Saharan kuuluisin kansa tasapainoilee perinnäisen ja modernin elämäntavan välillä. Mieli vetää vaeltamaan, mutta elintila kapenee ja toimeentulo käy yhä niukemmaksi.

TEKSTI:Hannu Pesonen


Sisältö jatkuu mainoksen alla

  vaeltamaan, mutta elintila kapenee
ja  toimeentulo käy yhä niukemmaksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä

5/2001

  hiekkakummulle ja katselemme hiljaisina iltataivasta.

Mohamad voittaa hetkeä aiemmin ehdottamansa kilpailun. Hänen tarkat silmänsä erottavat kuunsirpin ensi häivän. Se kasvaa nopeasti kirkkaaksi viilloksi taivaanrannalla, jota tähdet alkavat yksi toisensa jälkeen pilkuttaa.

Leiriin palattua Mohamad ryhtyy tyytyväisenä virittelemään iltanuotiota telttamme eteen levitetyn olkimaton tuntumaan. Hän tasoittaa kämmenillään hiekkaan laakean painanteen ja asettaa ristiin kaksi pitkää akasianoksaa. Hän repii kuoren irti, ottaa olkitukon ja pikkurisuja ja panee sytykkeet oksien alle.

Nuotion teon lomassa katselemme tähtiä. Ne toimivat yhä karttana Mohamadin isän, päällikkö Amoye ag Hamoyen johtamalle 60 tuaregiperheen leirille, joka siirtää osoitettaan paikasta toiseen vuodenaikojen mukaan. Nyt ollaan Barizin hiekkalakeudella tarunomaisen Timbuktun liepeillä Saharan etelälaidalla.

  sen perässä, saapuu Taoudenniin. Ja kun tuota tähteä seuraa kaksi viikkoa, tulee Araouaneen. Mutta tuo kirkas on vain satelliitti, Mohamad näyttää.

Minua askarruttaa, miten yösuunnistus onnistuu pilvisellä säällä. - Parhaat oppaat, kuten vaarini aikoinaan, ottavat hiekkaa hyppysiinsä, tunnustelevat ja haistelevat sitä. Hiekasta he tietävät, olemmeko reitillä vai emme, Mohamad vastaa.

Hiekan taju kuulostaa runolliselta mutta on looginen ilmiö. Kun sadat kamelit kulkevat samaa reittiä vuosikymmenien ajan, hiekkaan lorisee kitkeriä muistoja. Myös suolalla ja mineraaleilla on omat tuoksunsa, ja hiekkakin vaihtelee paksusta sannasta hienoon ja sorasta pikkukiviin. Itse asiassa Saharan pinnasta on hiekkamerta, ergiä, vain neljäsosa.

Naapurit ja kuivuus supistavat piiriä

Tuaregit ovat pitäneet kahdeksan miljoonan neliökilometrin laajuista Saharaa kotikenttänään melkein koko ajanlaskumme alun jälkeisen ajan. Näiden Pohjois-Afrikan berberien jälkeläisten uskotaan siirtyneen alueen paimentolaisiksi 100-luvulla, samoihin aikoihin, kun roomalaiset perustivat siirtokuntiaan Pohjois-Afrikkaan ja alkoivat tarvita kameleita kuormajuhtina.

600-luvulla arabit alistivat berberiheimot, ja muutama vuosisata myöhemmin islam juurtui Länsi-Afrikkaan, mutta tuaregit säilyttivät vapautensa ja elämäntapansa ja valvoivat keitaiden välistä karavaanikauppaa. Vielä sata vuotta sitten he vaelsivat alueella, joka alkoi lännessä Atlantin rannikolta Mauritaniasta ja ulottui idässä Sudaniin Punaisenmeren rannikolle.

Nyt vapaus on koetteilla.

Vaikka Sahara laajenee aavikoitumisen jatkuessa, tuaregien elintila kapenee. Autiomaan reunamilla muut kansat valtaavat tuaregien niukkoja laidunalueita. Uhkaa ovat lisänneet viime aikojen pitkät kuivuuskaudet. Niiden takia tuaregit ovat monin paikoin menettäneet valtaosan tärkeästä ravinnonlähteestään karjasta.

Perinteinen tapa vaeltaa vesipaikalta ja keitaalta toiselle ei enää lyö leiville.

