Mikä on viime vuosisadan suurin keksintö: kännykkä, tietokone vai internet? Ei, vaan pikkuruinen transistori, jota ilman näitä ja monia muita laitteita ei olisi olemassakaan. Transistori syntyi 60 vuotta sitten, 16. joulukuuta 1947. Nyt maailmassa tuotetaan noin 10 000 000 000 000 000 000 transistoria joka vuosi - eli noin sata kertaa enemmän kuin täällä on muurahaisia. Transistorien armeija on muuttanut elämäntapamme, mutta suurimmat muutokset saattavat olla vasta edessä.


Ei, vaan pikkuruinen transistori, jota ilman näitä ja monia muita laitteita ei
olisi olemassakaan. Transistori syntyi 60 vuotta sitten, 16. joulukuuta 1947.
Nyt maailmassa tuotetaan noin 10 000 000 000 000 000 000 transistoria joka vuosi
- eli noin sata kertaa enemmän kuin täällä on muurahaisia. Transistorien armeija
on muuttanut elämäntapamme, mutta suurimmat muutokset saattavat olla vasta edessä.




Ilman transistoriakin pärjättiin. Radio, televisio ja tutka perustuivat elektroni- eli tyhjiöputkiin, joissa elektronit kiitivät harvassa kaasussa. Putket toimivat puhelinverkoissa vahvistimina, ja niistä tehtiin alkeellisia tietokoneita.

Putkitriodi (ks. Tiede 9/2006, s. 52-53) muunnelmineen kelpasi siis vaikka mihin, mutta putket olivat kookkaita, söivät paljon tehoa ja hajosivat helposti.

Putkien aikakaudella kidekone oli köyhän miehen radiovastaanotin. Kun puolijohdekiteen pintaan painettiin ohut metallilanka, syntyi diodi, joka jostain kumman syystä päästi virtaa lävitseen vain toiseen suuntaan.

Vaatimattomaan kiteeseen luonto oli kuitenkin piilottanut valtavasti mahdollisuuksia, jotka vain odottivat löytäjäänsä.


Bell kokosi lahjakkuudet

Voisiko putkitriodin korvata jonkinlaisella puolijohdetriodilla?

Maineikkaan Bellin puhelinlaboratorion tutkimusjohtajaksi 1936 nimitetty Mervin Kelly uskoi, että tyhjiöputkien ja sähkömekaanisten releiden tilalle olisi löydettävissä parempia komponentteja. Visionsa toteuttamiseksi hän perusti oman tutkimusryhmän. Toisen maailmansodan takia ryhmä oli pakko hajottaa muihin tehtäviin, mutta heti sodan jälkeen Kelly elvytti projektin.

Alusta asti mukana ollut William Shockley toimi nyt tiimin johtajana. New Jerseyssä sijaitsevaan Murray Hillin laboratorioon värvättiin joukko lahjakkaita fyysikkoja, kemistejä ja insinöörejä. Avainhenkilöt, Shockley, John Bardeen ja Walter Brattain, olivat kaikki fyysikkoja.

Sodan aikana puolijohteista oli opittu paljon, mutta puhtaita kiteitä ei vielä osattu valmistaa eikä kunnon teoriaa ollut. Aluksi tehtiin kuitenkin viisas päätös: yritetään ymmärtää ensin yksinkertaisia puolijohteita eli alkuaineita pii ja germanium.

Shockley asetti tavoitteeksi vahvistimen, jossa sähkökentällä ohjattaisiin puolijohteessa kulkevan virran voimakkuutta. Kenttä ei kuitenkaan näyttänyt tunkeutuvan aineeseen. Bardeen arveli, että puolijohteen pinnassa olevat varaukset estivät kentän pääsyn syvemmälle.

Bardeen ja Brattain kamppailivat tämän ongelman parissa, kun he saivat puolivahingossa ensimmäisen transistorinsa toimimaan joulukuun 16. päivänä 1947. He painoivat germaniumpalaan lähelle toisiaan kultakontaktit, ja jännitteiden kytkemisen jälkeen piiri toimi vahvistimena.

