuste, jonka mukaan siruun tehtävien transistorien määrä kaksinkertaistuu vuosittain. Moore ulotti ennustuksensa vuoteen 1975 asti. Mooren lain nykytulkinnan mukaan kaksinkertaistuminen vie 18 kuukautta.


Arto Lehto on radiotekniikan dosentti Teknillisessä korkeakoulussa.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5221
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti