Vaikka jopa tv:n vampyyrisarjassa lipitetään tekoverta, hoitokäytössä ei edelleenkään ole aidon aineen voittanutta. Kävimme Veripalvelussa katsomassa, miten punainen – ja keltainen – neste virtaa.
 

Teksti: Jani Kaaro

Vaikka jopa tv:n vampyyrisarjassa lipitetään tekoverta, hoitokäytössä ei edelleenkään ole aidon aineen voittanutta. Kävimme Veripalvelussa katsomassa, miten punainen – ja keltainen – neste virtaa.

Julkaistu Tiede -lehdessä 4/2010– Aneemikko!– Ihan selvä tapaus.Tämä on verenluovuttaja Eija Kauppilan tuomio, ja hän nauraa vieruskaverinsa kanssa hyväntahtoisesti päälle. Sisään tullessani vastaava sairaanhoitaja Kaija Kuosmanen on mitannut sormenpäästäni veren hemoglobiinin, joka oli ”hyvää keskitasoa”, 135. Kelpaisin siis sen puolesta luovuttajaksi saman tien. Sitten erehdyn kysymään Kauppilalta, paljonko hänen hemoglobiininsa oli, ja sepä olikin monta mittaluokkaa suurempi: 179. Silmäilen verenluovutuksen ehtoja ja huomaan heti epäkohdan. – Tuossahan lukee, etteivät naiset saa luovuttaa verta, jos hemoglobiini on yli 175.Hyvä kun hoksasin. Tässähän on tapahtumassa vääryys. Luovutus seis!– Ei siinä ole mitään vikaa, Kuosmanen sanoo. Jos Kauppila olisi ensikertalainen, hän ei olisi heti saanut luovuttaa, vaan hänen hemoglobiininsa olisi tarkistettu kyynärtaipeen laskimoverestä. Vastaavasti tulisi stoppi, jos hänen hemoglobiininsa olisi toistuvasti yli 175. Mutta Kauppila on käynyt luovuttamassa verta yli neljäkymmentä vuotta, joten pieni heitto raja-arvossa on mahdollinen. – Se voi johtua siitä, ettei hän ole juonut tänään riittävästi nestettä, sanoo Kuosmanen.

Punaista, punaista... keltaistaOlemme Veripalvelun päämajassa Helsingin Kivihaassa. Ihmisiä on virrannut verenluovutusosastolle tasaisesti pitkin aamua. Luovuttajat lepäilevät rennon näköisinä makuutuoleillaan, ja punainen veripatsas luikertelee kapeaa putkea pitkin pussiin. Punaista, punaista, punais... hetkinen, tuossahan on keltaista. Riina Sipiläinen on asettunut mukavasti tuolilleen ja katselee televisiota. Hänet on yhdistetty hieman toisennäköiseen laitteeseen kuin muut luovuttajat, ja veripussiin kertyvä ”veri” on selvästi keltaista. Joko kukaan ei ole kertonut minulle mitään tai tässä on tiedetoimittajanurani suurin skuuppi: keltaverinen nainen. – Tässä kerätään plasmaa, sanoo Kuosmanen. Toisin sanoen Sipiläisen veri ohjataan koneeseen, ja kone erottelee sen kahteen osaan. Plasma virtaa pussiin, ja kaikki muu palaa takaisin verenkiertoon. – Kun verestä erotellaan punasolut pois, se on keltaista, sanoo Kuosmanen. Lähemmin katsoessani huomaan, että ulos ja sisään menevä veri on kuin onkin punaista. Pah! Ei skuuppia. Siispä lähdemme seuraamaan plasmapusseja syvemmälle Veripalvelun ytimeen.

Entä jos luovuttaisi kännissä?Veripalvelu on paljon suurempi kuin osasin odottaa. Työntekijöitä on koko maassa lähes viisisataa. Tämän talon alakerrassa sijaitsevassa tuotantoyksikössä verestä valmistetaan verituotteita. Yläkerrassa sijaitsevat laboratoriot ja luuytimenluovuttajarekisteri. Veripalvelussa testataan kaikkien Suomessa tehtävien kantasolu- ja elinsiirtojen immunologinen yhteensopivuus. Tutkimusosastolla keskitytään kantasolujen tutkimukseen. Tapaamme seuraavaksi Veripalvelun lääketieteellisen johtajan Tom Krusiuksen. Sana on vapaa, ja tyhmiäkin kysymyksiä saa esittää. – Jos onnistuisin luovuttamaan verta kännissä, tulisiko vastaanottajakin humalaan?Krusius näyttää mietteliäältä. – Alkoholi voisi kyllä siirtyä vastaanottajaan, sillä pussi on ilmatiivis, hän sanoo. – Mutta koska alkoholin määrä veressä on promilleja, sillä ei luultavasti olisi mitään vaikutusta.– Entä voiko tupakoijan veressä oleva nikotiini aiheuttaa vastaanottajassa tupakanhimoa, vaikka hän ei itse polttaisi?– Tällaista väitetään tapahtuneen, mutta ne ovat luultavasti kaupunkitarinoita, sanoo Krusius. Selvempi ongelma on, että tupakan sisältämä hiilimonoksidi eli häkä heikentää veren hapenottokykyä. On arvioitu, että tupakoijien hemoglobiinista kymmenen prosenttia on pysyvästi passiivista eli ei sido happea lainkaan. Tupakoijat saavat silti luovuttaa verta, sillä luovutetut solut katoavat verenkierrosta viimeistään kuukaudessa.

Voisiko kuollut luovuttaa?Sitten mennään makaaberimmalle linjalle. – Voisiko kuolleiden verta hyödyntää?– Periaatteessa kyllä. Krusius kertoo, että tätä tutkittiin paljon Neuvostoliitossa 1930-luvulla. Sikäläiset tutkijat osoittivat, ettei kuolleiden vereen muodostu myrkkyjä vaan sitä voi säilöä turvallisesti. Tutkimusten aikana potilaisiin siirrettiin arviolta 30 000 litraa kuolleiden verta, joka toimi yhtä hyvin kuin elävienkin. Kuolleiden veren käyttämisestä olisi käytännössä vain se hyöty, että sitä saataisiin kerralla paljon. Nykyään verenluovuttajat saavat käydä luovuttamassa muutaman kerran vuodessa, ja he luovuttavat kerralla 450 millilitraa eli vajaat puoli litraa. Kuolleilta voitaisiin ottaa kerralla talteen kaikki veri, litroina noin viisi. Ehtona on, että veri saadaan talteen kuuden tunnin sisällä kuolemasta.– Entä sitten vanhusten veri?– Hyvä kysymys, sanoo Krusius. Nykyisten sääntöjen mukaan yli 65-vuotiaat eivät saa luovuttaa verta. Se ei kuitenkaan johdu verestä, vaan vanhusten veri on yhtä hyvää kuin nuortenkin. Ikärajan tarkoituksena on suojella pikemmin luovuttajaa kuin vastaanottajaa. Vanhalla ihmisellä veritilavuuden nopea lasku voi herkemmin aiheuttaa pyörrytystä ja rasittaa elimistöä.

Parasta käyttää tuoreeltaanVeripalvelulta kysellään usein, riittääkö veri. Kun vanhusväestö lisääntyy ja leikkausten määrä kasvaa, myös verta tarvitaan enemmän. Piisaako meillä luovuttajia? Krusiuksen mukaan kysymys on ymmärrettävä, mutta huoli ei ole suuren suuri. – Riittävyyden sijasta haasteena on pikemminkin verituotteiden järkevä käyttö, hän sanoo. Veripalvelussa ei nimittäin kerätä verta turhan paljon, vaan ainoastaan sen verran, mitä sairaalat tarvitsevat. Verta, etenkään punasoluja, ei haluta varastoida pitkään. Siksi Veripalveluun saapuu joka päivä tuhat pussia tuoretavaraa, joka pyritään saamaan kiertoon mahdollisimman nopeasti. Varastossa säilytetään vain viiden–seitsemän päivän myyntiä vastaava määrä. Verituotteiden käytössä haastavimpia päiviä ovat juhannuksen ja joulun kaltaiset pitkät pyhät. Ei siksi, että silloin tarvittaisiin puukkotappeluiden ja perheriitojen vuoksi enemmän verta, vaan koska osa verivalmisteista säilyy käyttökelpoisina vain viisi vuorokautta.

Anto sellaisenaan olisi tuhlaustaTarve verenkäytön järkeistämiseen johti 1980-luvulla myös Veripalvelun toiminnan suurimpaan mullistukseen. Tuohon asti sairaalat olivat käyttäneet vain kokoverta. Kaikki tiesivät, että kokoveren käyttö oli tuhlausta ja sen sisältämät valkosolut aiheuttivat joskus ikäviä immunologisia reaktioita, mutta käytön järkevöittämiseksi ei osattu tehdä mitään. Sitten keksittiin, että kokoveren voi erottaa osasiinsa: punasoluihin, plasmaan ja verihiutaleisiin. Veripalvelu alkoi pikkuhiljaa myydä ajatusta verituotteista sairaaloille. – Kirurgit vastustivat voimakkaasti, sanoo Krusius. – He sanoivat, että potilaat vuotavat kokoverta, ei punasoluja tai verihiutaleita.Kirurgeilla oli ymmärrettävä syy kritisoida muutosta. Verituotteiden käyttö kokoveren sijaan on mutkistanut verensiirtohoitoa. Sen sijaan, että potilaille annettaisiin vain verta yhdestä pussista, tarvitaan monta pussia, ja kutakin ainetta – punasoluja, plasmaa tai hiutaleita – annetaan tarpeen mukaan. – Se tarkoittaa, että leikkaussalin henkilökunnan on oltava entistäkin paremmin töidensä tasalla, sanoo Krusius. – Lopputulos kuitenkin on, että näin olemme saaneet verenkäytön lähemmäksi optimia ja se on entistä turvallisempaa.