Laboratoriossa ei avattu kuohujuomapulloja eikä hypitty riemusta kiljuen, mutta kun Bardeen tuli illalla kotiin, hän mutisi takkia riisuessaan porkkanoita kuorivalle vaimolleen, että "keksimme tänään jotain tärkeää". "Sehän on hienoa", Jane vastasi, eikä asiaan enää palattu. Koska John ei yleensä puhunut työasioista, Jane tiesi, että nyt hänellä oli ollut hyvä päivä töissä.


Läpimurtoa seurasi toinen


Keksitty pistekontaktitransistori oli suuri läpimurto, joka todisti Kellyn ajatuksen mahdolliseksi. Onnistuneen kokeen tärkein seuraus oli kuitenkin se, että Shockley innostui pohtimaan, mitä puolijohteessa todella tapahtui.

Muutaman viikon aivomyrskyn jälkeen tammikuussa 1948 Shockley oivalsi, miten elektronit virtasivat transistorissa. Samalla hän keksi aivan uudenlaisen transistorin, liitostransistorin, jossa ei tarvittaisi hankalia ja epäluotettavia pistekontakteja. Vei kuitenkin pari vuotta, ennen kuin kolmesta puolijohdekerroksesta muodostuvia liitostransistoreja opittiin valmistamaan. Pian tämän jälkeen pistekontaktitransistorin päivät olivat luetut.

Uudelle komponentille piti keksiä osuva nimi. Bellillä mietittiin monia vaihtoehtoja, joista äänestyksen jälkeen valittiin transistori. Uudessa komponentissa virta ohjasi jännitettä, ja siksi sillä oli siirtovastus, englanniksi transresistance. Komponentin nimeksi olisi käynyt transresistor, mutta transistor-lyhenne oli näppärämpi.

Patenttikiemuroiden takia Bell viivytti transistorin julkistamista 30. kesäkuuta 1948 pidettyyn lehdistötilaisuuteen.

Uuden aikakauden alku jäi vähälle huomiolle. Esimerkiksi New York Timesissa oli seuraavana päivänä vain pieni artikkeli sivulla 46. Tiedepiireissä keksinnön arvo kyllä ymmärrettiin: Shockley, Bardeen ja Brattain palkittiin fysiikan nobelilla poikkeuksellisen pian eli jo 1956, jolloin keksinnöstä ei ollut vuosikymmentäkään.


Kiista kunniasta alkoi heti

Suuri tavoite oli saavutettu. Shockley oli ollut tehokas moottori, joka oli vienyt innokkaan ja yhteen hiileen (tai pikemminkin germaniumiin) puhaltaneen ryhmänsä perille. Kaiken piti siis olla paremmin kuin hyvin.

Katkera patenteista kärhämöinti on aina kuulunut elektroniikkaan. Bellin laboratoriossa kränä alkoi oitis pistekontaktitransistorin keksimisen jälkeen. Shockleyn mielestä vain hänen nimensä piti olla patenttihakemuksessa, sillä lähtökohtana olivat olleet hänen ajatuksensa. Bardeen ja Brattain tyrmistyivät.

Ärhäkämpi Brattain tiuskaisi Shockleylle, että kunniaa riittäisi keksinnöstä kyllä kaikille!

Sitten tuli yllättävä käänne. Bellin patenttiasiamiehet löysivät lähes tuntemattoman Julius Lilienfeldin 1926 jättämän patentin, jossa oli paljon Shockleyn ideoita. Bardeenin ja Brattainin työlle voitiin kyllä hakea patenttia mutta ei enää Shockleyn.

Shockley oli kuohuksissa. Hän mietti ongelmaa unettomat yöt ja nousi eräänä aamuna kanveesista keksimällä liitostransistorin. Lopputulos oli, että Bardeen ja Brattain saivat patentin omasta transistoristaan, Shockley omastaan, ja miesten välit tulehtuivat lopullisesti.