Moni tuaregimies viettää nykyään pitkiä aikoja ansiotöissä kaukaisissa kaupungeissa Nigerissä, Malissa, Algeriassa ja Libyassa, ja väkeä hakeutuu kansainvälisten avustusjärjestöjen leireihin Saharan etelälaidan kaupunkien liepeille. Tästä ei ole enää pitkä matka pysyvään asutukseen. Malin ja Nigerin hallitukset yrittävätkin saada tuaregit asettumaan aloilleen "sivistyksen pariin".

  Ilman keinokastelua hedelmien ja vihannesten viljely ei ole elinkelpoinen vaihtoehto paimentamiselle. Vain taatelit selviävät luonnonvaraisina ja vähällä vedellä.

Vaeltaja on paikallaan kuin vanki

  palveluja vain silloin, kun sattuvat niiden tuntumaan. Kun leirit lähtevät liikkeelle, "kyliin" jätetään muodon vuoksi muutama asukas tukitoimien jatkuvuuden turvaamiseksi.

- Vaeltelu on elämäntapamme. En voisi kuvitella asuvani talossa, aina paikallani ja seinien vankina, sanoo Mohamadin setä.

Kuten useimmat leirin miehet setä on pukeutunut pitkään siniseen kaapuun. Kaavut on värjätty indigokasvista saadulla uutteella. Ajan mittaan indigoväri imeytyy kankaasta ihoon, ja miehet näyttävät kuin tatuoiduilta. Tuaregeja kutsutaankin autiomaan sinisiksi miehiksi.

Setä käyttää myös toista tyypillistä tuaregivarustetta, pään ja hartioiden ympäri kiedottavaa mustaa tagelmust-huivia. Silmät ja joskus nenänkin näkyviin jättävä useita metrejä pitkä huivi suojaa auringolta, tuulelta ja hiekalta mutta on myös osa tapakulttuuria ja arvojärjestystä.

Periaatteessa miesten ei ole lupa paljastaa kasvojaan korkea-arvoisemmalle heimon jäsenelle tai vieraalle, vaan heidän seurassaan jopa tee juodaan kasvoliinan suojassa. Mohamadin setä antaa kasvojensa näkyä - olen siis alempiarvoinen tai tuttu.

Mohamad sen sijaan kulkee farkkutakissa. Kouluja käyneenä ja ranskaa puhuvana hän edustaa uutta tuaregipolvea, joka tasapainoilee vanhan ja modernin maailman välissä. Mohamad on heimon yhdysside Timbuktuun ja nykyaikaan.

Kun kysyn, mitä hän toivoo tulevaisuudelta, hän miettii pitkään. - Sitä, että heimoni olot paranisivat ja että voisin osaltani auttaa siinä. Mutta en tiedä tarkkaan, mikä olisi meille parasta.

Olohuoneena toimii olkimatto

Tuaregien asunto, huonekalut, tarvekalut ja ylellisyydet kulkevat mukana kamelin tai aasin selässä. Olohuoneena ja keittiönä on iltanuotion eteen levitetty olkimatto, makuuhuoneena nahkateltta - eikä pihamaa lopu kesken.

Tuaregileiriä ei ole helppo havaita. Nämä ihmiset karttavat avoimia maastonkohtia tai vesipaikan vierustoja, vaikka veden perässä kulkevatkin. Muutaman kilometrin päässä notkossa on suojaisempaa: eläimet eivät pidä meteliä eikä mahdollinen vihollinen voi yllättää kovin helposti.

  lentohiekkakinoksista.

Vielä huolellisemmin on harjattu teltan edessä oleva olkimatto ja sisälle levityt huovat. Aavikko on täynnä nuppineulanpään kokoisia piikkipalloja, jotka takertuvat vaatteisiin ja pistävät ilkeästi. Sielläkin, missä luulee kävelevänsä puhtaassa hiekassa, kengännauhat ja housunlahkeet peittyvät piikkipalloihin. Pallot ovat heinänsiemeniä, jotka tarrautumalla varmistavat leviämisensä.

- Kun piikkejä painuu syvälle kantapäähän, leikkaan ihon auki, poistan piikit ja painelen haavaa hehkuvalla hiilellä. Siten se ei tulehdu, Muhamad kuvailee.

Riisumme kengät ja istumme matolle katselemaan, kuinka vuohilaumat ja muutama kameli palaavat leiriin. Eläimet ovat tuaregeille elämän ja kuoleman asia, sillä he elävät pitkälti niiden maidolla, juustolla, lihalla ja villalla.