Tekoveri yllättävän vaikeaaVerensiirto ihmisestä toiseen oli vaarallinen operaatio siihen asti, kun veriryhmät 1900-luvun alussa löydettiin. Silloin ymmärrettiin, että sokeeraava immuunireaktio, joka tappoi lähes puolet potilaista, johtui eri veriryhmien sekoittamisesta. Pian opittiin, että ihmisille saa antaa vain verta, joka on joko samaa kuin heidän oma veriryhmänsä tai Rh-negatiivista 0-verta, joka sopii kaikille. Viime vuosina tutkijat ovat kuitenkin alkaneet haaveilla verestä, jossa ei olisi veriryhmiä lainkaan. Tästä keinotekoisesta verestä olisi monenlaisia hyötyjä: Koska veriryhmiä ei tarvitsisi testata, hoidon voisi aloittaa heti. Lisäksi tekoveri synteettisenä aineena saattaisi olla luomua turvallisempaa. – Minusta on kyllä utopiaa ajatella, että mikään aine voisi korvata kokoverta, sanoo Krusius. Sen sijaan tutkijat ovat koettaneet jo vuosia valmistaa tuotetta, joka korvaisi veren punasolut. – Se on ollut pitkä ja kivinen tie, Krusius sanoo. Ensimmäiset kokeilut kariutuivat siihen, että tekovereen jäi epäpuhtauksia. Kun epäpuhtaudet saatiin hallintaan, alkoivat ongelmat tekoveren varsinaisten ydintehtävien kanssa. Ensin oli pulmana, että tekoveri sitoi happea turhan hanakasti ja esti sitä pääsemästä kudoksiin. Toisessa vaiheessa ongelma oli päinvastainen, eli tekoveri luovutti hapen liian aikaisin.Viime vaiheessa on taisteltu typpioksidin kanssa. Tekoveren ”punasolut” nimittäin sitovat suonten lihaksia säätelevää typpioksidia niin tehokkaasti, että pienet valtimot kramppaavat.

Vähärasvaista pussiin, kiitosKahvilassa meitä vastaan kävelee Ari Hemminki, verivalmisteiden tuotannon johtaja. – Olin juuri menossa kahville, mutta enpä näemmä menekään, hän sanoo.Hemminki vie meidät veritehtaaseen, verivalmisteiden tuotantoyksikköön. Ensimmäinen verierä saapuu jo aamuyöllä, ja kuudesta lähtien tällä käy jatkuva hyörinä, kun soluja erotellaan toisistaan ja ne pakataan verivalmisteiksi. Punasolut, plasma ja hiutaleet pannaan omiin pusseihinsa.Kun pussit pyörivät sentrifugissa, plasma kertyy pussin yläosaan ja punasolut alaosaan. Väliin jää samea vyöhyke, niin sanottu buffycoat-kerros, jossa on verihiutaleita, valkosoluja ja kaikenlaista muuta vereen kuuluvaa. Hieman tämän vyöhykkeen alapuolella näen epämääräisen toisen kerroksen. Ensin luulen, että se on vain valonheijastus, mutta sitten huomaan, että samanlainen on joka pussissa. – Mitä tämä vaalea oikein on? Ihan kuin rasvaa, huudahdan. – Annas kun katson. Tuota... se voi ollakin rasvaa, sanoo Hemminki. Hemminki kertoo, että jos veressä on paljon rasvaa, se näkyy myös näytteessä. – Joskus, kun veriyksikkö on tosi rasvainen, se näkyy jo veripussissa veren harmautena. Kun yksikkö on käynyt sentrifugissa, suurin osa rasvasta kertyy nestettä keveämpänä plasmaan mutta kiintein rasva voi kasautua nauhamaiseksi kerrokseksi solukerrokseen, etenkin jos veri on ollut jääkaapissa. – Erityisesti joulun aikaan meille tulee niin rasvaisia veriyksiköitä, että joudumme hylkäämään ne suoralta kädeltä.– Ei sellaisia rasvapaukkuja voi sairaalaan lähettää.