Jopa julkisuuteen levitetyt valokuvat kiristivät tunnelmaa, sillä Brattainin mielestä Shockleyn ei olisi pitänyt istua laboratoriopöydän ääressä muka transistoria virittelemässä muiden kurkkiessa hänen olkansa yli. Bardeen turhautui pian ilmapiiriin ja jätti Bellin. Hän ryhtyi tutkimaan suprajohteita - ja sai 1972 toisen Nobelin palkinnon!
Shockley oivalsi, että Bellillä ei rikastu. Hän häipyi 1955 kotiseudulleen Kaliforniaan ja perusti sinne oman puolijohdeyrityksen. Shockley ymmärsi puolijohteita parhaiten maailmassa, mutta luonteeltaan hän oli aivan liian hankala yritysjohtajaksi. Parhaat työntekijät kyllästyivät menoon, ja nämä "kahdeksan petturia" perustivat uuden firman, joka puolestaan synnytti uusia yrityksiä.

Näin Shockley antoi alkusysäyksen Kalifornian Piilaaksolle. Germaniumlaaksoa ei koskaan syntynyt, sillä sähköisesti paremmasta piistä tuli ykkösmateriaali, kun sen käsittelyyn liittyvät ongelmat oli saatu ratkaistua.


Kojeet pienenivät silmissä

Transistori pääsi laboratoriosta nopeasti maailmaa valloittamaan, koska sitä ei luokiteltu sotilassalaisuudeksi. Bell alkoi myydä valmistuslisenssejä 25 000 dollarilla eli jälkikäteen ajateltuna lähes ilmaiseksi. Monet elektroniputkia valmistavat firmat ryhtyivät kehittämään transistoreja ja transistoroituja tuotteita, mutta alalle tuli myös aivan uusia yrittäjiä.

Kun vahvistimien ja oskillaattorien putket vaihtuivat transistoreiksi, laitteista tuli paljon pienempiä. Transistoroituja Sonotone-merkkisiä kuulokojeita ilmestyi kauppojen hyllyille jo 1952. Sydämentahdistimiin transistorit tulivat muutaman vuoden päästä. Taskuun mahtuva transistoriradio Regency TR-1 saatiin joulumarkkinoille 1954.

Armeijan laboratoriossa tehtiin pieni ranteessa pidettävä radio, joka olisi ollut mahdoton putkien aikakaudella.

Radio nimettiin sarjakuvaetsivä Dick Tracyn mukaan, koska hänellä oli tällainen laite ranteessaan; Tracyn radio oli tosin kaksisuuntainen ja toimi myöhemmin televisionakin. Armeijassa oltiin muutenkin innoissaan uudesta tulokkaasta, sillä kylmä sota oli kiivaimmillaan ja esimerkiksi mannertenvälisiin ohjuksiin haluttiin sijoittaa elektroniikkaa.


Pian syntyi integroitu piiri

Nyt Bellillä tehtiin paha virhe. Siellä ajateltiin, että useiden transistorien ja muiden komponenttien tekeminen yhteen ja samaan puolijohdesiruun ei olisi järkevää. Viallisten transistorien osuus oli nimittäin aluksi niin suuri, että monitransistorisen piirin toimiminen näytti olevan silkkaa onnenkauppaa. Tämän asenteen takia integroitu piiri, transistorin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa, syntyi muualla.

Texas Instrumentsissa työskennellyt Jack Kilby teki ensimmäisen alkeellisen integroidun piirin 1958. Piirissä oli vain yksi transistori, kolme vastusta ja yksi kondensaattori. Ajatus olikin tärkein.

Fairchild Semiconductorin Robert Noyce, yksi Shockleyn pettureista, on integroidun piirin toinen keksijä. Hän patentoi planaariseen, tasomaiseen  valmistustekniikkaan perustuvan piirinsä idean samoihin aikoihin Kilbyn kanssa.

Integroitujen piirien monimutkaistuessa niiden edut tulivat esiin: kun koko piiri voitiin tehdä puolijohteeseen samalla kertaa ilman komponenttien välisiä erillisiä liitoksia, piirit kutistuivat eikä luotettavuus suinkaan huonontunut vaan parani. Integroiduilla piireillä korvattiin perinnäisiä analogisia elektroniikkapiirejä, mutta suurin niiden vaikutus oli digitaalisessa tietojenkäsittelyssä.