Illan viihdepaketti koostuu tarinoista

Karja on juotettu ja lypsetty, ja kiharapäinen Iddai-poika on hoitanut vuohet yöpuulle. On aika sytyttää iltanuotio. Mohamad ruokkii tulta oksa kerrallaan. Pian nuotion yllä lämpiää kattilassa valkea hirssivelli, ja aterialle kerääntyy väkeä, omaa ja naapureita.

 Mohamadin setä taputtelee nuotion viereen pienemmän kehän, johon hän ilmeenkään värähtämättä asettelee paljain kourin muutaman hehkuvan hiilen. Pikkuhiilloksella keitetään teetä, joka kiehahtaa äkkiä lelun kokoisessa pannussa. Isäntänä Mohamad valuttaa pannusta teesuihkun lasiin, kaataa juoman takaisin pannuun ja toistaa saman monta kertaa.

Snapsilasin kokoinen teelasi kiertää ringissä. Jokainen siemaisee vuorollaan lasin tyhjäksi ja ojentaa sen Mohamadille täytettäväksi ja annettavaksi seuraavalle. Rituaali näyttää ikivanhalta, mutta teenjuonti yleistyi vasta 1800-luvulla.

Monet muut vaikutteet ovat yhä kaukana hiekkalakeuden tuolla puolen. Suuri osa leirin asukkaista ei ole koskaan katsellut televisiota, käyttänyt puhelinta, napsauttanut sähkövaloa päälle tai noussut auton kyytiin. Lähes yhtä harva on yöpynyt neljän seinän sisällä.

Sähköisen viihdepaketin korvaa kokoontuminen iltanuotiolle. Muutaman teepannullisen jälkeen keskustelu sorisee tasaisena; tuaregit puhuvat omaa kieltään tamasekia.

Iddai ja hänen sisarensa kuuntelevat tarinoita silmät suurina. Monet niistä ovat kiertäneet Saharaa vuosisatoja, muotoaan muuttaen mutta ytimensä säilyttäen. Ehkä he kertovat aikanaan itsekin Ahaggarvuoriston huipuista, jotka rakastuivat toisiinsa.

 - Meilläkin on tapana majoittua retkillämme telttaan ja istua nuotion lämmössä pitkää iltaa, sanon puolestani. Mohamadin, hänen setänsä ja lasten kasvot kirkastuvat. Kerrotteko tekin tarinoita? Laulatteko?

Tytöt kimpoavat jaloilleen ja alkavat tanssien ja taputtaen laulaa rytmikästä tervetuliaislaulua, jossa nimeni toistuu kertosäkeen tavoin.

Valopiirin reunoilla häivähtää kuuntelijoita, jotka tervehtivät ja jatkavat sitten toisille nuotioille.






Sota syvensi köyhyyttä

Tuaregeja elää vajaa puoli miljoonaa Saharassa ja sen liepeillä Sahelin puol-iaavikoilla. He muodostavat vain neljäsosan maailman suurimman autiomaan koko väestöstä mutta ovat sen tunnetuin kansa. Valtaosa tuaregeista asuu Nigerissä, Malissa, Mauritaniassa ja Algeriassa. Jonkin verran heitä on myös Senegalissa, Burkina Fasossa, Tsˇadissa, Libyassa ja Tunisiassa. Kaikissa asuinmaissaan tuaregit ovat vähemmistöä, jolla ei ole tasaveroista asemaa valtaväestön kanssa.

1990-luvun alussa tuaregien keskuudessa heräsivät kansallisvaltiopyrkimykset. Niitä ruokkivat etenkin kuivuus ja kehnot asutus-ohjelmat. Malissa ja Nigerissä tilanne eteni aavikkosodaksi, jossa tuaregit havittelivat oikeutta elää itsenäisinä perinnäisillä alueillaan. Maiden armeijat kuitenkin kukistivat pyrkimykset verisesti. Leirejä hajotettiin ja tuhansia tuaregeja surmattiin ja vangittiin. Aselepo solmittiin 1996, mutta tilanne on edelleen herkkä ja tyytymättömyys suurta, vaikka Mali ja Niger ovat lisänneet tuaregien edustusta armeijassa, hallinnossa ja virkakoneistossa. Kapinan jälkimainingit aaltoilevat satunnaisina levottomuuksina ja kostoiskuina, eikä itsenäisyyshaaveita ole haudattu.