Nyt tuntuu turvalliseltaTyöpäivän päättyessä alkaa näyttää, ettei verensekainen päivä tarjoa suurta skuuppia. Huomaan kuitenkin, että minulla on varsin turvallinen olo: ei hätää, vaikka itse joskus sattuisin tarvitsemaan verta. Hemminki kertoo jokaisen työpäivän alkavan sillä, että veripussien joukosta seulotaan pois epäilyttävät tapaukset. Esimerkiksi jos luovuttaja on tullut hyvin huonovointiseksi luovutuksen aikana tai tunnustanut, ettei hän ole ollut täysin rehellinen vastatessaan verenluovutuksen esitäyttölomakkeen kysymyksiin, veripussit hylätään. Kustakin veripussista otetaan infektiotutkimusnäytteet, ja pussit pääsevät eteenpäin vasta, kun laboratoriotulokset vapauttavat ne. Samanaikaisesti valmistuksen puolella tarkkaillaan, ettei veressä ole värihaittoja tai merkkejä hyytymisestä. – Itse asiassa jos mikä tahansa tuotannon vaihe kestää liian pitkään, se voi olla hylkäyksen syy, sanoo Hemminki.– Turvallisuudesta ei tingitä millään tasolla.

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Yksi veripussi sisältää 450 ml eli 4,5 dl verta60 ml antikoaguloimisainetta estämään hyytymisen.

Pussista saadaan keskimäärin

278 ml punasoluja Punasoluja käytetään sairaaloissa leikkauksiin ja anemian hoitoon.

55 ml verihiutaleita.Hiutaleita käytetään syöpäpotilaille, joilla tauti tai hoidot ovat laskeneet verihiutaletasoa suurten leikkausten ja verenvuotojen yhteydessä.

287 ml plasmaaPlasmasta 12 prosenttia viedään itävaltalaiselle lääketehtaalle, joka valmistaa siitä Octaplas-nimistä lääkeainetta. Se on käytännössä samaa plasmaa kuin lähtiessäkin, mutta siinä mahdollisesti eläneet virukset on tuhottu. 88 prosentista valmistetaan muita lääkeaineita kuten albumiinia, hyytymistekijöitä ja vasta-aineita. Plasmaa käytetään suurten verenvuotojen hoitoon esimerkiksi onnettomuuksien jälkeen suurten leikkauksien yhteydessä.

1600-luvulla se alkoi

Ensimmäiset verensiirrot tehtiin 1600-luvulla eläimistä ihmisiin. Tuolloin uskottiin, että kuumaveriset ihmiset oli mahdollista rauhoittaa antamalla heille lauhkeiden ja rauhallisten eläinten, kuten lampaan tai vasikan, verta.Yksi verensiirron suurista pioneereista oli ranskalaisen Montpellier’n yliopiston professori Jean Baptiste Denis, joka suoritti viisi verensiirtoa. Hänen viimeinen potilaansa oli 34-vuotias mielenvikainen mies, joka ”eli irstaudessa” ja oli hyvin levoton. Denis antoi hänelle vasikan verta 19. joulukuuta vuonna 1647. Toimenpide uusittiin kaksi päivää myöhemmin, koska verensiirrolla ei ollut haluttua vaikutusta.Toisen verensiirron jälkeen mies valitti kipua käsivarressa ja munuaisten kohdalla sekä painon tunnetta rinnassa. Lisäksi hän oksensi ja sai nenäverenvuotoja ja hänen virtsansa muuttui lähes mustaksi.Helmikuussa 1668 käsittely uusittiin jälleen, koska mies palasi entisiin elämäntapoihinsa. Heti verensiirron alettua mies meni sokkiin, ja seuraavana aamuna hän kuoli.Seurasi oikeusjuttu. Denis vapautettiin, sillä joku oli muka nähnyt, kuinka potilaan vaimo oli sujauttanut miehensä juomaan myrkkyä. Potilaan oireet kuitenkin viittasivat klassiseen verensiirtoreaktioon.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5250
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Lucid unet näen ehkä vähän samantyyppisenä kuin hypnoosin, niiden avulla voinee käsitellä asioita jotka eivät tule suoraan tietoisuuteen ja vaikuttaa siihen miten tietyt piirteet itsessään kokee. Mulla ne kuulu tiettyyn elämänvaiheeseen, olisinko ollut joku 25vuotias tjsp. Painajaisia oli, aika rajujakin jotka toistui samanlaisena lukuisia kertoja, pomppasin unissani sängyssä istumaan ja huusin ja uni vaan jatku ja jatku, näin päällekkäin unta ja todellisuutta. Kesti pitkään ennenkö uni lakkasi...
Lue kommentti