Maailmasta tuli digitaalinen

Tietokoneessa tarvitaan loogisten operaatioiden suorittamiseen valtavasti kytkimiä, joiden tulee olla pieniä ja luotettavia ja kuluttaa tehoa vain vähän. Transistoreista tehty integroitu piiri on tähän tarkoitukseen ihanteellinen.

Varsinkin kanavatransistori soveltuu sekä digitaalisten logiikka- että muistipiirien tekemiseen eli koneaivojen hermosoluksi. Shockleyn alkuperäisenä tavoitteena olikin itse asiassa ollut kanavatransistorin kaltainen laite.

Digitaalipiirien kehitys vauhdittui 1960-luvun alussa, kun tietokoneita tarvittiin niin Apollo-kuualuksissa kuin Minuteman-ohjuksissa. Transistorit kutistuivat ja tulivat samalla nopeammiksi. Niitä saatiin ahdettua piisiruun yhä enemmän ja enemmän.

Intelin 1971 julkistama mikroprosessori sisälsi kunnioitettavat 2 300 transistoria. Uusimmissa prosessoreissa niitä on jo satoja miljoonia. Gordon Moore, joka perusti Intelin Robert Noycen kanssa ja joka myös oli yksi Shockleyn pettureista, äkkäsi 1960-luvulla tämän transistorien määrän eksponentiaalisen kasvun. Tähän asti niin sanottu Mooren laki, jonka mukaan transistorien määrä piisirulla kaksinkertaistuu noin puolessatoista vuodessa, on pitänyt paikkansa.


Äly levittyy ympäristöömme

Nyt transistorien täyttämiä siruja on paitsi tietokoneissa myös kännyköissä, kameroissa, digibokseissa, soittimissa, autoissa, pesukoneissa, kelloissa ja älytarroissa. Yksinkertaisetkin laitteet käsittelevät digitaalista tietoa, jota voidaan myös siirtää sujuvasti paikasta toiseen. Laskentatehon kasvun ansiosta laitteista on tullut yhä "älykkäämpiä". Kohta halpa lelu tai kahvinkeitin saattaa voittaa shakin suurmestarin näytöstyyliin.

Transistorin ansiosta elämme informaatioyhteiskunnassa, jossa tieto hallitsee ainetta. Niin töissä kuin vapaalla käsittelemme ja kulutamme valtavasti informaatiota, joka on myös taloudellisen ja sotilaallisen vallan väline. Mitä sitten tapahtuu, kun transistorit kutistuvat mitoiltaan kohti nanometriä ja tietokoneiden suorituskyky kasvaa vielä tuhat- tai miljoonakertaiseksi?

Toisiinsa verkottuneet pienet superkoneet saattavat levittäytyä kaikkiin esineisiin ja kaikkialle ympäristöömme.

Jonain päivänä kenties löydämme itsemme Matrixin kaltaisesta keinotodellisuudesta, jossa aivojen toimintaa matkivat ja kokemuksistaan oppivat koneet ovat tietoisia itsestään. Tai ehkä koneet ja ihmiset vähitellen sulautuvat yhteen, jolloin jälkeläisemme olisivat samalla transistorin jälkeläisiä.

Ensimmäisestä pistekontaktitransistorista on päästy pitkälle, mutta matka on ehkä vasta aivan alussa.


Arto Lehto on radiotekniikan dosentti Teknillisessä korkeakoulussa.


Transistorin lyhyt historia


1874 Ferdinand Braun painoi metallilangan lyijysulfidin pintaan ja keksi tasasuuntaajan.
1897 Joseph Thomson löysi elektronin.
1904 John Ambrose Fleming keksi putkidiodin, joka toimi tasasuuntaajana.
1906 Lee de Forest keksi putkitriodin, joka toimi vahvistimena.
1926 Julius Lilienfeld patentoi kanavatransistoria muistuttavan rakenteen ajatuksen.
1936 Bellin tutkimusjohtaja Mervin Kelly esitteli visionsa William Shockleylle.
1940 Russell Ohl keksi pn-liitoksen eli puolijohdediodin, joka on myös liitostransistorin osa.
1947 John Bardeen ja Walter Brattain saivat pistekontaktitransistorin toimimaan.
1948 Shockley keksi bipolaarisen liitostransistorin.
1952 Ensimmäinen transistoroitu tuote, kuulokoje Sonotone, tuli markkinoille.
1954 Ensimmäinen transistoriradio, Regency TR-1, tuli kauppoihin.
1958 Jack Kilby keksi integroidun piirin.
1960 Mosfet, digitekniikkaan sopiva transistori, keksittiin.
1971 Ensimmäinen mikroprosessori Intel 4004 valmistui. Siinä oli 2 300 transistoria.
1989 Mikroprosessori Intel 486:ssa oli yli miljoona transistoria.
2004 Mikroprosessori Intel Itanium 2:ssa oli 592 miljoonaa transistoria.
2006 IBM teki hiilinanoputkeen perustuvan integroidun piirin.