Sotavuosina yli 100 000 tuaregia jätti kotinsa ja pakeni Mauritaniaan, Algeriaan ja Burkina Fasoon. Nyt väki tekee paluuta perinnäisille leiripaikoilleen, mutta pahasti köyhtyneenä. Timbuktun pohjoispuolelle on syntynyt runsaasti ulkomaisten avustusjärjestöjen tuella eläviä leirejä. Niissä lapsille on tarjolla opetusta ja terveydenhuolto toimii, mutta palvelut eivät paljon lohduta. Köyhänä ei voi kehittyä, tuaregit sanovat. Ensin tarvittaisiin kipeästi lisää vuohia ja ruokaa, vasta sitten muita palveluja.

Talviöinä kääriydytään karvahuopaan

Hiekka heijastaa valoa lumen lailla, tähtitaivas on kirkkaampi kuin koskaan kaupungeissa. Talviyö on kuitenkin kylmä. Vilu pistelee sormia heti nuotiopiirin ulkopuolella. Saharan yli 50 asteen kesähelteet vaihtuvat tammikuussa yöpakkasiksi, vuoristossa on lumisateitakin.

- Usein nuotiolla istutaan puoleenyöhön. Nyt, kun on kylmä kausi, mennään aiemmin nukkumaan, Mohamad sanoo ja nousee varustamaan telttaa yökuntoon.

Keppeihin solmitut teltan liepeet ja helmat lasketaan alas.


Ne suojaavat paitsi kylmältä myös tuulelta, joka voi nopeasti yltyä raivoisaksi harmattan-hiekkamyrskyksi.

Teltan lattialle on levitetty olkimattoja, huopia ja nahkatyynyjä. Hyllyllä on kirjailtuja puulippaita, joissa säilytetään arvotavaroita, kuten rannerenkaita ja hopearistejä. Ristit ovat amuletteja, jotka suojaavat autiomaan pahoilta hengiltä, dzˇinneiltä. Niitä käytetään myös rahana vuohi- ja kamelikaupoissa.

Nurkassa on tuaregien kylmälaukku, guerba. Se on vuohennahkasäkki, jossa voi kantaa 20-30 litraa vettä. Vesi pysyy helteelläkin viileänä, koska nahkasäkistä pääsee haihtumaan vettä.

Tähdet tuikkivat teltan liepeiden välistä. Hiekkapeti on kova, mutta ympärille kääräistävä kamelinkarvahuopa torjuu vilun. Liikaa ei kannata heittelehtiä: skorpionit hakeutuvat hanakasti pistämään paremman asennon hakijaa.

Aamupala valmistuu vellin rippeistä

Aamu on kirkas ja kirpeä. Nuotion hiilet sytytetään jälleen. Hiillokseen kaivetaan pieni kuoppa, jossa naiset valmistavat iltavellin rippeistä litteitä kakkuja. Taikina peitetään kuumalla tuhkalla ja kekäleillä ja paistetaan leiväksi välillä kakkaraa käännellen.

Pojat ja miehet juottavat vuohet ja lähtevät kuljettamaan niitä päivälaitumelle. Naiset suuntaavat hakemaan vettä. Ellei leiri satu sijaitsemaan valmiin kaivon vieressä, urakka vie vielä nykyäänkin tunteja.

Naiset eivät yleensä osallistu sen enempää karjan paimentamiseen, ruokintaan kuin lypsämiseenkään, mutta he kyllä omistavat siitä osuutensa. He saavat myös päättää, miten käyttävät omaisuutensa, ja he osallistuvat kokouksiin, joissa sovitaan leirikunnan asioista.

Tuskin missään muussa muslimiyhteiskunnassa naisilla on yhtä suuria vapauksia kuin tuaregien keskuudessa. Kun käydään jatkuvaa selviytymistaistelua äärioloissa, ei ole varaa alistamiseen. Tyttöjä ei esimerkiksi ympärileikata, ja he valitsevat itse aviomiehensä. Päällikkyyskin periytyy johtajan tyttären miehelle, ei isältä pojalle.

Puolenpäivän aikaan kukaan ei ole enää ihailemassa sokaisevan valkeaa lakeutta. Leirin asukkaat ovat kadonneet hiekan keskelle.

Hannu Pesonen on ulkomaanaiheisiin ja ympäristökysymyksiin erikoistunut vapaa toimittaja.
 

Sisältö jatkuu mainoksen alla