Transistorisanastoa


Erityyppisiä transistoreja
Transistori: Kolmielektrodinen pieni puolijohdekomponentti, joka on yksittäispakattu tai mikropiirin osa. Nykyelektroniikan perusta, joka soveltuu vahvistimien, oskillaattorien, muistipiirien ja mikroprosessorien tekemiseen. Tärkeimmät tyypit ovat liitostransistori ja kanavatransistori.
Pistekontaktitransistori: Transistori, jossa puolijohteen pintaan on painettu lähelle toisiaan kaksi terävää metallikärkeä. Ensimmäinen toimiva alkeellinen transistori oli tällainen. Väistyi liitostransistorin tieltä 1950-luvulla.

Liitostransistori: Muodostuu kolmesta seostetusta puolijohdekerroksesta: emitteristä, kollektorista ja näiden välissä olevasta ohuesta kannasta. Pieni kantavirran muutos saa aikaan suuren kollektorivirran muutoksen. Analogisten piirien ykköstransistori.

Kanavatransistori eli kenttävaikutustransistori, fet (field-effect transistor): Lähteen ja nielun välissä on puolijohdekanava, jonka päällä on hila. Hilan jännitteellä ohjataan kanavan virran voimakkuutta. Yltää suuriinkin taajuuksiin.
Mosfet (metal-oxide-semiconductor fet): Kanavatransistori, jossa hila on eristetty kanavasta ohuella eristekerroksella. Toimii hyvänä on-off-kytkimenä ja sopii siksi erityisesti digitaalipiireihin.


Tulevaisuuden ehdokkaita
Kvanttitransistori: Perustuu elektronien kvanttimekaaniseen tunneloitumiseen. Nykytransistoria pienempi, nopeampi ja tehopihimpi.

Nanoputkitransistori: Perustuu puolijohteen tavoin toimivaan hiilinanoputkeen, jonka halkaisija on vain nanometrin luokkaa.

Molekyylitransistori: Ehdokas kaukaisen tulevaisuuden transistoriksi. Yhdestä molekyylistä, esimerkiksi bentseenimolekyylistä, tehty transistori. Myös hiilinanoputki voidaan luokitella molekyyliksi.


Peruskäsitteitä
Puolijohde: Aine, jonka sähkönjohtavuus on huonompi kuin johteiden ja parempi kuin eristeiden. Johtavuutta voidaan säätää sopivin seosatomein. Tärkein puolijohde on pii, muita ovat muun muassa germanium, galliumarsenidi ja indiumfosfidi.

Mikrosiru tai mikropiiri eli monoliittinen integroitu piiri: Puolijohteeseen tehty muutaman neliömillimetrin tai -senttimetrin kokoinen piiri, jossa transistoreja, diodeja ja muita komponentteja on yhdistetty toisiinsa. Integroidut piirit, kuten mikroprosessorit, voivat olla hyvin monimutkaisia mutta massatuotannossa hinnaltaan edullisia.

Mooren laki: Gordon Mooren 1965 esittämä ennuste, jonka mukaan siruun tehtävien transistorien määrä kaksinkertaistuu vuosittain. Moore ulotti ennustuksensa vuoteen 1975 asti. Mooren lain nykytulkinnan mukaan kaksinkertaistuminen vie 18 kuukautta.


Arto Lehto on radiotekniikan dosentti Teknillisessä korkeakoulussa.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25798
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1189
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.